keskiviikko 30. joulukuuta 2009

riemurinnoin


Peltonen päätti, että tässä vaiheessa juhlakautta on syytä siirtyä terveellisempään ruokavalioon ja samalla pienentää annoskokoa. Mummilan sohvalla loikoillessa ehdin päivän aikana syödä monta "kalapiirakkaa, punajuuripihviä ja laktoositonta puolukkakakkua" sekä hörppiä pikkuruisista porsliinikupeista ainakin "vihreää teetä, kahvia ja punaviiniä". Tyttö on selvästi ollut valppaana, ruokapöydässäkin.

Kalorittoman ruokailun ohessa eteni dekkari. Joulun lahjakirjat on jo lähes luettu, mutta meidän mummilassapa on vähän isompi kirjahylly, josta voi valita painotuoretta lukemista. Sananmukaisesti, sillä pihalla seisovassa navetassa ei enää vasikoida kuin kirjallisessa muodossa: pohjois-suomen suurin kirjakustantamo julkaisee vuosittain 20-25 kirjaa ja on erikoistunut dekkareihin. Tämän joulun jälkeiset pakkaspäivät kuluivat johanna tuomolan opastuksella "tummissa vesissä", missä rikosylikonstaapeli noora nurkka jahtaa saara hallamaan murhaajaa. Saara hallamaa oli 37-vuotias, lyhyehkö, n. 50 kiloinen naisihminen, josta patologi kertoo sivulla 35 seuraavaa:

- Mitään vammoja ei ole näkyvissä. Vasemman rinnan arpien perusteella hänelle on kolme neljä vuotta sitten suoritettu säästävä rinnanpoistoleikkaus, jonka yhteydessä myös imusolmukkeet on poistettu saman puolen kainalosta.

Huumoria se on tummakin huumori, naureskelin, kun luin nämä yksityiskohdat. Onneksi en sentään ole naimisissa "riston" kanssa. Kainaloimusolmukkeet poistettiin itseltäni varmuuden vuoksi, mutta säästävän leikkauksen sijasta vietiin koko vasen rinta. Ja kohta viedään oikeakin. Tarkempia yksityiskohtia tulevasta operaatiosta kuulen huomenna, sillä viime vuotiseen tapaan uuden vuoden juhlinta alkaa sairaalakeikalla. Vuosi 2008 päättyi karboplatiini-doketakseli-coctailiin osastolla 12, mutta tämän vuoden viimeisiä tunteja vietetään kirurgian klinikassa, jossa meillä on mervin kanssa treffit heti aamutuimaan.

Lapset jäivät muutamaksi päiväksi mummilaan, joten pääsemme miehenpuolen kanssa yhdessä näille treffeille. Ja jotta kahdenkeskinen laatuaika ei jäisi vain sairaalavisiittiin, suuntaamme sieltä kaupungille ja illalla ystävien luokse uutta vuotta vastaanottamaan. Kuohuviini on jo kylmässä ja mielikin valmiiksi hilpeä. Ei kun riemurinnoin tulevaa vuotta kohti!

torstai 24. joulukuuta 2009

Valoisaa joulua!


Joulu alkaa perheenäidin näkökulmasta olla paremmalla puolella. Eineet on nautittu ja rippeet kelmutettu, seuraavien päivien ruuasta ei tarvitse huolehtia. Odotettu jouluvieras kävi kertomassa korvatunturin terveiset ja tonttujen kantamat lahjat on avattu ja ihasteltu. Päivän jännitys alkaa painaa pikkukansan silmäluomia, ja vanhemmat saavat kohta uppoutua lahjakirjoihinsa (elleivät sitten itse simahda ennen jälkikasvua).

Nelivuotias puki ilonsa sanoiksi joka paketin jälkeen: Siis ei oo totta, miten minä olen näin ihanan saanu! Joulun tavarat ja tilpehööri eivät himmennä joulun tähteä, näin olen aina ajatellut, ja aattokirkossa pappi oli samoilla linjoilla. Kyläpappimme kertoi kääntäneensä joulun kaupallistumisen päälaelleen: joulu ei maallistu vaan maa joulustuu. Näin se on. Joulun ihme on, kuinka vuosi toisensa jälkeen ihmiset havahtuvat ajattelemaan lähimmäisiään, lähettävät tervehdyksiä ja ostavat muistamisia, pieniä tai suuria. Joulun mieli on hyvä, lämmin ja hellä. Papin sanoin jokaisessa paketissa on mukana myös muistutus suurimmasta joululahjasta, amen.

Juhlamieltä täynnä on
koko pieni talo.
Paista aina sydämiin
kodin jouluvalo!

Juhlamieltä ja joulunvaloa kaikkiin taloihin ja sydämiin!
Kiitos ystäville mukana kulkemista, jatketaan matkaa yhdessä.

t. Tiina, Mikko, Valtteri, Venla & Elsa

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

viittä vaille aatto


Aatonaattoiltana viittä vaille kaksitoista olohuoneen nurkassa näyttää tältä. Ovat tontut olleet ahkeria:) Ilmassa leijuu lanttulaatikon ja sekametelisopan aromit, pirtti on pesty ja puhtoinen, pihakin valkoluminen. Valmista alkaa siis olla.

Aattona vielä yksi luukku, joulutervehdys keltaisesta kotitalostamme. Nyt kun malttaisi vielä mennä nukkumaan..

tiistai 22. joulukuuta 2009

hyvä lämmin hellä


Joulustamme on tulossa hauska, iloinen rauhallinen, herkullinen, piparintuoksuinen, lämmin, hyvä, siunattu ja kultainen. Kiitos ystävät! Näillä toivotuksilla joulu ei voi mennä pieleen.

Tällä hetkellä tunnelma on lämmin (uuni vielä hohkaa) ja piparintuoksuinen, sillä siunatut lapset innostuivat iloisiin leivontatalkoisiin. Olo on hyvä ja helläkin, rauha on laskeutunut niin kotiin kuin mieleenkin. Huomenna on hauska herätä ilman kellonsoittoa ja venytellä rauhallisesti kun kultainen mies lähtee vielä siivoamaan työpöytäänsä lomakuntoon.

maanantai 21. joulukuuta 2009

hyvän huumorin tuolla puolen

Opettajainhuoneen ilmoitustaululle ilmestyi viime viikolla sarjakuva. Kuvassa kolme sälliä odottaa rehtorin huoneen oven takana pääsyä puhutteluun, ja odotellessa he vertailevat rötöksiään. Ensimmäinen tuumaa "I said the s-word". Toinen pistää paremmaksi "I said the f-word", mutta kolmannella on raskain synti "I said Christmas". Ainakin juhlavuoroisilla joulu tursuaa jo tonttulakin alta..

Tunnelma kahvihuoneessamme alkaa olla hilpeän riehakas. Ennen joulukirkon alkua ideoimme työkaverin kanssa käsimerkkejä tuttuihin joululauluihin, ja ennen kuin välitunti päättyi, oli meillä jo ainekset seuraavan vuoden talenttiin. Kirkossa tyydyimme kuitenkin opettajaorkesterilla esittämään sovitusti "heinillä härkien" ilman mitään mimiikkaa, hartaasti ja moniäänisesti (niin oli kyllä tarkoituskin).

Mutta siitä se ajatus sitten lähti, ja kohta jo keulittiin. Tutut joululaulut tuovat aivan uusia mielleyhtymiä hiukkavähäväsähtäneelle opelle. Päivän luukussa on kuvitettu kappale "tule rakkaus ihmisrintaan, kotis oikea o-onhan se vain..". Vasemmalla perusanita, oikealla uima-amoena ja yllä naapurin joulukortti. Illan iloksi voisi vielä askarrella lauseet
- .. lämmin leuto ja henkäys hellä, rinnan jäitä mi liuottaa.
- .. joulu joutui jo rintoihinkin
- .. soikoon sävel, leikki leiskukoon, rinnan riemusta se kertokoon..

Tai jospa jättäisi askartelut sikseen ja painuisi sänkyyn. Aamulla viimeinen herätys ennen lomaa. Pari joululaulua, perinteinen kismet ja todistusten jako, tavoiteaika 45min. Happy holiday kaikille, jotka lomalle jäävät!

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

174,20e

Ei ole äitee laittanut kystä kyllä, mutta laiskimmankin laittajan on aika terästäytyä. Sunnuntai-iltana viittä vaille iltayhdeksän pakkasin autoon korin ja kolme kassia einettä. Tiistaina vielä tuoretuotteet ja siinä se on. Aattoaamun perinteinen sinapinhakureissu lähikauppaan yritetään välttää keittämällä sinapit itse.

Muuten tuo värkkäämispuoli jää meidän keittiössä vähemmälle aivan ajanpuutteen vuoksi -leivontatarvikkeetkin ovat mahdollista inspiraatiota varten. Ruokaresepteistä ohitan välittömästi sellaiset, joissa on enemmän kuin kolme työvaihetta tai joihin tulee aineksia yli 10 riviä.

Onneksi on oikopolkuja, kuten lanttusurvos ja pakastevehnäset. Jälkimmäisistä tulee jouluisia, kun kovertaa kohmeisista pullista sisusta pois ja täyttää kolon rommirusinalla maustetulla rahkalla. Ja jos itse tehdyn näköistä haluaa, voi täytteen kanssa vähän räpeltää ja sutia kananmunaa huolimattomasti sinne tänne. Ja kysyjille vastataan, että ihan itse tehtyä.

lauantai 19. joulukuuta 2009

hikeä ja kyyneleitä


Joulun ajan juhlat jatkuvat. Perjantai-iltana huokasin katsomossa, kun katselin balettiopiston opettajien pyyhkivän hikeä kulisseissa. Sata lasta lavalle ja takaisin on tutun hikistä hommaa. Itse saimme keskittyä pyyhkimään salaa silmänurkkia. Talvinen satu oli herkkä ja hilpeä, vauhdikas ja taidokas.

Poro rissanen ja sadepisara peltonen olivat ylpeyttä herättävä näky omissa rooleissaan. Peltosen estoton suhde estradiin oli valloittavaa katseltavaa, mutta tässä kuvassa vanhempi neiti esittää rooliaan huolella ja hallitusti. Ja esittää sitä vielä tänään, sekä huomenna kahdesti. Kuljetusrumban keskellä äiti pyyhkii jo hikeäkin, mutta mielellään.

torstai 17. joulukuuta 2009

party is over


Päivä pulkassa. Viisitoista tuntia jalkojen päällä alkaa tuntua timmissäkin kropassa (viittaan radiologin lausuntoon). Ope on aika poikki, mutta niin olivat varmaan oppilaatkin. Aamuherätyksiä on kuitenkin vielä tiistaihin asti, jolloin jaetaan todistukset (ja jolloin ope huristaa stokkan herkkuun ja latoo joulun kärryyn. Ihan mitään nimittäin ei ole ehditty leipoa..)

Koulu- ja joulukiireiden lisäksi on tosiaan ollut näitä syöpäkiireitä. Kontrollit ovat olleet ja menneet, mutta tänään piti vielä kiiruhtaa oikean rinnan magneettikuvaan. Rinnan "puhtaus" haluttiin varmistaa, vaikka röntgenkuva ja ultraääni näyttivät hyviltä. Korkean syöpäriskin takia rinta silti poistetaan, eli profylaktinen mastektomia odottaa jossain vaiheessa. Tänään tulokset olivat kuitenkin huojentavia, mikä tarkoittaa, että leikkaus voidaan tehdä ilman kainaloevakuaatiota. Jihaa.

Hyvien uutisten jälkeen ajelin kouluun, jonne saavuin juuri sopivasti viisi minuuttia ennen kellon soittoa. Aamuyhdeksän ja iltakahdeksan välillä ehdin lähettää marian ja joosefin neljä kertaa verollepanoa varten juudeaan, ja oli siellä betlehemin tiellä monta muutakin kulkijaa. Jokavuotinen joulun ihme on se, kuinka kolmesataa lasta saadaan kuljetettua lavalle ja takaisin vajaan tunnin aikana, ja kuinka kaikki lopultakin sujuu niin kuin pitää. Kyllä meillä on sitten taitavaa väkeä talo täynnä. Vuorosanat on sittenkin opittu, tonttutanssin käännökset tulevat ajallaan ja näyttelijät ovat omaksuneet roolinsa. Paimenetkaan eivät kaivele nenää tai vilkuile kelloa. Mitä siitä, jos joosef vähän haukotteleekin -pienen lapsen isällä on varmasti rankkaa.

Päivän viimeisen enkeli taivaan jälkeen back stagella näytti tältä. Vaunut ovat tyhjät. Juuso-vauva jäi seimeen pötköttämään -näyttelijäkonkarilla oli tuplarooli. Muun rekvisiitan käyttötarkoitukset jääkööt mielikuvituksen varaan.. Ai niin, nähtiinpä juhlassamme meidän porokin!

Nyt kannat kattoon, kiitollisin mielin.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

umpitunnelissa aamutuimaan


Kuta pienempi itse on, sitä suurempi joulu tulee.

Kauppakeskuksen pukki hipoo lasikattoa, lauri-poika on alle 80cm, joten kyllä vanha kansa tietää.

Tampereen joukot saapuivat jouluvieraiksi tänä vuonna förskottiin, ja hyvä niin. Joulunaluspäivät kun opettajaihmisellä pakkaavat olemaan ympäripyöreitä, ja usein avuksi otetaan vielä se vuorokauden kahdeskymmenesviideskin tunti. Peltosen päivät päiväkodissa venyisivät luultavasti valomerkkiin asti ilman apujoukkoja, mutta nyt ei tarvitse aamuisin kaartaa tarhan kautta. Neiti saa rauhassa riidellä serkkutytön kanssa, hoitaa suvun nuorinta ja venyttää tädin pinnaa päivät pitkät.

Huomenna on lukukauden hektisin päivä: joulujuhlaa päivällä ja illalla. Jokseenkin hupaisaa, että juuri huomiselle sattui taas sairaalareissu. Oikean rinnan magneettikuvaus tietää puolen tunnin loikoilua ruumisarkkua muistuttavassa umpiputkessa, jossa siis aiemminkin olen käynyt lepäilemässä. Munasarjakasvainta ja myöhemmin vielä maksaa tutkittiin tuossa tunnelissa reipas vuosi sitten abban voimalla. Nyt taidan valita matkamusiikiksi jotain jouluista. Oikeastaan, tuon rauhaisan hetken ennen virka-ajan alkamista voi ottaa vaikka aamuhartauden kannalta...

maanantai 14. joulukuuta 2009

lääkärihuumoria


Torstain sairaalareissulla sattui tutkan varteen tavallista puheliaampi röntgenlääkäri. Aamuista hämärähetkeä oli kanssamme jakamassa pari lääketieteen kandidaattia, jotka saivat perusteellista opastusta tuleviin navigointitehtäviinsä. Me miehenpuolen kanssa kuuntelimme samalla, ja otimme opiksemme. Seuraavalla kerralla osaamme sitten seurata veenaa ja löytää haiman, joka piiloutuu kuulema helposti:)

Jos joskus olen kaivannut huumoria hoitotilanteisiin, niin nyt sellaista oli ilmassa. Pienikokoisena ihmisenä minua oli kait helppo tutkailla, lääkärin sanoin "napa hankaa selkärankaa", ja tästä innostuneena hän ultrasi vähän ylimäräistäkin. Jalkoihin meneviä imusolmukkeita tarkasteltaessa sain yhden elämäni hauskimmista kohteliaisuuksista.
- Näyttää tuo sisäfile olevan todella timmissä kunnossa. Taitaa rouva reenata?

Kuvassa olevat fileet jäivät risman kylmähyllyyn lötköttämään, vegeäitee kun yrittää (ainakin arkisin) selvitä ruuanlaitosta yksillä ja samoilla sapuskoilla. Mitenköhän se on.. onko timmi sisäfile mureaa, vai pitäiskö sitä riiputtaa välillä..?

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

020202


Joulukorttitehtaamme kävi täydellä teholla puoli päivää. Osoitekirja auki ceen kohdalta, ja ensimmäinen kuori (esikoisen kummitustätille) siirtyi osoitteenkirjoituksen jälkeen jatkokäsittelyyn pöydän toiselle puolelle. Kirjoitusvapautuksen saanut miehenpuoli liimasi merkit ja tarrat,täytti ja sulki kuoren ja varmisti osoitteen järkevyyden. Laadunvalvonta oli päästetty pulkkamäkeen, joten on mahdollista, että käy, kuten joskus on käynyt tai meinannut käydä:

- kuori lähtee, kortti ei
- kuori lähtee ilman postimerkkiä, ja vastaanottaja joutuu lunastamaan sen postista triplahinnalla
- kuori lähtee tyttönimellä ja ilman mainintaa puolisosta
- ja sama toisinpäin, eli puoliso kuoressa vaikkei enää samassa osoitteessa
- kuori lähtee täydellisesti täytettynä, mutta saapuu perille vasta helmikuussa, sillä 90500 Helsinki on tuottanut postimestarille vähän päänvaivaa

Muitakin mahdollisuuksia mokaamiseen on ja niitä lienee sattunutkin. Perusvirhe eli vanhentunut osoite yritettiin kuitenkin välttää 02:n ystävällisellä avulla.

Mutta nyt makaavat kaikki sata kuorta salen asiamiespostissa, jopa pari päivää etuajassa. Hyvä meidän tiimi!

lauantai 12. joulukuuta 2009

lauvantai

Kivaa karkkipäivää kaikille!

perjantai 11. joulukuuta 2009

oi kuusi(puu)


Puolen päivän maissa lähti tuttavapiirille tekstiviesti, jossa kerroin nauttivani keskipäiväglögit sairaalareissun kunniaksi. Glögipaussin jälkeen jatkoin silkasta ilosta vielä kaupunkikierrosta aina kolmeen saakka, jolloin mies ilmoitti, että tulee töistä tullessa noutamaan minua, luottoraja taitaa jo lähestyä:) Aika hyvin ehdin pukin asioita hoidellakin.

Ja mikäs hoidellessa, kevein jaloin ja puhtain paperein: Syöpäarvo (ca1-25) on kuusi, eikä merkkejä taudin uusimisesta ole havaittavissa. Tämä on minun jouluni.

torstai 10. joulukuuta 2009

arpapeliä

Siunattu työ on pitänyt ajatukset pois munasarjasyöpäkontrollista. Iltayhdeksäksi puhelimeen ajastettu perinteinen hälytys "älä syö" muistuttaa kuitenkin viimeistään huomisesta menosta. Verikoe on otettu jo aiemmin, mutta aamutuimaan tutkataan vatsan seutua, eikä suolessa saisi olla ylimääräistä trafiikkia näkyvyyttä ja tulkintaa haittaamassa. Taidan kuitenkin vielä pistää pari liköörikonvehtia matkalle, vähän niin kuin iltamyssyksi. Päälle vielä kamomillateetä, niin on uni turvattu.

Huominen luukku alkaa tottakai vähitellen jännittää. Tuleeko lahja vai kuusenpiikki? Aivan arpapeliä, niin kuin tuo veikkauksen joulukalenterikin.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

jouluasetelma

Joulua on liikkeellä..

Maalliset ja taivaalliset traditiot lyövät työpöydälläni kättä kokeiden ja askartelumallien kanssa.

tiistai 8. joulukuuta 2009

reeniä pukkaa

Juontaja 1: Kurkistetaanpa korvatunturin joulunaluspuuhiin. Jouluun on vain viikko aikaa, ja luulisi tonttujen olevan kovasta työn touhusta lopen uupuneita. Mitä vielä! Päivän töiden jälkeen tontut suuntaavaat vielä liikunnallisiin harrastuksiin. Maanantaisin voimistellaan yhdessä ja keskiviikkoisin pelataan sählyä. Lenkkipolulla käy kova vilske, ja harjoitteleepa muutama tonttu maratoniakin varten.

Juontaja 2: Kaiken innostuksen takana on tonttujen terveydenedistämiskeskus, joka huolestui tonttujen arkiliikunnan vähentymisestä. Koneet ovat tulleet helpottamaan työtä pukin pajassa, ja työmatkatkin taittuvat nykyisen lumitilanteen takia usein helikopterilla. Tontut saatiin innostettua "kunnossa kaiken ikää"-ohjelmaan, joka on tarkoitettu yli 200-vuotiaille tontuille. Kuntokampanjan tarkoituksena on lisätä tonttujen terveyttä ja työhyvinvointia. Siinä on kyllä onnistuttu. Onpa itse joulupukkikin ehtinyt välillä mukaan iloisiin kuntoiluhetkiin.

Juontaja 1: Seuraavassa näemme syksyn harjoitusten tulosta.

Viilasin vielä iltani iloksi vähän joulujuhlan juontoja, mutta nyt on valmista. Sekaan on källiä uittaa sisäpiirijuttuja, esim. viittaukset opettajainhuoneen harrastekalenteriin eivät ulkopuolisille aukea. Itse ohjelmat ovat kuitenkin taattua ja hienoa oppilastyötä, joka aukeaa itse kullekin säädylle... kunhan vain saadaan valmista aikaan. Tulosta nähdään ensi viikon torstaina. Reeniä pukkaa:)

maanantai 7. joulukuuta 2009

puoli pipoa purkissa


Tämän päivän luukussa voisi olla kuva läppäristäni, joka luultavasti suoritti viimeisen palveluksensa viikonloppuna -toki sopivasti juuri takuuajan umpeuduttua, kuten kaikki koneet. Tunnustaudun tietoyhteiskunnan siviiliuhriksi, olo ilman omaa konetta on aika avuton. Työjututkin hoitelin tuolla myyrätarroin koristellulla minikannettavallani, joka tähän saakka on toiminut ihan kiltisti.

Kuvassa voisi olla myös automme vasemman takavilkun tienoo, jossa komeilee hienoinen painauma muistona kiireisestä lähdöstä illan balettiharjoituksiin. Tai sitten kuva voisi olla autokatoksen nurkasta, josta maali on lähtenyt lommon korkeudelta. Sentään oli puu kestävämpää kuin pelti. Hyvin ehdittiin tyttököörillä kaupunkiin harkkoihin, mutta olisimme ehtineet, vaikka olisin peruuttanut pihasta aivan rauhassakin.

Seitsemännen päivän luukusta voisi kurkistaa myös finnairin logo, ihan vain muistutuksena siitä, että miehenpuoli on edelleen maailmalla. Illaksi kotiin -mainoslause ei tänäänkään pitänyt paikkaansa. Toisaalta, ehkä pisnesmiesten ilta on vähän myöhemmin. Asioilla on aina myös hyvät puolensa, ja tällä kertaa se oli ehkä se, että ehdin jo ennakkoon varoittaa miestä biilimme oikomishoidon tarpeesta..

Tällä kertaa luukkuun pääsee kuitenkin myssy. Jottei tällainen tavallista kaaosmaisempi maanantai jäisi painamaan mieltä, tarvitaan puolisen tuntia toimintaterapiaa. Kuutosen puikot käteen, ruska-lanka juoksemaan, ja puoli pipoa on purkissa. Jo helpottaa!

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

perinteinen luukku


Joka ikkunalla kaksi kynttilää.. (leikkimökin jouluasu ja muu tekninen toteutus Mies.. , kiitos!)

Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa kaikille!

lauantai 5. joulukuuta 2009

lohtukahvit


Pankkitilin saldo näytti pitkästä aikaa neljää numeroa pilkun vasemmalla puolella, ja suunnittelin jo veronpalautusrahojen pikaista palauttamista talouden kiertoon. Mutta kuinkas kävi. Jouluostosten sijaan rahaa sijoitettiinkin yksityislääkäripalveluihin.

Peltosen perjantai-illan itkut eivät sitten kaikki olleetkaan harmitusta. Kahdeksan jälkeen pikkuneiti rupesi valittelemaan korvaansa, ja hetken päästä kaikui jo palosireeni. Näin äkäistä tautia meillä ei ole aiemmin ollutkaan, mutta illanvietto yhteispäivystyksessä ei juuri houkutellut. Parasetamolin ja ibuprofeenin avulla helpotus ja uni kuitenkin saapuivat, ja yö meni odotuksiin nähden loistavasti.

Korvahommissa olemme konkareita. Tytöt ovat syöneet yhteensä rapiat viisikymmentä korvakuuria, ja lääkärissä on tullut tulehdusasioissa käytyä ainakin tuplasti tuo määrä, mutta tästä reissusta tuli tavallista muistorikkaampi. Sen sijaan, että neiti olisi kertonut reippaasti vaivansa ja pyytänyt setää katsomaan korvaa (kuten aiemmin), peltonen pisti kaiken puhtinsa peliin, ja vastusti tutkimusta koko nelivuotiaan fysiikalla ja volyymilla. Verta, hikeä ja kyyneleitä nähtiin tuossa pienessä huoneessa, mutta ponnekkaan vastustelun syykin selvisi: korva oli puhjennut ja oli tietysti kohtuuttoman kipeä. Auh!

Äidin lupaamat lohdutuskahvit piti kuitenkin saada -terästettynä, kuten kuvasta näkyy:) Iltaa kohti mennessä pikku potilas alkoi olla entisensä, mutta korvakontrollia ei taida uskaltaa ottaa vielä puheeksi..

perjantai 4. joulukuuta 2009

kolme yötä jouluun

Meillä aika kulkee vähän vinhempaa vauhtia. Kuva ei selittelyjä kaivanne, mutta näin kaikki tapahtui: Tyttö menee huoneeseensa, ja ilmoittaa, ettei kukaan saa nyt tulla vieraisille. Epäilys herää äidillä ja isosiskolla, ja oven raosta yritämme kurkkia, mitä tällä kertaa on tekeillä. Leikataanko lankakerää, nuken vaatteita vai verhoja?

Ehei. Kohta löytyy huoneen nurkasta itkevä tyttö, suklaata suu täynnä. Paha mieli tuli jo etukäteen, kun peltsi ymmärsi, ettei aamulla ole herkullista ylösnousua tiedossa. Kalenterin mukaan jouluun on vain kolme yötä.Kiireeksi pistää.

Uhkasin jo, ettei uutta kalenteria ole luvassa, mutta lepyin saman tien. Ehkä kuitenkin sellainen euron versio..?

torstai 3. joulukuuta 2009

pikkujoulupaketti

Unelman luukku aukeaa merin päivänä -olkoon tämä siis meri-unelman luukku. Kiireessä unohdin läppärin töihin, eikä kuvien siirto toiselle koneelle onnistunut ilman teknistä tukeani (joka taas maailmalla vihelteli, mutta jonka finnair armollisesti kotiutti muutaman tunnin ylimääräisen jahkailun jälkeen tänä iltana).

Ja kiireestä päästäänkin päivän kuvaan -johon sain vähän jouluakin mahtumaan! Keskiviikon käsityötunti sujui poikkeuksellisen leppoisissa olosuhteissa. Virkkauksen opetuksesta lupasi huolehtia ystävällinen työtoveri, jotta itse ehtisin vuodeosastolle ennen päivävuoron päättymistä -lääkitys piti saada kohdilleen:) Zometa-tiputus puolivuosittain on määrätty näennäisesti osteoporoosilääkkeeksi, mutta sen mahdollinen sivuvaikutus -rintasyövän uusimisen ehkäisy- on myös hyvin tiedossa lääkkeen määränneellä lääkärillä.

Otin ilon irti parin tunnin lepohetkestä. Kevyiden keittosuolojen ja lääkeaineen tippastessa suoniini vedin peiton päälle ja ummistin silmät. Yhden hengen huoneen rauhaa ei rikkonut muu, kuin tiuhaan käyvä huoneen ovi. Oven suussa piipahtivat hoitajat ja laitosapulaiset, jotka vuorollaan ihmettelivät parin tunnin vierasta. Korkokengät ja käsveska lattialla sekä villakangastakki sängyn päädyssä ei liene tavallinen näky terveyskeskuksen vuodeosastolla, jossa muut asukit näyttivät käytäväotannan perusteella olevan vakinaisempia vieraita. Oven auetessa huutelin vällyjen alta tulleeni päiväunille, ja sisään asti uskaltautujille kerroin nauttivani pikkujoulujuomaa. Saapas katsoa minkälaista mainetta sitä kerää tällä pikkupaikkakunnalla..

tiistai 1. joulukuuta 2009

joulukalenteri


Jotkut haluavat suklaaversion, mutta itse olen aina pitänyt perinteisistä kuvallisista. Joulukalentereista siis, joten tämän joulun alla blogissani on lukijoiden ilona perinteinen kuvakalenteri. Olkaa hyvä! Kuvat voivat olla jouluisia tai sitten ei, tarinan kera tai ilman, joka päivä tai ainakin melkein. Enivei, eka luukku aukeaa oskarin päivänä kuten kuuluukin.

Neiti-rouva rissanen halusi aloittaa peltosen kouluun valmentavat opinnot, ja mikäs siinä. Kun kaksi puheliasta tytärtä viihtyy tunteroisen keskenään suljetun oven takana niin äiti on vain tyytyväinen. Välillä opettajatar rissanen kävi kysymässä kuumia vinkkejä lukemaanopetuksen avuksi, kun kirjaimet eivät tahtoneet painua mieliin perinteisen aakkoslaulun avulla (aa pee cee cee vee cee cee..). Neuvoin auliisti helppoja äänteitä ja kirjaimia (a, i, s,n), ja annoin vinkin, että vokaali sanan alussa helpottaa hahmottamista.

Ja tulosta syntyi. Aherruksen tuloksena taululla luki selvästi: ISI ON AASI. Kyllä tällä pitäisi jo ainakin viskariin päästä.

maanantai 30. marraskuuta 2009

koneet kiinni

Päiväkodin pyöreän pöydän ääressä jutun aiheet ovat päivän polttavat. Kotiväki kuulee valitut palat heti tuoreeltaan iltapäivällä. "Touko oli itkeny mutta konsta ei ollu itkeny. Mää näin niitten laastaddrrrrrit." Rrrrreippaasti sujuneen oman rokotuskeikan jälkeen pikkuneiti sai valita itselleen makean lohdutuksen, ja tikkaria imeskellessään hän suunnitteli jo, mitä seuraavana päivänä kertoisi kollegoilleen. "Mää kerrrrron etten yhtään itkeny. Tai että ihan vähän itkin. Ja sitten mää näytän mun laastadrrin." Terveyskeskuskäynnillä selvisi isompia lapsia askarruttanu yksityiskohta rokotuskohdasta: päiväkodissa on sentään vertailtu käsivarsia eikä takapuolia.

Seuraavan päivän kerskumisista ei tullut mitään, sillä yöllä nousi kuume. Ylimääräinen vapaapäivä ja kolmen päivän viikonloppu oli loppujen lopuksi tervetullut hengähdystauko niin reippaalle päiväkotilaiselle kuin lähes yhtä reippaalle äidillekin. Joulua kohti mentäessä tahti on koulumaailmassa accelerando, ja syöpäkontrollien osuminen kiireimpään bisnesaikaan tuo omat lisäjännitteensä päiviin tai ainakin öihin. Unissani olen ehtinyt saada jo monenlaisia kontrollituloksia, niin viime viikon rintasyöpäkäynniltä kuin tulevan viikon munasarjasyöpäkontrollistakin.

Vapaapäivänä unohdettiin tulokset. Hiippailtiin peltosen kanssa puolille päivin pyjamissa, nukuttiin parin tunnin päikkärit ja kuunneltiin joululauluja ensimmäisen adventin kunniaksi -peltosen radiossa ne tosin ovat soineet juhannuksesta saakka. Toipilas peltonen oli mukavan rauhaisaa seuraa, mutta jukeboksi ei hiljene kuumeessakaan. Biisirepertuaari on yhtä laaja kuin perheenisän autostereoiden cd-valikoima, joten lauluja löytyy joka lähtöön, maj karmasta lordiin. Omiin lemppareihini kuuluu juha tapio, jonka koneet kiinni-laulusta löytyy peltos-versio juutuubissa alla olevan linkin takaa. Tuokoon tuo laulu samalla lohdutusta heille, jotka eivät voi jäädä työstään sairaslomalle, peiton alle joululauluja kuuntelemaan. Siksi, ettei työtä ole.

Koneet kiinni

maanantai 23. marraskuuta 2009

tattista vaan, jussi

Astuessani sairaalan ovesta sisään päätin unohtaa ajankulun kokonaan -turha stressata asioilla, joihin ei itse voi vaikuttaa. Ehdimmekin lukea aamunlehden miehenpuolen kanssa pikkuilmoituksia myöten, ennen kuin pääsimme vastaanottohuoneeseen. Lääkärin pöydän takana istui arjan sijasta jussi-poika. Kädenpuristus oli jämäkkä, ja asiat käsiteltiin mutkattomasti ja reippaasti.

- Olet tullut sitten yksivuotiskontrolliin.
- Juu.
- Olet käynyt tuolla perinnöllisyyspuolella tutkimuksissa ja olet kuullut..
- Olen kuullut, kyllä. Ehdottomasti pois.
- Niin, onko aiemmin ollut siitä asiasta puhetta?
- Keväällä alustavasti puhuttiin, ja silloin päätin että pois vaan jos näin on.
- Vaihtoehtona on seurata tilannetta, tämä on täysin potilaan oma päätös. Siinä on sellainen 80% riski ilman poistoa.
- Ei oteta riskiä, ei.
- No laitetaanpa sitten tuonne kirralle menemään konsultaatiopyyntö, sieltä tulee sitten kirjettä kotiin.

Rinnanpoistokeskustelun jälkeen siirryttiin päivän tuloksiin. Ensiluokkaisia kuvia olivat minusta ottaneet. Keuhkot ja vielä jäljellä oleva oikea rinta loistivat puhtauttaan, ja verenkuvakin oli kauniimpaa katseltavaa kuin keväällä hoitojen päätteeksi.

- No ultrataan vielä vuoden päästä meillä tuo rintojen seutu. Jos sellaiset pari-kolme vuotta seurataan tälläkin puolella, sitten yhdistetään kontrollit gynen kanssa. Siinä ajassa pitäisi tuollaisen ärhäkän triple-negatiivisen syövän uusiutua. Mutta kun on tällainen vähän hankalampi tilanne niin jatkot on sitten täällä keskussairaalassa forever. Että ei tartte tk-puolelle siirtyä näissä syöpäasioissa.

Tattista vaan jussi! Arvostan suoraa puhetta. Suoraa puhetta jatkoi myös sairaanhoitaja, jonka huoneeseen menimme lääkärinpakeilta kontrolliaikaa varaamaan.

- Täällä sairaalassa ei kannata liian kiltiksi heittäytyä. Isossa talossa voi lähete mennä hukkaan ja asiat jäädä pöydälle. Aina voi omista asioista soittaa perään. Ja jos mikä epäilyttää, voi tänne aina soittaa. Oireista kannattaa kysyä, jos sellaisia ilmaantuu, niitä on turha yksin vatvoa.

Keskussairaala nappasi pisteet kotiin. Puhdasta ammattitaitoa, sopivasti empatiaa ja kaupan päälle hyviä uutisia. Puolen tunnin rauhaisa lehdenlukuhetkikin aamutuimaan oli oikeastaan plussaa sekin:)
Nyt huokaisen hartaasti ja keskityn kiitollisin mielin joulujuhlaohjelman suunnitteluun.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

rintasyöpäkontrollissa 1

- Otetaan varmuuden vuoksi koepala, tuumasi röntgenlääkäri perjantaiaamuna tutkattuaan vasenta kainaloani vartin verran hyvin hartaasti. "Ei nyt niin patologiselta näytä, ihan soikea imusolmuke, mutta kun tässä kohdin ei pitäisi olla imusolmukkeita lainkaan." Tiirailin itsekin näyttöruutua sen näköisenä, kuin ymmärtäisin mustavalkoisesta maisemasta jotain, vaikka näkymä toi mieleen vain hajanaisia assosiaatioita, kuten kuuluisa musteläiskätesti aikoinaan hoitajakoulun pääsykokeissa. Minä, tiukkojen tilanteiden kruunaamaton kuningatar jatkoin makoiluani ja jutusteluani tyynen rauhallisesti. Jännittäviä hetkiä on koettu ennenkin.

Olin lähtenyt perjantain kontrollitutkimuksiin kiireisenä ja tehokkaana opettajana. Jos kaikki menisi nappiin, ehtisin koululounaalle ja viimeisille tunneille ja päivän päätteeksi vielä suunnittelemaan seuraavaa viikkoa ja luokan joulujuhlaohjelmaa. Kontrollit ovat vain ikäviä muistutuksia koettelemuksista, jotka ovat jo lähes hankeen hukkuneet ja unhottuneet. Ehtimiset heitin mielestäni jo laboratorion oven takana, jossa jonotin verikokeeseen ensin ajanvarauspotilaana, sitten numerolapun kanssa, yhteensä tunnin. Kuudenkymmenen minuuttiviisarin rapsahduksen aikana nöyrryin jälleen potilaaksi, sopeuduin sairaalan aika-avaruuteen (jossa kelloa ja ulkomaailmaa ei tunneta), ja kuuntelin minulle tarjottua selitystä hyvin ymmärtäväisenä.
- Niin katsos meillä sairaalassa on tämä systeemi muuttunut kesäkuun alussa, minua valaistiin. "Ajanvarauspotilaat eivät tarvitse jonotusnumeroa. Sinulla kyllä on ajanvaraus, mutta tämä lapussasi oleva laboratorioaika ei ole ajanvarausaika, sillä siinä lukee 8.00 eikä 8:00. Sitä vastoin tuo röntgenaika on ajanvarausaika, kun siinä on merkintä 9:30 eikä 9.30." En ole ihan varma, oletettiinko potilaan tietävän pisteen ja piste-pisteen välinen ero.

Radiologian yksikössä sitä vastoin oltiin aikataulussa, hyvä. Huono enne taas oli se, että ovella minua vastassa oli sama pirkko, joka vuosi sitten avusti paksuneulanäytteen otossa. Mukava, paljon potilaita, tilanteita ja patteja nähnyt röntgenhoitaja, jonka leppoisan jutustelun vieläkin muistan. "Jos tämä olisi nyt sitten pahanlaatuista, niin täällä sairaalassa saa todella huippuluokan hoitoa. Syöpä ei ole sama sairaus kuin vielä kymmenen vuotta sitten.. Ja nyt sitten et liikaa ajattele tätä, vaan elät ihan tavallista elämää seuraavat pari viikkoa ja tulet kuulemaan tulokset." Jälkeenpäin olen oivaltanut, että tuona elokuisena päivänä 2008 kaikki muut tutkimushuoneessa olijat tiesivät kyseessä olevan syövän. Röntgenlääkäri oli kirjoittanut patologin lähetteeseenkin "duktaalinen mamma ca??".

Pirkko ovella oli kuin olikin siis huono enne. Taas koepalaa, odotusta ja vastauksen kuulemista, asennoiduin, ja liikuttelin vasenta kättä ohjeiden mukaan. Ylös, sivulle, alas, ja otatko vielä hitaasti y-l-ö-s, no nyt se katosi taas. Neula kaiveli kainalokuoppaa muutaman sentin syvyydeltä, ja välillä pisti luuhunkin. Ei mukavan tuntuista, mutta tuntoaisti ei leikatulla puolella ole palautunut entiselleen, joten vakuuttelin kestäväni. Avuksi kutsuttiin jo kollegaa, ja hoitajiakin parveili huoneessa kuin tiukemmassakin synnytyksessä. Ja kuten synnytyksessä, nytkin lopussa odotti palkinto, tai ainakin huojennus.
- Näyttää siltä, että tämä ei olekaan imusolmuke, vaan nivelen kalvoa, eikä siitä mitään näytettä tarvitse ottaa. Voit laskea kätesi alas.

Kädet valmiiksi tuuletusasennossa heiluttelin niitä iloisesti ja kiitin koko joukko-osastoa huolellisuudesta ja hyvistä uutisista. Tarkemmat tulokset mammografiasta saisin alkuviikosta lääkärikäynnillä, mutta ultran perusteella kaikki näytti rauhaspuolella olevan kunnossa. Hienosti selvitty, vielä ehtisin viimeiselle oppitunnille, enää keuhkokuva jäljellä. Ai, sitä ei ollut tarkoitus ottaakaan. Ai, olinko soittanut keuhko-oireista..? Vielä syöpäpolille, osastosihteeriltä sairaanhoitajalle, joka konsultoi lääkäriä, ja näin olin tingannut kaupan päälle tutkimuksen, joka ei perussettiin kuulunut. Puolisen tuntia vanhojen lehtien selailua eteläisen röntgenin aulassa, pari kertaa keuhkot täyteen ilmaa ja saa hengittää, ja olin vapaa lähtemään..

..kahville, sillä kello tikitti iltapäivää, ja oppilaat olivat kirmanneet jo kotimatkalle. Kahvin jälkeen autoilin kuitenkin töihin, tein paperihommia ja päätin unohtaa syövän viikonlopuksi. Ja hyvin onnistui: syöpä ei päässyt mukaan pikkujouluihin, piparinpaistotalkoisiin eikä sunnuntain nuotioretkelle lintutornille. Toivottavasti se ei pääse mukaan alkuviikon joulujuhlapalaveriinkaan.

tiistai 17. marraskuuta 2009

oh deer


Pääsimme viikonloppuna miehenpuolen kanssa kaksistaan kaupungille tonttubisneksiä hoitelemaan. Huolellisella etukäteissuunnittelulla ja nopeiden päätösten taktiikalla ne kuuluisat "kuukauden lapsilisät" jäivät jo ensimmäiseen putiikkiin, joten saimme rauhassa suunnata keskikaupungin kakkubaariin kahville ystäväpariskunnan kanssa. Mikä ihana joulukauden avaus! Kiitos ystävät, hoitotiimi ja kahviseura!


Teimme tietysti vain hyödyllisiä ja hyviä ostoksia. Vai mitä sanotte mieheni löytämästä porosta, joka oli ihan pakko saada.. Pienen yskimisen jälkeen suostuin ottamaan elukan kärryyn, ja nyt se pitää vahtia kotiportaidemme juurella. Oh deer, etten paremmin sanoisi. Toisaalta, tuohan se valon pimeään, kuten serkkunsa petteri.

Hymynkaretta ja (led)valoa teidänkin marrasharmaisiin päiviinne!

perjantai 13. marraskuuta 2009

ei riski

Perheemme ensimmäinen flunssapotilas, rouva rissanen, alkoi valittaa päänsärkyä sopivasti viikonlopun alkajaisiksi. Nyt kuumetta on 39, mutta selonteko viikon tapahtumista jatkuu sohvan pohjalta, ei syytä huoleen. Omien sanojensa mukaan "ei tee mieli perunankuoria eikä joulu pelota, ei siis ole possunuhaa". Tai jos on, niin sairastetaanpa se sitten nyt. Rokotuskampanja on kunnassamme menossa vasta riskiryhmille, joten tuskin me terveet ehdimme saada piikkiä ennen tautia.

ME TERVEET, sillä varmistin vielä männä viikolla syöpäpolilta mahdollisen kuulumiseni riskiryhmään. Puhelinkonsultaation anti oli yhtä hämärä kuin marraskuinen päivä: Olen terve (se on aina yhtä kiva kuulla). Syöpähoitojen päättymisestä on kulunut yli kolme kuukautta, vastustuskykyni on siis entisellään ja kuulun normiväestöön. Yskänärsytys sekä keuhkoissa tuntuvat vihlaisut ja painontunne voivat olla merkki arpikudoksesta, joka voi mahdollisesti alentaa keuhkojen kapasiteettia ja voihan se sitten olla riskikin ja voin ehkä kuuluakin riskiryhmään. Vaikea sanoa, kiteytti sairaanhoitaja päättelyketjunsa.

En aio lähteä the Jonoon kokeilemaan onneani, vaan odotan tautia tai todistusaineistoa keuhkojeni kunnosta ja jatkan käsidesikylpyjäni. Todistusaineistoa, siis keuhkokuvaa ja muuta dokumenttia on luvassa ensimmäisessä rintasyöpäkontrollissa kuun lopussa. Vatsaa tutkataan lucian päivän tietämissä, ja siinä kahden syöpäkontrollin välissä käyn hakemassa nestemäisen pikkujoulupaketin eli pussillisen zometaa suoneeni terveyskeskuksen vuodeosastolla. Vähän poikkeuksellisia joulunalusmenoja, mutta tärkeitä toki. Adventin aikaan ilmassa kuuluukin olla vilinää vilskettä, kihelmöivää odotusta ja hienoista jännitystä:)

perjantai 6. marraskuuta 2009

syöpätarinani

Minulta pyydettiin omakohtaista syöpäjuttua terveydenhuoltoalan julkaisuun. Siis tarinointia siitä, miten olen syövän kokenut, miten se löytyi, miten lähipiiri on suhtautunut sairauteen jne. Mielellään tartuin haasteeseen, vaikka aikamatka menneeseen tekee myös kipeää. Kun kyseessä on kuitenkin ammattijulkaisu, saattaa kokemuksistani olla hyötyä vastaanottopöydän toisellekin puolelle, ja sitä kautta siis meille potilaille. Ei kun muistelemaan.

Merkkejä annettiin käyttöön 2500 eli aanelosen verran, minkä tietysti ylitin reippaasti -onhan juttua tähänkin mennessä riittänyt yli 200 blogikirjoituksen verran. Tiivistäminen oli tuskaista, ja omasta mielestäni jutusta tuli (teemaan sopien) vähän kuin kahdeksansadan metrin juoksu: täyttä höyryä eikä hengähdystaukoja matkalla. Tämän alkuverryttelyn jälkeen.. paikoillenne, valmiinanne ja hep, tässä yksi versio syöpätarinastani!

******

Vasen rintani ja muuta sairasta


Keväällä 2008 työtoverini houkutteli minut harrastamaan juoksua. Tavoitteena puolikas ruskamaraton Levillä lähdin pururadalle ja yllätyin lajin koukuttavuudesta, juoksuhan oli hauskaa. Lisäsin kierroksia vähitellen ja heinäkuussa jaksoin juosta jo kilometrejä ilman taukoja ja pistoksia. Eräällä lenkillä havahduin sen sijaan vasemmassa rinnassa tuntuvaan painontunteeseen. Siinä juostessani muistelin tunteneeni rinnassa myös maidonnousun kaltaisia tuntemuksia, ja eikö vain kuppikokokin ollut kasvanut kesän aikana. Suihkussa käteni löysi pienen patin rinnasta läheltä kainaloa, mutten osannut huolestua. Tuntemuksia ja patteja oli ollut ennenkin, d-kuppiin mahtuu monenlaista. Rintasyövän riskitekijöistä yksikään ei osunut kohdalle, olin elämäni kunnossa ja kesä kauneimmillaan.


Toiveajattelusta huolimatta patti ei hävinnyt, kuten ne aikaisemmat. Arki oli alkamassa, ja rinta-asia piti saada pois päiväjärjestyksestä. Hakeuduin pikaisesti lääkärille, pääsin viivytyksettä tutkimukisiin ja vähättelemäni “rinta-asia” lähti etenemään vauhdilla. Syyskuun neljäs päivä jäin sairaslomalle ja odotettuna ruskaviikonloppuna makasin sairaalassa toipumassa rinnan poistosta -maratonista tulikin syöpävaellus. Toivuin nopeasti leikkauksesta ja pääsin lenkkipolullekin, mutta juoksukilometrit jäivät vähäisiksi. Jouduin uuteen leikkaukseen vain kuukauden kuluttua edellisestä, sillä levinneisyystutkimuksissa löydetty ja aiemmin myoomaksi luultu kasvain vaati pikaista operointia. Leikkauksessa paljastui, että tämäkin kasvain oli syöpää, nyt munasarjassa.


Elämän käsikirjoitus meni uusiksi. 36-vuotiaan kolmen lapsen äidin vakava sairastuminen tarkoittaa monenlaisia tunteita, mutta myös muutoksia arjessa. Perhekalenteri eteisen seinällä kumitettiin ja täytettiin uudelleen: magneettikuva, tyttöjen baletti, sytostaattihoito, partioretki.. Miehen työmatkat peruttiin, ja paapa pakkasi matkalaukkunsa ja saapui kotiavuksi. Ystävät tarjosivat apuaan, työtoverit täyttivät pakastimen ja miehen työnantaja kustansi kotiimme siivoojan hoitojeni ajaksi. Olimme mykistyneitä ja kiitollisia läheisten tuesta, jonka turvin jatkoimme perhe-elämää kuten ennenkin. Opettajan töiden sijasta kävin vain syöpähoidoissa, jotka päättyivät lukukauden lopussa. Sairaalasta saamani kevättodistus oli kiitettävä: syöpäarvo oli laskenut hienosti, eikä näkyvää tautia ollut.


Hoidoista huolimatta tukka pysyi päässä, kuten myös järki. Puhuin sairaudesta avoimesti ja ryhdyin pitämään nettipäiväkirjaa, mikä oli ilmaista ja hyvää terapiaa. Tätä kautta löysin myös kohtalotovereita, joilta saatu vertaistuki toi harmaimpiin hetkiin toivoa. Tärkeimpänä tukena syöpävaelluksellani on kuitenkin ollut mieheni, joka on seissyt vierellä sekä vertauskuvallisesti että oikeasti, tutkimushuoneissa ja lääkärin vastaanotoilla. Yhdessä olemme kuunnelleet, missä kulloinkin mennään, ja vakuuttuneet siitä, että kotisairaalani oysin tarjoama hoito ja huolenpito on ollut parasta mahdollista.


Syöpä ei tuonut elämään vain ikäviä asioita. Elämän perusarvot kirkastuivat ja opin elämään nykyhetkessä haikailematta tulevia. Sairaslomakin oli ihana välivuosi, ajattelen nyt kiireisen arjen keskellä. Tämänvuotinen roosanauha-kampanja kuuluttaa paluuta arkeen ja unelmiin, ja ainakin arkeen palaaminen on sujunut tehokkaasti, unelmien kanssa on vielä niin ja näin. Syöpieni ärhäkät tautiluokitukset horjuttivat turvallisuudentunnettani sen verran, että elämää aikataulutetaan tällä hetkellä syöpäkontrollista toiseen, mutta uskon, että unelmatkin palaavat vähitellen, jokaisen puhtaan ultraäänen ja keuhkokuvan myötä. Yksi unelma ainakin odottaa toteutumistaan: tänäänkin laitan lenkkarit jalkaan, ja kierrän vakiolenkkini. Joskus vielä juoksen sen maratonin.

********

Olet maalissa, hymyile!

perjantai 30. lokakuuta 2009

sillan ja itsensä ylitystä

Home again koko jengi, kivaa. Perjantai-illan ohjelmassa on ollut tuliaisten jakoa ja matkamuisteluksia sekä laukkujen ja valokuvien purkua. Kiinan kuvissa syötiin ankkaa, tampereen otoksissa serkkutytöt leikkivät junaa innostuneen näköisen lankomiehen kanssa ja itävallan valokuvat todistivat, että joskus joukkueen on hyvä hajaantua. Koululaistiimillä reissatessa ei tarvitse koluta leikkipuistoja, ja tuliaisostoksia voi tehdä muualtakin kuin lähi-sparista. Paitsi että kaupunginpuiston leikkipaikka riippukeinuineen näytti koululaisistakin kovin houkuttelevalta, ja tuliaissuklaat ja -teet ovat juuri sieltä sparista.

Lyhyen kävelymatkan päässä siskon ja tämän miehen asunnolta sijaitsi myös kiipeily/parcouringpuisto. Lähdin saattelemaan kiipeilijöitä sauvat käsissäni, vakaana aikomuksena tehdä pieni rouvaskainen kävelylenkki kauniissa syysmaisemassa, mutta lippuluukulla tein viimehetken mielenmuutoksen. Kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja, ja niitäkin on tullut tanssittua, joten carpe diem! Tätimäisen turvallisen lenkkeilyn sijasta tartuin haasteeseen, ja olen ylpeä siitä.

Sauvojen tilalle sain käsiini koukut, pukeuduin turvavaljaisiin ja kypärään ja astelin harjoitteluradalle nuorison sekaan. Toinen käsi koko ajan kiinni köydessä, koukut vastakkain, yhdellä kädellä irrotus naps, älä katso alas, ota kiintopiste, jos väsähdät tai et uskalla eteenpäin, istahda vaijerin varaan ja huuda apua. Viimeinen ohje nauratti vielä tuossa vaiheessa, mutta ei enää kolmannella, punaisella radalla, kahdeksan metrin korkeudessa siirryttäessä vapaasti heiluvilta köysitikkailta toisille. Antautuminen ja hilfe hilfe -huudot käväisivät mielessä parikin kertaa, mutta kiipeilytovereiden tsemppauksen ja ohjeiden avulla selvitimme heiluvat tunnelit ja köysiradat ilman vakavia horjahduksia. Ich strahle vor Stolz.

Tätä kirjoittaessa talo on hiljennyt. Mies elää vielä itämaisen kellon mukaan, ja on kömpinyt peiton alle sinniteltyään tunnin verran hereillä die hardin ääressä, ja lapsetkin ovat nukahtaneet ikäjärjestyksessä. Peltosen huoneesta kuuluu välillä yskimistä, mutta yläkerrassa on aivan hiljaista. Sählyharkat ovat väsyttäneet esikoisen ja halloween-juhlat keskimmäisen.

Halloween jakaa mielipiteitä. Meidän perheen halloweenit rajoittuivat tänä vuonna naapurin lastenjuhliin ja päivälliselle väsäämääni keittoon, joka näytti kertaalleen syödyltä (tomaattimurskan kanssa ei kannata keittää vihreitä linssejä, väriopin aakkosia..). Karnevaalijuhla on ookoo, ja lapset ovat toki siitä innoissaan, mutta itse tunnustaudun "pyhäinmiestenpäivän" viettäjäksi -suomalaiseen mentaliteettiin ja marrassäähän sopii hyvin harras ja hämärä juhla. Jos ajatuksia ei haluakaan päästää tuonen virran tuolle puolen, voi cd-soittimeen aina laittaa mollisävyjä, tai mennä kuuntelemaan niitä vaikkapa kirkkoon. Huomenna olisi tuomiokirkossa tarjolla mozartin requiem, mutta saattaa olla, että lauantai-iltana hiljennyn kirkon sijasta saunan lauteilla.

Tämä sievä enkeli löytyi grazin hautausmaalta satavuotiaana kuolleen rouvan haudalta. Maria-rouva oli poistunut elämän juhlista tavoiteltavassa iässä. Kuvan myötä, hyvää pyhäinpäivää ja levollista viikonvaihdetta!

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

die Reise nach Tampere und Österreich

Pari päivää vapaata virkavelvoitteista, ja olin jo lomatunnelmissa. Tiistaina lähdin lähikauppaan tyylikkäästi punaisessa baskerissa, vaaleassa tuulitakissa ja vaaleanpunaisissa kumppareissa. Yritin kysellä leivänhakureissulle seuraakin, mutta koululaiset vastasivat ystävällisen napakasti EI. Lomatunnelmissa oli kyllä nuorisokin: nallekaupan leikkiminen peltosen kanssa kielii täydellisestä irtautumisesta koulutyöstä. Myymälänhoitaja istui tiitteränä kassakoneensa ääressä ja palveli kahta asiakasta, joista toinen teki tiukkoja reklamaatioita heikkolaatuisista nalletuotteista, ja toinen yritti tinkiä ohjevähittäishinnoista, vaikka kaikki oli jo ennestään halpaa. Peltosen kaupassa kun kaikki maksaa ykskymmentviis.

In real life kaikki ei niin halpaa ole, varsinkaan reissaaminen. Junamatka tampereelle, tarvittavat taksikyydit sekä syömiset, ja olemme kuluttaneet ensimmäisenä matkapäivänä jo kuukauden lapsilisät, laski esikoinen, ja päätti kerätä kaikki matkan aikana kertyneet kuitit talteen. Toisaalta matkustaminen on niitä juttuja, joihin olen ollut valmis satsaamaan opiskelijabudjetillakin, uusien kenkien, vaatteiden ja jopa ruokakassien kustannuksella. Huomenna poika saa lisätä kuittiarkistoonsa hotelliyön sekä juna- ja lentoliput saksan kautta graziin, matkat kolmella kerrottuna. Peltonen jää villilän lapsiparkkiin, ja on omasta lomasta eniten riemuissaan. "On se halmi, että teidän pittää mennä sinne itävaltaan kun täällä tampeleella on niin kivvaa".

Kiva alkoi välittömästi saavuttuamme serkkutytön luokse, ja siskoni näytti jo aavistuksen epätoivoiselta laskeskellessaan öitä suomeenpaluuseemme. Koiramäen serkukset ovat toki hyvät kaverukset, mutta myös taistelupari ja oivallista harjoitusvastusta toisilleen. Peltonen pitää reilun vuoden ikäeroa oleellisena, ja muistaa joka välissä mainita tulleensa hoitamaan serkkutyttöä ja "killeä". Koiramäen serkku taas tietää, että hänellä on kotikenttäetu. Tähän mennessä hän on luvannut lainata vieraalleen vain sukunimeään, ehkä myös hammasharjaa -lelujen lainasta ovat neuvottelut vielä kesken. Erotuomarin rooliin joutuvaa siskoa ei käy kateeksi.. taidan lupautua järjestämään tytöille kesäleirin meidän lapsiparkissamme.

Mutta huomenissa matka jatkuu, mieli ja kieli pitäisi virittää keskieurooppalaiselle taajuudelle.
Haben Sie auch eine gute Woche ohne oder mit (dem?) Urlaub!
(huh, hikeä pukkaa..)

perjantai 16. lokakuuta 2009

oikea ajoitus

Tänään kiirehdin välitunnin päätteeksi vessaan muistaakseni siinä vetskaria aukoessa, että suoritin asiani jo välkän aluksi. Aiemmin viikolla makasin hammaslääkärin tuolissa kuin auringonvarjon alla ikään. Tuo puolen tunnin lepohetki poikaporukan sählytreenikuskauksen ja kauppareissun välissä tuntui suoranaiselta rentoutukselta. Suu täynnä instrumentteja ei voinut eikä tarvinnut edes päivitellä säitä tai lööppijuoruja, ja aurinkolasien turvin sai silmätkin sulkea hetkiseksi. Mitä autuutta! Olen selvästikin loman tarpeessa, ja oikeaan aikaan. Loma alkoi justiinsa.

Reipas kuukausi sitten, syyskuun kymmenes päivä, kiiruhdin sairaalasta puhtaat paperit taskussani kotikoneelle ja näppäilin "halvat lennot" ja "itävalta". Vasta todistetusti tautivapaana uskalsin ruveta puuhaamaan syyslomareissua siskon luokse keski-eurooppaan -viime vuotinen perheloma, jolloin kreetan hiekkarantojen sijaan makoilin gynen syöpäosastolla on vielä turhan hyvässä muistissa. Kuten arvelin, oli lufthansa hilannut hintoja ylöspäin kysyntäpiikin myötä, mutta ahkeran nettikyttäyksen, muutaman puhelun ja kolmen päivän virkavapausanomuksen jälkeen lomamatka alkoi hahmottua. Perhe hajaantuu muutaman kotilomapäivän jälkeen tampereelle, graziin ja pekingiin:) Varsinainen perheloma siis tämäkin.

Mutta sitä ennen ihanaa kotielämää, tässä ja nyt. Talo on siivottu ja hiljainen, alaikäiset ovat sammuneet saunalyhtyjen lailla ja räntä ropisee ikkunaruutuihin. Taidan hipsiä teen keittoon ja sohvalle miehenpuolen viereen. Opettajan oppaat ja kokeet on jätetty työpaikalle, jotten niihin tottumuksesta tarttuisi. Jospa vaan oltaisiin.

Ja skoolattaisiin sille, että päivälleen vuosi rankan syöpäleikkauksen jälkeen ELÄMÄ ON.

perjantai 9. lokakuuta 2009

I`m (not) a dreamer

Paluuta arkeen ja unelmiin toivottaa tämän vuotinen rintasyöpäkampanja. Pohjoisella syöpärintamalla ainakin paluu arkeen on onnistunut tehokkaasti. Kaksi kuukautta töitä, ja huomaan paiskivani kouluhommia entiseen tahtiin. Sairasloman aikana tehdyt pyhät päätökset työajan lyhentämisestä on rikottu jo elokuun puolella, ja peltos-rukka saa usein ottaa useammatkin vauhdit päiväkodin keinussa ja tehdä hiekasta slow-foodia ennen kuin äiti rientää hakemaan oikealle aterialle. Joka arkena tapaa olla slown sijasta pikaa, omatekoista kuitenkin.

Puheet opettajan puolipäiväjobista ovat kateellisten jorinaa yleisönosastolla, nimimerkki "sivusta seurannut" tarttuu tasaisen säännöllisesti opettajan työn kadehdittaviin yksityiskohtiin, kuten lyhyisiin työpäiviin. Yleisönosastojuttujen opettajista (joiden auton perävalot vain vilkkuvat heidän kiitäessään kotiin kilpaa oppilaidensa kanssa) on vaikea tunnistaa kollegoitani, joiden kanssa vietämme iloisia iltapäiviä värkäten kaikkea työhön kuuluvaa. Kuten ekovilla-liisteri-banaaneja ja runosuunnistuksen rastitehtäviä viime viikolla -kuka sanoo, että työnteon pitäisi olla tylsää? Kotiutumisen, päivällisen ja balettireissujen jälkeenkin joutuu joskus tekemään muutaman tuntsarin tai lähettämään sähköpostia yhteistyökumppaneille, ja saattavatpa asiakkaat piristää iltaani puhelinsoitollakin: Onks huomenna sisäliikuntaa? Dekkarin sijasta saatan itseni nukkumatin maille englannin opettajan oppaan kanssa, ja yöllä hoituu ongelmanratkaisu työunien muodossa.

Ja mikäs siinä. Pidän työstäni ja haluan tehdä sen hyvin, ja pitkältä pakkolomalta palanneena työ tuntuu entistä kivemmalta ja arki ihanalta. Aamunavauksen ja kotiinlähdön väliin ei ehdi edes monta syöpäajatusta, ja parissa kuukaudessa minusta, syöpäpotilaasta on kuoriutunut taas tuottava yhteiskunnan jäsen.

Paluu arkeen on siis ollut helppo. Toisin on niiden unelmien kanssa. Tylsänä realistina en ole koskaan ollut hyvä unelmoimaan, mutta nyt se vasta vaikeaa onkin. Unelmat vaatisivat katseen kohdistamista tulevaisuuteen, kun taas oma katseeni on tarkentunut tähän päivään, seuraavaan viikonloppuun ja korkeintaan marraskuun rintakontrolliin. Olen syöpäisenä oppinut elämään carpe diem, pysähtymään hetkiin ja nauttimaan niistä, ja nyt rintasyöpäkampanja vaatii unelmointia. Jo on! Minussa ei ole niin paljon missiä, että voisin väittää unelmoivani maailmanrauhasta tai vaurauden tasaisemmasta jakautumisesta pallollamme. Ja kai tässä tarkoitetaan henkilökohtaisempia unelmia. Käykö unelmoinnista toiveeni tehokkaampien syöpä- ja kipulääkkeiden kehittämisestä? Onko jokapäiväinen huokaisuni "anna jokapäiväinen leipämme muttei enää syöpää" unelmointia?

Unelmia etsiessä häilyy taustalla utuisia kuvia, joille en vielä uskalla miettiä kuvatekstejä. Näissä kuvissa vilahtavat lapset, mies, suku ja ystävät. Kuvissa ollaan lähekkäin, vietetään arkea ja juhlaa, lämpimissä väreissä ja väleissä, tutuissa ja tuntemattomissa maisemissa. Oikein hyvinä päivinä kuvat voivat tarkentuakin. Peltosella on selässä koulureppu, esikoinen nojailee mopoonsa ja neiti keskimmäinen kertoo innoissaan taideprojekteistaan ja opiskelukavereistaan. Eräässä kuvassa istumme miehenpuolen kanssa junassa rinkat jaloissamme, mutustelemme ciabattaa ja katselemme ikkunasta avautuvaa viiniköynnöslehtoa. Määränpäätä tärkeämpää on matkanteko.

Unelmointia tärkeämpää on osata elää elämäänsä kuin unelmaa.

perjantai 2. lokakuuta 2009

AY354

Sanakokeet korjattu, talo imuroitu, vessat pesty ja laukku pakattu. Sääennuste pakotti ahtamaan kassiin vedenpitäviä vermeitä ja vetolaukun 45 l /8 kg on täytetty tarkkaan jo menomatkalla. Vuosi sitten kävelimme roosanauhalenkin kuulaassa syyssäässä, mutta tämän vuotinen kierros saattaa vaatia jo partiohenkeä ja goretexiä.

Tuomiokirkon edustalle on silti suunta sunnuntaipäivänä. Kun täältä asti tapahtumaan tullaan, niin kävellään kans. Pelhana. Marssitaan kaupungin halki tukijoukkoinemme ja näytetään, että syövän kanssa ja jälkeen voi elää, arkea ja unelmia, kuten tämänvuotinen kampanja kuuluttaa.

Te reipashenkiset toverit, jotka esteriä uhmaten saavutte paikalle: tavataan! Minut tunnistaa vaaleanpunaisesta lippiksestä:)

maanantai 28. syyskuuta 2009

roosanauha, here i come again

Täällä taas, itseasiassa sekä kahden päivällisen että jumpan jälkeen. Sunnuntai-illan naisvoimistelu on jo perinne, jonka lisäksi kiiruhdan viikon ensimmäisen työpäivän päätteeksi liikuntasaliin kollegoiden jumppa- & juttukerhoon, naisvoimistelua sekin kun miesopet eivät ole kuntopiiriämme komistamassa. Liikunnallisen aloituksen jälkeen voikin loppuviikosta valita sohvan lenkkareiden sijaan, jos taivaalta tulee sitä, mitä huomisen sääennuste taas puolen vuoden tauon jälkeen lupaa: lunta. Argh. Lumentulolle on perheessämme tuulettanut vain peltonen.

Ensi sunnuntaina lenkkarini ovat kuitenkin tiukasti jalassa. Roosanauha-kävely helsingissä on syöpävuoden mieluisin tapahtuma, jonne lennän letit liehuen jo toistamiseen. Itse kävely on toki vain pieni osa viikonlopun antia, johon luonnollisesti kuuluu tutustumista pääkaupungin ostosmahdollisuuksiin, kahvittelua ja kulttuuririentoa. Lauantai-illaksi aiottu kvartetti huippunäyttelijöineen jää vieläkin kokematta, vaikka lippupisteen sivuilla aluksi näkyikin lupaavasti "varaa lippu". Ehkä ensi vuonna, mutta nyt nautimme salarakkaasta ja picassosta, maitokahvin ja leivosten lisäksi.

Viime vuonna kahlasimme roosanauha-viikonlopun läpi yhdessä sisareni kanssa oikein reippaasti, kulttuurit, kaupat ja neljän kilometrin sunnuntailenkin. Emme olleet ilmoittautuneet etukäteen, mutta tiimimme olisi voinut olla vaikka "raskautetut", siskolla kun oli vatsansa(=lauri-poika) ja itselläni kolme viikkoa vanha leikkaushaava sekä kuukauden ikäinen syöpädiagnoosi. Mukavaa oli, mutta ensikertalaisinakin uskalsimme jälkikäteen hieman arvostella tapahtuman järjestelyjä. Suurin pettymys oli luonnollisesti scandinavian hunksien paidat -siis se, että ne pysyivät päällä koko alkuverryttelyn ajan. Tätä epäkohtaa moittivat muutkin kävelijät.. Toinen kehittämisen arvoinen ajatus oli kävelyn tekeminen oikeasti sosiaaliseksi tapahtumaksi, jossa olisi voinut kohdata vertaisiaan, syöpäläiset syöpäisiä ja tsemppaajat muita laukun kantajia.

Vieläköhän sunnuntain ohjelmaa ehtisi vähän rukata? Kello 12 alkavaksi ilmoitettu info rintasyövästä kuulostaa tylsältä. Mitäpä jos väliin mahdutettaisiin perinteisiä suomalaisia tutustumisleikkejä, aivan kuten serkkutytön häissä. Kaikki joilla on syöpä vasemmassa rinnassa/ sädetetty/ voitettu/ todettu vasta/ lähisuvussa.. nostakaa käsi ylös ja sanokaa nimenne yhteen ääneen än yy tee nyt, hyvä. Ja nyt täällä taustalla soi "mahtava peräsin ja pulleat purjeet", ja liikutaanpa sitten kappaleen tahdissa, kas näin, ja kun musiikki loppuu niin esittele itsesi kolmelle ihmiselle, juuri noin, aivan vieraita pitää olla. Tutustumisleikkien jälkeen luvassa olisi silikoniproteesin heittoa joukkueittain, jotka luonnollisesti kasattaisiin proteesimallien mukaan, anita neloset vastaan amoena kuutoset.

Pääsisinköhän mukaan järjestelytiimiin..? Saisi roosanauha-tapahtumakin julkisuutta, eikä jäisi vain hesarin kaupunkisivujen pikku-uutiseksi:) Sillä tapahtuman sanoma on oikeasti sosiaalisuutta vielä tärkeämpi: hyvät naiset, huolehtikaa itsestänne, tarkkailkaa terveyttänne! Syöpä ei katso ikää eikä sukua, ei elämäntapoja, cv:ta eikä todistuksia. Tänä päivänä 10% naisista sairastuu jossain elämänsä vaiheessa rintasyöpään. Vaaralliseen tautiin, jolla on kuitenkin ajoissa löydettynä hyvä ennuste. Tautiin, jonka kanssa olen matkannut vuoden ja 24 päivää. Vuoden ja 24 päivää hyvää elämää, syövästä huolimatta.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

yösydännä

Edellisyönä oli pikkukoira hukassa -ainakin viidettä kertaa viikon aikana. Koiraemo uikutti säälittävästi, joten kennelin emäntä heltyi laittamaan valotkin päälle etsinnän ajaksi. Sieltähän se karkulainen löytyi, pehmolajitovereidensa seasta peiton kätköistä. Pehmoeläimet kainalossa nelivuotiaan uni jatkui jo ennen kuin ehdin huoneesta ulos, mutta omaa unta pitikin odotella sitten tovi, yhden blogikirjoituksen verran. Mieleni tyhjälle näyttöruudulle naputtelin montakin ajatusta.

Opettajatuttavani menehtyminen poikkeuksellisen nopeasti tautiin, jota itsekin sairastan (tai ainakin sairastin), nostaa mieleen taas syöpäajatuksia, ja omat selviytymismahdollisuudet pitää käydä jälleen kerran läpi. Ennusteeseen liittyvät prosentit ja todennäköisyydet osaan luetella sujuvammin kuin pohjanmaan joet tai suuriruhtinaskunnan keisarit, sen verran on tullut tietoa etsittyä vuoden varrella. Onnistuneen primaarihoidon jälkeenkin munasarjasyövän uusitutumisriski on suurempi kuin todennäköisyys, ettei tauti uusisi koskaan. Ensimmäiset kaksi-kolme vuotta ovat riskaabeleinta aikaa, mutta omalla kohdallani seurannat jatkuvat yliopistosairaalassa koko loppuiän. Tautini viiden vuoden elossaoloennuste on huikeat 29%. Rintasyövän osalta lukemat ovat paljon säädyllisemmät, sillä sen katsotaan olleen ärhäkkyydestään huolimatta paikallinen (imusolmukkeissa ei ollut syöpäsoluja, suom.huom.).

Ennustukset eivät ole onneksi henkilökohtaisesti itselleni räätälöityjä, ja kotimatematiikalla olenkin onnistunut muokkaamaan lukuja itselleni edullisemmiksi. Munasarjasyövän leikkauksessa päästiin optimaaliseen tulokseen, eikä näkyvää tautia jäänyt elimistöön -finland, ten points! (Tietäisitpä markku, kuinka kiittäen olen ajatellut taitavia käsiäsi, huolellista luonnettasi ja sairaalan käytävillä kiirivää mainettasi pohjois-suomen parhaana leikkaajana:) Lisäpisteitä saan iästä ja kunnosta, jotka ovat eduksi tässä "mummosyövässä". Ne mahdollistivat myös yhdistelmähoidon kahdella, tehokkaaksi havaitulla sytostaatilla, jotka kestin hyvin (eli kestän vastakin, tarvittaessa). Lisäksi sytostaattikuurin aikana munasarjasyövän merkkiaine ca 12-5 veressäni laski kauniisti, mikä tämän kotilääkärin mukaan kertoo syöpäni olevan "kemosensitiivinen" eikä "kemoresistentti", nimet kertovat olennaisen näistä termeistä. Nämä summaten päästään iloisempiin numeroihin ja loppuviimein vanhainkotiinkin.

Kiikkustuolia ennen on onneksi luvassa vielä moninaisia seikkailuja. Seuraava odottaa jo viikon päässä.. Ensi viikonlopusta lisää jumpan, päivällisen, yön ja työpäivän jälkeen:)
Iloista viikkoa!

torstai 24. syyskuuta 2009

kymmenen päivää

Työviikon alkajaisiksi kuulimme suru-uutisen. Kollegamme toiselta koululta oli kuollut sunnuntaiyönä. Kuolinsyyksi kerrottiin nopeasti edennyt vakava sairaus. Syöpä, ajattelin.

Aivot eivät heti rekisteröineet uutista. Sähköpostissahan on nippu häneltä tullutta postia, ja muutamaa päivää aiemmin olin ollut aikeissa ottaa häneen yhteyttä ilmoittautuakseni erääseen työtilaisuuteen, tapani mukaan päivän myöhässä. Kuulin sairaslomasta, ja päätin muistaa asian seuraavalla viikolla. Viikolla, jota ei hänelle tullut. Olimme täällä sivukylänkin koululla hämmentyneitä ja vakavia. Ei tämä työtuttavamme ollut sairas, eivät terveet ihmiset kuole noin vain, toivotettuaan hyvät viikonloput oppilaille ja työtovereille.

Syöpää se oli, olin oikeassa vaikken olisi halunnut. Samana päivänä, kun minä kävin kuulemassa huojentavat uutiset omalta lääkäriltäni, oli kollega toisaalla samassa talossa kuullut omat uutisensa. Rintasyöpä, jo löydettäessä levinnyt luustoon ja sisäelimiin. Annettiinko lääkettä, aikaa, toivoa? En tiedä. Viikon kuluttua diagnoosista hän hakeutui sairaalaan väsymyksen vuoksi. Kymmenen päivän kuluttua diagnoosin saamisesta tuo kaikkien tuntema, aina muut huomioiva työtoveri oli pois. Surun syksy laskeutui luokkahuoneeseen, työyhteisöön ja läheisten keskuuteen, joita en tunne. Kaikille heille, lämmin osanottoni.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

omadiagnoosi ja täsmäterapiaa

Puhelimen osoitekirjaan on tullut viime vuoden aikana paljon lisää tuttavia. Ärrän ja geen kohdalta löytyy syöpähoitajien suorat numerot, yleissyöpäpuolelle ja gynelle, peessä on perinnöllisyyspolin outin suora numero ja oosta löytyy oikarisen ja ollilan välistä oirepoli. Toivon tietysti, että yhteydenpito uusien tuttavien kanssa pysyy mahdollisimman vähäisenä, ja muutaman vuoden pakollisen kaveerauksen jälkeen saisimme jättäytyä joulukortin vaihto -tasolle eli kontaktiin kerran vuodessa. Männä viikolla piti kuitenkin itse olla aloitteentekijänä ja pirauttaa yhdelle uusista tuttavista, eli oirepolin sairaanhoitajalle.

Reippaat kolme viikkoa jatkunut olotila, jota kuvaa ehkä ilmaus "kehkokuume ilman kuumetta", tuntui vaativan selvitystä. Flunssanpoikastakin on, jos oikein positiivisesti ajattelee, mutta pienet tuntemukset syvään hengittäessä eivät oikein pikkunuhalla selity. Välillä hengästyttääkin, tosin aivan vähän vain. Ja vain, jos tarkasti ajattelee, eikä sittenkään kovin paljoa. Eli ei oikeastaan yhtään.. vai sittenkin vähän laulaessa ja lenkillä..? Päätin jo olla ajattelematta koko asiaa, mutta kaivelin kuitenkin kenkälaatikosta viime keväisiä sairaalapapereita ja sieltä se diagnoosi sitten löytyi. Tämähän on selvästi sädepneumoniitti, sädehoidon myöhäinen haittavaikutus, joka ilmenee tyypillisesti 1-6kk hoidon päättymisestä. Hurraa!

Kenkälaatikkoarkistosta, sen paremmin kuin netistäkään en löytänyt kuitenkaan ohjeita, miten tätä keuhkojen tulehdustilaa pitäisi hoitaa tai lääkitä. Antibioottia, lepoa vai mustaviinimarjamehua? Kaikista syöpäkontakteistani päätin valita oirepolin, olihan minulla nyt oireita. Torstaiaamun toisen välitunnin lopussa oli viisi minuuttia aikaa eikä kellään ollut opettajalle asiaa, no nyt.. Puheluuni vastasi monotoninen ja selkeäsi artikuloiva naisääni, joka kertoi poliklinikan olevan suljettu koko viikon, ja joka neuvoi soittamaan toiseen numeroon, jos epäilee taudin uusimista. No en totta vie epäile, pois tuollaiset puheet. Halusin vain hönkäistä luuriin, minkä perusteella hoitaja olisi voinut antaa vapauttavan puhelindiagnoosin "selvää sädepneumoniittia äänessä", ja arki jatkaisi taas ihanan turvallista kulkuaan. Ei kuvauksia, lääkärikäyntejä tai puhelinaikoja, ei tuskastuttavaa tulosten odottelua, potilaan roolia tai säälittävää syöpäelämää.

Poliklinikan kiinniolo oli selvä merkki. Puhelinvastaaja vapautti ajattelemasta koko asiaa, ja tietämättään toivotti huoletonta loppuviikkoa. Ja totisesti, ihanan huoleton siitä tulikin! Kouluviikon päätteeksi kokoonnuimme kuukausittaiseen tapaan juhlasaliin laulamaan yhteislauluja virtuoosimaisen maisterikollegan johdolla, eikä parempaa aloitusta viikonlopulle voisi olla. Syyslaulujen sävelten mukana katosivat hengenahdistukset ja muut mahdolliset ahdistukset kauas pois. Kun monisatapäinen kuoro laulaa irlantilaissävelin myrskystä merellä, on satunnainen solisti täysin vakuuttunut selviytymisestään.

"Ei pimeys meitä saa voittaa,
ei pelätä tuulia saa,
anna kirkkaina tähtien soittaa
ja kertoa missä on maa."

Musiikkiterapiaa piti jatkaa myös kotosalla, ja kotiviikonloppuun kuuluikin peruspuuhastelun lisäksi pianonsoittoa ja alttonokkiksen otteiden muistelua. Viikkosiivousta, ruuanlaittoa, kauppareissu, iltalenkki ja päiväkahvit pihalla, viisivuotissynttärit naapurissa ja löylyt pihasaunassa. Omakotiasujan moninaisista syystöistä valitsin omenapiirakan leipomisen, ja sitä syömään piti kutsua toki myös ystäviä. Tällaisen viikonlopun jälkeen tähdet loistavat taas tavallista kirkkaampina ja maakin on turvallisesti näkyvissä.

maanantai 14. syyskuuta 2009

ensi-illassa tänään

Torstain kontrollireissu toi paitsi huojennuksen, myös kalenterintäytettä. Moni asia on odottanut toteutumistaan tähän asti, mutta nyt varataan, tilataan, sovitaan ja lyödään lukkoon, buukataan seuraavat kolme kuukautta. Hammas- ja silmälääkäri, diabeteskontrolli, mop-päivä opettajille, tätiyhdistyksen hallituksen kokous meille, virkistysilta, jalkahoito ja shiatsu. Äiteen oma viikonloppuvapaa, kaveriperhekyläilyä, roosa-nauha -kävely, syysloma siskon luona alppimaisemissa..? Kaikki on taas mahdollista, mitä nyt tilin saldo rajoittaa villeimpien suunnitelmien toteuttamista.

Suunnitelmia riittää, elämäniloa ja virtaa löytyy, ainakin näin alkuviikosta. Olettehan nähneet kaavion, joka kuvaa työvireyttä viikon aikana? Piirustuksessa on kaksi käyrää, joista toinen kuvaa nuorta työntekijää, toinen vanhaa. Nuoren työntekijän käyrä lähtee nollasta, ja kiipeää tasaisesti ylöspäin viikonloppua kohti tultaessa. Vanhemman työntekjän vireyskäyrä taas on laskeva, ja on perjantai-iltapäivänä kutakuinkin pohjassa. Taisi olla pari vuotta sitten, kun ymmärsin käyräni noudattelevan enimmäkseen tuota jälkimmäistä.

Vaan ollapa peppi! Pepin voimilla, kultarahoilla ja elämänasenteella arki olisi kevyttä, helppoa ja hauskaa. Maailman vahvimmalle tytölle eivät pärjänneet kukkanen, jymyjuntunen eivätkä poliisit, ei edes sosiaalitantta rissanen. Vai pärjäsikö sittenkin? Uusimman version pepin lastenkotijupakasta näet täältä. Asialla jälleen vw-filmsin tuotantotiimi, peltonen, sisarukset & isä. Vanhimmainenkin on lahjottu jollain ilveellä (tai pelillä? ämppärillä?) lompsimaan virkavallan saappaissa:) Nautinnollista ensi-iltaa !

torstai 10. syyskuuta 2009

palpoiden pehmeää

Torstaiaamu oli toivoa täynnä. Kuten myös eräs viime syksyinen torstaiaamu. Nyt kuitenkin aurinko paistoi, hyvä merkki, sillä vuosi sitten ei paistanut. Valikoin vaatteita: ei valkoista paitaa, se päällä on kuultu huonoja uutisia, ei napillisia, niiden pukemisessa tulee hankaluuksia jos kädet tärräävät ja silmät sumenevat. Viime silauksena nenäliina farkkujen taskuun ja uusin kodin kuvalehti laukkuun. Tämä tyttö on konkari, mitä sairaalapäivän viettämiseen tulee.

En pitkitä jännitystä tämän enempää. Puolipäiväretki sairaalaan miehenpuolen kanssa huipentui hyviin uutisiin: palpoiden pehmeää, ultrassa ei mitään ylimääräistä, syöpäarvo kahdeksan. Olen edelleen, puoli vuotta sytostaattien loppumisesta tautivapaa! Huojennuksen määrä huushollissamme ylittää kaikki viitearvot. Huomenaamulla tämä tyttö veisaa koulun päivänavauksessa tavallista hartaammin:)

tiistai 8. syyskuuta 2009

tunnustus ja haaste


Sain tunnustuksen ja haasteen, ensimmäistä kertaa blogihistoriani aikana, kiitos savisuti! Kuvan siirtäminen savenvaivantaa -blogista vaati kuitenkin henkilökohtaisen atk-avustajani apua, joten vastaus viipyi parin työmatkan, työ- ja harrastusillan tälle puolen. Kohtalokkaan näköinen daami tuossa postimerkissä haastaa kertomaan viisi asiaa, joista kovasti pitää.

Käytän raakaa karsintaa ja heikkoa harkintaa, ja jätän listan ulkopuolelle kaikki itsestäänselvyydet kuten perheen, ystävät ja perheen. Tänä syyskuisena iltana listani voisi näyttää vaikka tältä:

1. Nukkuminen. Monen asian tärkeyden ymmärtää vasta kun vaarassa menettää sen. Eli koliikki ja korvasäryt (=esikoinen ja keskimmäinen) ovat opettaneet arvostamaan nukkumista. Kerrassaan mukava laji, jota kaamosajan lähestyessä suosittelen kaikille!

2. Kirjaimet. Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi liputan kielen puolesta. Kirjain-äänne-tavu-sana-lause-kappale-kolumni-runo-novelli-romaani -kaikki käy, myös sanaristikot ja tekstiviestit, maitopurkin kyljet ja anttilan mainokset. Luen ja kirjoitan, ja itselläni on vielä onni tehdä töitä kielen ja kirjainten parissa. Pikkuoppilaiden kanssa aloitetaan a, i, s, u ja neljän viikon koulunkäynnin jälkeen "aasi ui!". Tästä päästäänkin AASINsillan kautta seuraavaan kohtaan, eli

3. Työnteko. Vuoden pakkovapaan jälkeen olen taas arvostanut aikaisia nousuja ja puuhakkaita päiviä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeisen hakuammunnan ja ylimääräisten kierrosten jälkeen löytyi tämä itselle oikea pesti. Vapaan taiteilijan tavoin kädet ovat luokanopettajalla aika vapaat, ja eri tyylisuuntia voi kokeilla. Palkka (ainakin urpilaisen asteikolla) jää kauas keskiansioista, ja materiaalikin saattaa joskus haastaa, mutta niin mielelläni minä jatkaisin tätä pisnestä. Torstain jälkeenkin.

4. Kulttuurielämykset. Kun opiskelijalla on käytössään viisikymppiä loppuviikon elämiseen (eletään markka-aikaa), ostaako hän a) perunoita ja leipää b) käy pitsalla c) oluella vai d) teatterissa..? Kävi siis teatterissa, söi kerran päivässä opiskelijaravintolassa ja painoi 47kg. Kulttuurin ei kuitenkaan tarvitse olla korkeaa ja kallista ollakseen kivaa ja elämyksellistä.

5. Eläminen. Myös kaamosaikaan ja sateisina päivinä.

Jatkan haasteketjua antamalla haasteen kaikille lukijoille. Mistä viidestä asiasta juuri SINÄ pidät? Olen utelias..

lauantai 5. syyskuuta 2009

kestokakku

Esikoisen synttärijuhlat sujuivat omalta kohdaltani sangen leppoisasti, olinhan evakossa viidensadan kilometrin päässä kotoa. Varsinaiset lastenkemut pihaolympialaisineen ja hot dog -kojuineen vietettiin viimeisen kerran kymppisynttäreiden merkeissä, mutta edelleen poika halusi juhlistaa vuosien täyttymistä kutsumalla tuvan täyteen kavereita ja sehän sopi. Viikonlopun peli & popcorn -illasta ei itselle koitunut muuta vaivaa kuin jälkiraivaus, ja perheen kesken varsinaista syntymäpäivää juhlistettiin noutopizzalla ja -kakulla. Tämä resepti onnistuu aina!

Omenahyveestä riitti kaikkiin kaikkiin kuunvaihteen juhlallisuuksiin. Tiistaina nautimme omppuherkkua serkkutytön kolmevuotispäivän kunniaksi, ja keskiviikkona kannoin kakun pöytään miehen synttäreiden verukkeella, vaikka päivänsankari huiteli maailmalla. Torstaina tutkin kakunrippeitä, josko niistä olisi juhlistamaan vielä kekkosta, ja leikkasin viipaleet itselleni ja työreissusta kotiutuneelle edellispäivän sankarille. Vielä maistui.

Viikkoon mahtui vielä yksi vuosipäivä, perjantain syöpäsynttärit. Syöpä lienee piileskellyt elimistössäni vuosia, mutta todeksi tauti tuli tasan vuosi sitten, torstaina 4.9.2008. Merkkipäivänä palkitsin itseni kuluneesta vuodesta raahautumalla töiden päätteeksi kunnan työntekijöilleen järjestämään hyvinvointi-iltapäivään, jonka oli tarkoitus toimia starttina terveille elämäntavoille ja kunnon kohotukselle. Ehkä syöpäsynttäreiden henkeen sopikin mitata kehonkoostumusta, kuten BMC, BCM ja AMC, sillä jos sairaus on jotain opettanut, niin ainakin itsestä huolehtimista. Lihakset ja läskit olivat kutakuinkin tasapainossa, ja erityismaininnan sain testiosiossa "visceral fat area". Mielelläni kuuntelin, kun sangen mukavannäköinen nuori mies kehui lahjomattoman testikoneen kertovan, että elämäntapani ovat selvästi keskimääräistä terveemmät:) Lisäksi hän mainitsi, että riskini saada sydäninfarkti on lähes olematon. Tästä tiedosta olinkin todella huojentunut..

Toisenlaisia testejä on luvassa alkavalla viikolla yksivuotisneuvolan merkeissä. Toisin kuin lastenneuvolassa, toivon kuulevani ensi torstain oysin reissulla, ettei tämä yksivuotias ole kehittynyt ollenkaan. Että pikkupaholainen olisi ruvennut kiltiksi ja pysyttelisi piilossa: yksivuotiskuvakin saisi olla tyhjää täynnä, pelkkiä suolenmutkia ultra-anturin alla.

Torstai lähestyy yhtäaikaa liian nopeasti ja hitaasti. Epämääräiset oireet ovat vaivanneet (lähinnä mieltä) viimeisten päivien aikana, ja joutohetkinä ajatukset vaeltavat syöpämetsikössä. Milloin on hengenahdistusta, milloin muuta vaivaa. Sunnuntai-iltapäivän tirsat kielivät väsymyksestä ja ovat "melko varma merkki" taudin uusimisesta ja (omenoiden syömisen aiheuttamat) vatsanväänteet ovat erkki etäpesäkkeitä, jotka rakentavat majaa keskikehooni. Kuinkahan monta kontrollia tarvitaan, että tähän jännitykseen tottuu?

Onneksi tuleva viikko näyttää jälleen siltä, ettei tirsoille tai itsetutkistelulle ole juurikaan aikaa. Siunattu asia tuo arki, työ ja perheenemännän velvollisuudet. Täältä tullaan uusi viikko!

tiistai 1. syyskuuta 2009

maailmanhistorian suuria tapahtumia

Iltayhdeksältä kotiimme laskeutuu ihana hiljaisuus, jota en yleensä halua rikkoa millään tavoin. Koulupäivässä ja kotielämässä riittää volyymia, ja illalla kuuntelen korkeintaan tietokoneen hurinaa, radio ja tv pysyköön kiinni tai ainakin hiljaisina. Tänään piti kuitenkin etsiä hyllystä sir elwoodien levy "yö tekee meistä varkaat" ja laittaa soimaan ihanan samettinen tulkinta elokuun viimeisestä yöstä, ja muistella samalla erästä elokuun viimeistä yötä.

Kaksitoista vuotta sitten vietettiin helteistä kesää 97, ja helteet jatkuivat elokuulle. Opinnot alkoivat kuun puolessa välissä, ja pyöräilin päivisin yliopistolle shortsit jalassa, t-paita päällä. Hikeä puski siinäkin varustuksessa, jopa istuessa ja varsinkin istuessa. Pelkkä helle ei tätä hikoilua aiheuttanut, vaan osansa oli myös valtaisalla vatsallani ja istumisesta aiheutuvilla supistuksilla. Esikoisen laskettu aika oli 3.9, mutta h-hetkeä odotellessa oli (kai) järkevää suorittaa kvantitatiivista tutkimuskurssia ja muita opintoja, ja todellakin PYÖRÄILLÄ päivittäin opinahjoon kuuden kilometrin matka. Oh dear.

Saapui sitten se laulettu elokuun viimeinen yö ja lauantai-ilta. Vieraita oli kestitty, iltalenkki kävelty ja varmasti vähän PYÖRÄILTYKIN jossain välissä. Ennen puolta yötä kampesin itseni sänkyyn, mutta totesin varsin pian, ettei nukkumisesta tulisi tänä yönä mitään. Hipsin hiljaa makuuhuoneesta kaksiomme toiseen siipeen, ja ryhdyin kuulostelemaan oloani ja laskemaan minuutteja. Vartin välein, sitten kymmenen minuutin välein ja kohta jo viiden minuutin välein. Tällaista se siis on! Söin supistusten välissä kerrostalomme pihapuusta poimittuja omenoita, ja katselin keittiön ikkunasta katulampun valaisemaa parkkipaikkaa. Ikkuna oli auki, ja lämmin, kostea yöilma ja kaupungin äänet tulivat sisälle asti. Mikä ihana yö!

Aamun valjetessa kuului poks, ja istuin lämpimässä lätäkössä. Herätin miehenpuolen, ja lähdimme sunnuntaiaamun auringonnousussa ajelemaan sairaalaa kohti -emme kuitenkaan pyörillä:) Pyhäaamun rauhaisaa tunnelmaa hieman häiritsi suustani ajoittain kuuluva aaaaa, eikä olokaan ollut kovin seesteinen saapuessani synnyttäjien vastaanottoon, positiivisen odottava kuitenkin. Ja odottaahan sitä sai. Esikoisten kanssa ei tarvitse kiirettä pitää, tuumivat kätilöt ja kuuntelivat aamun uutislähetystä kovin keskittyneesti. Puolella korvalla kuuntelin minäkin, vaikkei walesin prinsessan autokolari juuri itseäni hetkauttanut siinä lavitsalla vääntelehtiessä. Hei, minä täällä, minä minä minä! Tullut synnyttämään esikoistani -vähän tärkeysjärjestystä arvon hoitajat..!

Saliin päästiin, kun radion aamu-uutiset loppuivat. Kätilö esitteli huoneen, antoi soittokellon käteen ja kiiruhti aamutv:n ääreen, lupasi kuitenkin lähtiessään, että tämän vuorokauden puolella saamme pitää jo vauvaa sylissämme. Ei paljon lohduttanut, vuorokautta oli jäljellä vielä vajaat 17 tuntia. Asetuimme taloksi, mies kaivoi toiveikkaana repustaan tekniikan maailmat ja itse keskityin tanssillisiin harjoituksiin ja hapen ottoon. Lehdet taisivat jäädä lukematta, kun monitori piirsi käyrälle komeita kukkuloita toisensa perään. Vuorokautta oli jäljellä vielä 16 tuntia, kun kehtasimme viimein häiritä hoitohenkilökuntaa. Jos jotain puudutusta saisi tai silleen?

Ei ollut puudutuksille enää tarvista, sillä sunnuntaipoikamme päätti saapua maailmaan pikavauhdilla vain kahden ja puolen tunnin synnytyksen jälkeen klo 8.58. Puoli kiloa arveltua painavampi pikkumies, 3650g ja 50cm, asetettiin pesujen ja kapaloinnin jälkeen vauvakoppaan, josta tämä katseli vanhempiaan silmät suurina. Vanhempiaan -siis meitä! Sinä tarz.., ei kun sinä isä, minä äiti, tässä lapsi, meidän lapsemme. Näitä sanoja piti makustella suussa vielä illallakin. Ja vielä kuukaudenkin päästä.

Synnyttäneiden vuodeosasto oli täynnä, mutta päiväsali oli iltauutisten aikaan autio. Vain minä olin katsomassa öisiä kuvia pariisilaiselta kadulta ja kuuntelemassa, kun walesin prinsessan kerrottiin menehtyneen kolarissa saamiinsa vammoihin. Vaikka elokuun viimeisen päivän iltana ajatukset pyörivät vielä oman navan ja menneen vuorokauden ympärillä, tunsin myötätuntoa ja hienoista surua. Päällimmäisenä oli kuitenkin vahva onnentunne. Muistan katsoneeni vauvakopassa änisevää nyyttiä, ja ajatelleeni, että kun jotain suurta kuolee, syntyy jotain suurta tilalle:)

torstai 27. elokuuta 2009

muistoja ja viiltävää tuulta

Ensi viikonloppuna muistellaan oikein luvan kanssa. Lippukunnan 60-vuotisjuhla kokoaa vanhat ja vielä vanhemmat partioystävät vuosien takaa yhteen. Olen enemmän kuin valmis, mikä tietysti partiolaiselle kuuluukin. Tätä on odotettu! Viimeksi olen tainnut olla tällä ihanalla porukalla koolla nauttimassa saman firman 40-vuotiskakkua. Vuonna 79 alkanut partiotaipaleeni kesti hiertymät ja rakot, vesiojaan lumpsahdukset, eksymiset suolla ja yllättävän pakkasyön laavulla, mutta pohjoiseen muutto oli harrastukselle liikaa. 500 kilometrin välimatka oli ja on edelleen pitkä, mutta tähän tapaamiseen on päästävä. "Käy joukkohon ja horjuttaa, ei milloinkaan, sua esteet saa", laulaa partiolainen marssin tahtiin.

Kun partiolaisista on kyse, ovat juhlat luonnollisesti luonnossa. Mielenkiinnolla odotan viikonlopun ohjelmaa, josta tiedän vain osviittaa, kuten varusteluettelon ja juhlapaikan meren äärellä, seurakunnan leirikeskuksen ydinvoimalan kupeessa. Leirikeskuksen vastarannalla kohoavat olkiluodon tornit majesteettisina kohti taivasta, ja näkymä on kuin golgatalta, ilman poikkipuita -näin totesi marja-pappimme vuosia sitten eräässä lehtihaastattelussa, jossa häneltä kysyttiin mielipidettä suurestä naapuristamme. "Siinähän meillä on leirihartauksia varten hyvä alttaritaulu". Sympaattinen marja-pappimme tuskin tarkoitti tokaisua kannanotoksi ydinvoimaa vastaan, mutta sopii se siksikin. Ainakin tässä blogissa.

Muisteluksia on siis luvassa, ja olen jo virittänyt mieleni partiotaajuudelle, vuosiin 79-91. Partiomuistojakin piti mukaan tuoda, mutta niitä ei täällä pohjoisen kodissa taida olla tallella. Minun muistoni ovatkin mielessä, unohtumattomissa hetkissä. Parin tunnin yöunilla läpiviedyt leirit, sinolilla maustettu retkimuona ja vaelluksilla rallatetut viisut nousevat mieliin, kun vähän kaivelee. Hoilataankohan huomenna, että "..leirillämme saapi haista, tääl on 25 samanlaista.. Tääll on kivaa, sen mä takaan, enkä himaan tahdo lainkaan. Mut unta en saa, kun mul on fiilis, et yläpetin kaveri ei ole tiivis."

Ja kun kerran pääsin muisteluissani vauhtiin, tarjoan jälleen pätkän perheemme live-albumista. Edellisestä elokuvasta tutut lapsistarat esittävät elämän perusasioita zen cafen aamuisin-biisin tahtiin. Kuvauspaikkana upouusi kotimme ja pihamaa (joka luojan kiitos on kokenut muutoksia seitsemässä vuodessa). Antoisaa mussiikkivilimi-elämystä, olokaapa hyvät!

aamuisin -mussiikkivilimi

sunnuntai 23. elokuuta 2009

dinosaurus nyökkäilee

Olin mielestäni pärjännyt loistavasti, ollut hyvä potilas. Olin kysellyt asiallisia kysymyksiä etukäteen kirjoittamastani paperilapusta ja kuunnellut tarkkaavaisesti ohjeita tehden tarkentavia lisäkysymyksiä (kuitenkin niin, että osoitin luottavani lääkäriin). Olin ollut reipas ja kohtelias, ja kiittänyt jopa syöpädiagnoosista, jonka sain kuulla lähes heti saavuttuamme kirurgin vastaanotolle. Hyvää syksyn jatkoa toivottaen siirryimme miehen kanssa takaoven kautta sairaanhoitajan vastaanottohuoneeseen, jossa huoneen empaattinen haltija kertoi tulevasta operaatiosta ja hoitojaksosta, kysyipä tuntemuksistakin ja sairasloman tarpeesta.

Siinä vaiheessa tarvittiin nenäliinaa. Silmät kostuen kerroin, että on niiiiin ikävä jäädä pois töistä, kun haastava ja tavallisuudesta poikkeava lukuvuosi on juuri alkanut mukavasti. Siis ikävä JÄÄDÄ POIS TÖISTÄ. Haloo, kolmen lapsen äidillä on syöpä, ja surkeinta on jättää työt sairasloman ajaksi. Kyseisessä huoneessa lienee nähty monenlaisia reaktioita, eikä hoitaja hämmentynyt alkuunkaan ajatuksenjuoksustani. Itse kelasin tapaamistamme jälkeenpäin, muistaen siitä pienetkin yksityiskohdat, ja ymmärsin itseäni. Siinä muovituolilla istuessani olin jo mielessäni viittä vaille vainaa, lapset puoliorpoja ja miespolo leski. Lasten ajatteleminen tuossa tilanteessa olisi luultavasti vienyt kaiken itsehillinnän, joten välttelin sitä tiedostamatta.

Perheenäiti ja syöpä -yhtälössä kaikkein vaikeinta oli ja on lapset. Miten lapset kokevat äidin hoidot, sairaalareissut, puolikuntoisuuden, puhumattakaan siitä, jos sairaus uusiutuu ja tilanne muuttuu vakavammaksi, parantumiseen tähtäävä hoitaminen muuttuu hoivaamiseksi ja saattamiseksi? Rankkoja kysymyksiä, onneksi eivät ajankohtaisia. Erään ikä- ja kohtalotoverin kanssa kerran puhuimme, kuinka eri maailmassa me syöpäsairaat pienten lasten äidit elämme verrattuna gynen syöpäosaston potilaiden enemmistöön, joka on kaiketi eläkeiän ylittänyttä. Sytostaattireissuilla monet rouvat siunailivat, kuinka on epäreilua, etteivät he ehkä näe lastenlastensa kasvavan. On se, mutta epistä on sekin, jos ei näe lastensa kasvavan.

Kotialbumiprojektini hyytyminenkin kai selittyy itsesuojeluvaistolla. Vaikka viime vuonna olisi todella ollut hyvää aikaa järjestellä perhekuvat kansioihin teksteineen päivineen, ei homma ottanut tulta alleen. Perhekuvissa vietetään synttäreitä, kevätjuhlia, lähdetään kouluun reppu selässä, poimitaan mustikoita kesälomareissulla ja hymyillään kameralle harvalla hammasrivistöllä. Ihania muistoja, ihanat lapsemme! Ja tämän kaikenko olen vaarassa menettää typerän syövän takia?

Henkinen kantti on vahvistunut, vuosi syöpää on tehnyt tehtävänsä. Välitön vaara on ohi ja elämä uomissaan. Lapsia komennan yhtä ärhäköin äänenpainoin kuin ennen sairastumistanikin, ja hermon katkeaminen on lähellä, kun koululaisten huoneen lattialta löytyy kaksi koneellista pyykkiä ja luvattomia karkkipapereita. En jouda miettimään karjumiseni vaikutusta lasten kehitykseen, enkä pelkää menettäväni tätä arkirumbaa, kiukuttelu- ja siivouspäiviä. Valokuvien katselukaan ei enää ahdista, mutta niiden albumiin laitto onkin toinen juttu.

Onneksi kaikkia muistoja ei tarvitse leikata ja liimata, vaan perhehistoriaamme voi sukeltaa myös kotivideoiden välityksellä, joita perheenisä ja lapset ovat yhdessä tehneet. Koululaistemme luvalla, tässä teille linkki erääseen vw-filmsin laatuelokuvaan "dinosaurus nyökkäilee". Elokuvassa nyt jo koululaiset lapsemme metsästävät dinosaurusta nokka vuotaen. Antoisaa elokuvahetkeä!

dinosaurus-video

perjantai 21. elokuuta 2009

villasukkia ja niityn kukkia

"Työ ihmisen, tuo tekijälleen, mielen niin iloisen.." lauloimme seitsemänkymmentäluvulla päiväkodin laulupenkillä, froteemekossa ja keinokuituisessa puserossa, nahkatossut jalassa. Jatkoimme opettavaisessa hengessä "popsi, popsi porkkanaa", ja kärhämien ratkaisuksi tarjottiin laulua "liru laru loru, moni turha poru ratkiriidaksi muuttuu". Syvän vaikutuksen ovat viisut tehneet laulajaansa, kun ne vielä sopivassa tilanteessa mieleen palaavat. Erityisesti tuo työveisu on viime päivinä pyörinyt mielessä: sanoittajalla on ollut työntekoon paitsi periluterilainen, myös hyvin myönteinen asenne.

On ihanaa olla töissä pitkästä aikaa. Työntekijänä kuulun taas tasaveroisesti tähän yhteiskuntaan, minulla on tehtävä ja missio, päivät kuluvat, arki ja pyhä erottuvat toisistaan. Ympärillä on elämää ja hälinää aivan livenä, eikä tarvitse miettiä, kuuntelisiko aamupäivän mielenkiintoiset tiedeohjelmat yle ykköseltä vai nauttisiko aamuteensä olga k:n seurassa radio aallon kautta. Ope, ope saanko, tarviiko, miks pitää.. Hulinaa ja hälinää, keltaisia muistilappuja kalenterin kannessa, välituntivalvontaa ja palavereita. On kuin en olisi pois ollutkaan.

Entinen oppilas käveli ensimmäisenä koulupäivänä vastaani käytävällä, ja tuumasi yhdeksänvuotiaan isännän elkein, että "se on sulla sitten se reuma ohi". Mitäpä siihen kuin myöntelemään, että kiva olla terve ja saada olla taas täällä koulussa. Ensimmäisen viikon toinen helmi oli sammakonpoikanen, joka suurena aarteena ruokalassa eteeni juoksutettiin -tai varsinainen helmi oli tämä aarteenhaltija, joka lupasi tulevana maanantaina ilahduttaa opettajaansa jäniksenpoikasella. Kunhan juoksee sen kiinni viikonloppuna.

Kaiken koulukiireen keskellä pienet kohtaamiset ja tilanteet pysäyttävät ajan hetkeksi. Koululaisjumalanpalveluksessa veisasimme "totuuden henki, johda sinä meitä.." Vanha, tuttu virsi 484, mutten ollut muistanut viimeisen säkeistön päättyvän sanoihin "Jos mikä murhe, meitä täällä kohtaa, voittamaan auta." Ehkä nuo sanat puhuttelivat vasta nyt, murheen kyläiltyä. Pienet koululaiset pysäyttivät hetken laulaessaan nämä, auringon paahtamina, iloisina ja surua tuntemattomina. Koulun kello pysähtyi pariksi minuutiksi myös, kun kaksikymmentä kolmasluokkalaista intoutui laulamaan tosissaan "minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää..". Opettaja on yhtäkkiä aivan varma, että tässä edessäni on kaksikymmentä uutta ystävää. Auringon paahtamaa, ilosilmäistä kaverusta, villasukkia ja niitynkukkia.

"Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää,
ja minun ystäväni on kuin niityn kukka,
joka saa minut hymyilemään.
Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan,
vien sinut katsomaan,
miten aurinko laskee puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan.

Mä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin,

oppia tään maailman
paljon paremmin.
Ja kun mä sitten joskus
olen aikuinen,
niin toivon, että oppimasta
koskaan lakkaa en."

san&säv Petri Virtanen

maanantai 17. elokuuta 2009

kolme toivomusta

Kansansadussa ihmispolo saa haltijalta kolme toivomusta, jotka tämä lupaa toteuttaa. Sadusta on monia versioita, mutta tarinan juoni on sama. Ihminen toivoo hölmöjä asioita ajattelematta niiden seurauksia, haltija toteuttaa toiveet, mutta kohta jo tämä ajattelematon ihmisraasu toivoo, että asiat olisivat kuten ennenkin. Tässä lienee kansansadun opetus: onni syntyy sellaisten asioiden arvostamisesta, mitä meillä jo on.

Itsekin on tullut vuosien varrella toivottua yhtä sun toista, mammonaa ja muuta maallista hyvää. Eikä oma kaukonäkö ole ollut sen terävämpi kuin kansansatujen raukoilla ihmisillä. Äkkiseltään tulee mieleen kolme toivomusta, jotka olisi ollut syytä muotoilla vähän tarkemmin..

1. Juoksuharrastusta aloittaessani etsin tukevia urheiluliivejä. Rinnanympärys ja kuppikoko eivät oikein kohtaa tässä varressa, ja kunnollisten liivien löytäminen oli hankalaa. Ajattelin, että juokseminen on pienirintaisten puuhaa, ja kyllä se vaan olisi helpotus, jos rinnat olisi puolta pienemmät. Selittämättäkin on selvää, että toiveeni toteutui turhan toispuoleisesti.

2. Kotialbumimme tällä erää viimeisellä sivulla on joulukuvia..peltosen ensimmäisestä joulusta. Toivoin monestikin, että saisinpa viettää rauhallisia, yksinäisiä kotipäiviä, niin järjestelisin viimeisen neljän vuoden valokuvat kansioihin. Kotipäiviähän viime lukuvuonna riitti, jopa niitä lapsettoman rauhallisia, mutta albumin päivitys ei edennyt sivuakaan. Kuinkahan pitkä sairasloma tarvittaisiin tuohon, sinällään ihan mukavaan projektiin?

3. Jonoissa ja tungoksissa olen useampaankin kertaan huokaissut, etten totisesti halua koskaan tulla keski-ikäiseksi. Tunnen monia ihania ihmisiä, siis suuren suuren joukon, jotka voidaan luokitella kuuluvaksi täti & setäkategoriaan, mutta stokkan juustotiskillä, k-raudan tapettiosastolla, täpötäydessä rantaravintolassa ja kodin anttilan kangasosastolla tungeksii kärsimätön ja muista piittaamaton, nuoruutensa päivät jo ohittanut ihmislauma, joka on mielestään odottanut aivan liian kauan. Vuoro on heidän, ja he haluavat etua, PALVELUA ja VARMASTI TUORETTA.

Kolmannen toiveen sanamuoto kaipaa täsmennystä, sitä pienellä fontilla kirjoitettua osuutta paperin alareunassa. Haluan siis tulla keski-ikäiseksi, ja kovaa kyytiä lähestyn tuota kultaiseksikin kutsuttua ikäkautta. En vain halua tulla kärttyiseksi keski-ikäiseksi tädiksi, joka tietää ja osaa kaiken ja paremmin, ja joka on elämässään tehnyt ja nähnyt, ja jonka siksi pitäisi olla nyt tekemisen ja näkemisen kohteena. Siinäpä haastetta, niin kuin siinäkin, että saa mittariin keski-ikään vaadittavan määrän vuosia.. Vai joko olen 37-vuotiaana keski-iässä? Vaadin vastausta! Heti!