Työviikon alkajaisiksi kuulimme suru-uutisen. Kollegamme toiselta koululta oli kuollut sunnuntaiyönä. Kuolinsyyksi kerrottiin nopeasti edennyt vakava sairaus. Syöpä, ajattelin.
Aivot eivät heti rekisteröineet uutista. Sähköpostissahan on nippu häneltä tullutta postia, ja muutamaa päivää aiemmin olin ollut aikeissa ottaa häneen yhteyttä ilmoittautuakseni erääseen työtilaisuuteen, tapani mukaan päivän myöhässä. Kuulin sairaslomasta, ja päätin muistaa asian seuraavalla viikolla. Viikolla, jota ei hänelle tullut. Olimme täällä sivukylänkin koululla hämmentyneitä ja vakavia. Ei tämä työtuttavamme ollut sairas, eivät terveet ihmiset kuole noin vain, toivotettuaan hyvät viikonloput oppilaille ja työtovereille.
Syöpää se oli, olin oikeassa vaikken olisi halunnut. Samana päivänä, kun minä kävin kuulemassa huojentavat uutiset omalta lääkäriltäni, oli kollega toisaalla samassa talossa kuullut omat uutisensa. Rintasyöpä, jo löydettäessä levinnyt luustoon ja sisäelimiin. Annettiinko lääkettä, aikaa, toivoa? En tiedä. Viikon kuluttua diagnoosista hän hakeutui sairaalaan väsymyksen vuoksi. Kymmenen päivän kuluttua diagnoosin saamisesta tuo kaikkien tuntema, aina muut huomioiva työtoveri oli pois. Surun syksy laskeutui luokkahuoneeseen, työyhteisöön ja läheisten keskuuteen, joita en tunne. Kaikille heille, lämmin osanottoni.
Mitä mieltä äänikirjoista?
5 viikkoa sitten
6 kommenttia:
Otan osaa työtoverisi menetyksen johdosta.
On tämä vain kamala tauti. Uskomatonta, että se pääsee sisuksiamme tuhoamaan huomaamatta.
Julmaa, että se voi viedä päälisin puolin kunnossa olevan ihmisen noin nopeasti. Surullista ja pelottavaa.
No onpa täällä pysäyttäviä uutisia ja koko sikäläiseen koulumaailmaan. Aina vaan vahvistuu ajatus siitä, että jatkoajalla elämässä ollaan. Miksi näin, sitä en tiedä.
Sinun sairaslomasi oli varmaan hänenkin korviinsa kantautunut ja, uskon näin, osaltaan antanut ajatuksia elämän hauraudesta.
Viikko sitten haudattiin sellainen, joka vain hieman yli kuukauden tiesi kantavansa vaikeasti levinnyttä syöpää. Ihmeellinen elämä.
..nämä ovat uutisia jotka pysäyttävät ja laittavat tunteet ja ajatukset liikkeelle. Surun tunne jonkun läheisen, tuttavan poismenosta vuorottelee jonkinlaisen helpotuksen tunteen kanssa siitä, että itse on elossa.Jossain vaiheessa tulee tunne, että miksi en ottanut yhteyttä aiemmin...Hieman ennen oman diagnoosini saamista oli sairastunut syöpään tuttavani ja viime keväänä ennen pääsiäistä hän kuoli. Myös Annukan taistelu tämän taudin kanssa nousee mieleeni tämän kertaista kirjoitustasi lukiessa. Eli monenlaisia tuntoja tämä herättää. Myönteisesti elämään suhtautuminen ja ilo siitä,että on elossa ei mitätöi surua jota koemme tällaisten uutisten kohdatessa.
Tällä viikolla olen töissä kävellyt monesti erään penkkirivin ohi, jossa istuu useampi naisihminen odottamassa vuoroaan, kyltin vieressä, jossa lukee seulontamammografia..Tämä on toisaalta herättänyt iloa siitä, että ko naiset käyttävät hyväkseen ko tutkimuksen, mutta myös tietynlaista myötäsuruntunnetta siitä, että tuossakin porukassa todennäköisesti joku joutuu kokemaan elämänsä mullistuvan...
Tällaisia ajatuksia tänään ja tällä hetkellä..Jaksamista tunteiden läpikäymiseen sinulle Tiina yksin ja työyhteisösi kanssa.
Miten tällainen voi olla mahdollista. miksi?
Surullista, epäreilua. Näinhän se elämä on. Me, joille kuoleman mahdollisuus on tavalla tai toisella konkretisoitunut, ollaan vain tultu tietoisemmaksi siitä. Onneksi on välillä hengähdystaukoja, suvantopaikkoja ja paljon iloakin. Hyvää viikonloppua.
Monenlaisia ajatuksia tässä on herännyt. Päällimmäisenä -täysin itsekkäästi- ilo siitä, että itse saa viettää jatkoaikaa. Huojennus siitä, että voitiin hoitaa, ja voidaan hoitaa vastakin tarvittaessa.
Aurinkoista viikonloppua kanssakulkijat! Täällä asteita 15, aurinkoa ja tuulta. Syksyn tuntua!
Lähetä kommentti