maanantai 28. syyskuuta 2009

roosanauha, here i come again

Täällä taas, itseasiassa sekä kahden päivällisen että jumpan jälkeen. Sunnuntai-illan naisvoimistelu on jo perinne, jonka lisäksi kiiruhdan viikon ensimmäisen työpäivän päätteeksi liikuntasaliin kollegoiden jumppa- & juttukerhoon, naisvoimistelua sekin kun miesopet eivät ole kuntopiiriämme komistamassa. Liikunnallisen aloituksen jälkeen voikin loppuviikosta valita sohvan lenkkareiden sijaan, jos taivaalta tulee sitä, mitä huomisen sääennuste taas puolen vuoden tauon jälkeen lupaa: lunta. Argh. Lumentulolle on perheessämme tuulettanut vain peltonen.

Ensi sunnuntaina lenkkarini ovat kuitenkin tiukasti jalassa. Roosanauha-kävely helsingissä on syöpävuoden mieluisin tapahtuma, jonne lennän letit liehuen jo toistamiseen. Itse kävely on toki vain pieni osa viikonlopun antia, johon luonnollisesti kuuluu tutustumista pääkaupungin ostosmahdollisuuksiin, kahvittelua ja kulttuuririentoa. Lauantai-illaksi aiottu kvartetti huippunäyttelijöineen jää vieläkin kokematta, vaikka lippupisteen sivuilla aluksi näkyikin lupaavasti "varaa lippu". Ehkä ensi vuonna, mutta nyt nautimme salarakkaasta ja picassosta, maitokahvin ja leivosten lisäksi.

Viime vuonna kahlasimme roosanauha-viikonlopun läpi yhdessä sisareni kanssa oikein reippaasti, kulttuurit, kaupat ja neljän kilometrin sunnuntailenkin. Emme olleet ilmoittautuneet etukäteen, mutta tiimimme olisi voinut olla vaikka "raskautetut", siskolla kun oli vatsansa(=lauri-poika) ja itselläni kolme viikkoa vanha leikkaushaava sekä kuukauden ikäinen syöpädiagnoosi. Mukavaa oli, mutta ensikertalaisinakin uskalsimme jälkikäteen hieman arvostella tapahtuman järjestelyjä. Suurin pettymys oli luonnollisesti scandinavian hunksien paidat -siis se, että ne pysyivät päällä koko alkuverryttelyn ajan. Tätä epäkohtaa moittivat muutkin kävelijät.. Toinen kehittämisen arvoinen ajatus oli kävelyn tekeminen oikeasti sosiaaliseksi tapahtumaksi, jossa olisi voinut kohdata vertaisiaan, syöpäläiset syöpäisiä ja tsemppaajat muita laukun kantajia.

Vieläköhän sunnuntain ohjelmaa ehtisi vähän rukata? Kello 12 alkavaksi ilmoitettu info rintasyövästä kuulostaa tylsältä. Mitäpä jos väliin mahdutettaisiin perinteisiä suomalaisia tutustumisleikkejä, aivan kuten serkkutytön häissä. Kaikki joilla on syöpä vasemmassa rinnassa/ sädetetty/ voitettu/ todettu vasta/ lähisuvussa.. nostakaa käsi ylös ja sanokaa nimenne yhteen ääneen än yy tee nyt, hyvä. Ja nyt täällä taustalla soi "mahtava peräsin ja pulleat purjeet", ja liikutaanpa sitten kappaleen tahdissa, kas näin, ja kun musiikki loppuu niin esittele itsesi kolmelle ihmiselle, juuri noin, aivan vieraita pitää olla. Tutustumisleikkien jälkeen luvassa olisi silikoniproteesin heittoa joukkueittain, jotka luonnollisesti kasattaisiin proteesimallien mukaan, anita neloset vastaan amoena kuutoset.

Pääsisinköhän mukaan järjestelytiimiin..? Saisi roosanauha-tapahtumakin julkisuutta, eikä jäisi vain hesarin kaupunkisivujen pikku-uutiseksi:) Sillä tapahtuman sanoma on oikeasti sosiaalisuutta vielä tärkeämpi: hyvät naiset, huolehtikaa itsestänne, tarkkailkaa terveyttänne! Syöpä ei katso ikää eikä sukua, ei elämäntapoja, cv:ta eikä todistuksia. Tänä päivänä 10% naisista sairastuu jossain elämänsä vaiheessa rintasyöpään. Vaaralliseen tautiin, jolla on kuitenkin ajoissa löydettynä hyvä ennuste. Tautiin, jonka kanssa olen matkannut vuoden ja 24 päivää. Vuoden ja 24 päivää hyvää elämää, syövästä huolimatta.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

yösydännä

Edellisyönä oli pikkukoira hukassa -ainakin viidettä kertaa viikon aikana. Koiraemo uikutti säälittävästi, joten kennelin emäntä heltyi laittamaan valotkin päälle etsinnän ajaksi. Sieltähän se karkulainen löytyi, pehmolajitovereidensa seasta peiton kätköistä. Pehmoeläimet kainalossa nelivuotiaan uni jatkui jo ennen kuin ehdin huoneesta ulos, mutta omaa unta pitikin odotella sitten tovi, yhden blogikirjoituksen verran. Mieleni tyhjälle näyttöruudulle naputtelin montakin ajatusta.

Opettajatuttavani menehtyminen poikkeuksellisen nopeasti tautiin, jota itsekin sairastan (tai ainakin sairastin), nostaa mieleen taas syöpäajatuksia, ja omat selviytymismahdollisuudet pitää käydä jälleen kerran läpi. Ennusteeseen liittyvät prosentit ja todennäköisyydet osaan luetella sujuvammin kuin pohjanmaan joet tai suuriruhtinaskunnan keisarit, sen verran on tullut tietoa etsittyä vuoden varrella. Onnistuneen primaarihoidon jälkeenkin munasarjasyövän uusitutumisriski on suurempi kuin todennäköisyys, ettei tauti uusisi koskaan. Ensimmäiset kaksi-kolme vuotta ovat riskaabeleinta aikaa, mutta omalla kohdallani seurannat jatkuvat yliopistosairaalassa koko loppuiän. Tautini viiden vuoden elossaoloennuste on huikeat 29%. Rintasyövän osalta lukemat ovat paljon säädyllisemmät, sillä sen katsotaan olleen ärhäkkyydestään huolimatta paikallinen (imusolmukkeissa ei ollut syöpäsoluja, suom.huom.).

Ennustukset eivät ole onneksi henkilökohtaisesti itselleni räätälöityjä, ja kotimatematiikalla olenkin onnistunut muokkaamaan lukuja itselleni edullisemmiksi. Munasarjasyövän leikkauksessa päästiin optimaaliseen tulokseen, eikä näkyvää tautia jäänyt elimistöön -finland, ten points! (Tietäisitpä markku, kuinka kiittäen olen ajatellut taitavia käsiäsi, huolellista luonnettasi ja sairaalan käytävillä kiirivää mainettasi pohjois-suomen parhaana leikkaajana:) Lisäpisteitä saan iästä ja kunnosta, jotka ovat eduksi tässä "mummosyövässä". Ne mahdollistivat myös yhdistelmähoidon kahdella, tehokkaaksi havaitulla sytostaatilla, jotka kestin hyvin (eli kestän vastakin, tarvittaessa). Lisäksi sytostaattikuurin aikana munasarjasyövän merkkiaine ca 12-5 veressäni laski kauniisti, mikä tämän kotilääkärin mukaan kertoo syöpäni olevan "kemosensitiivinen" eikä "kemoresistentti", nimet kertovat olennaisen näistä termeistä. Nämä summaten päästään iloisempiin numeroihin ja loppuviimein vanhainkotiinkin.

Kiikkustuolia ennen on onneksi luvassa vielä moninaisia seikkailuja. Seuraava odottaa jo viikon päässä.. Ensi viikonlopusta lisää jumpan, päivällisen, yön ja työpäivän jälkeen:)
Iloista viikkoa!

torstai 24. syyskuuta 2009

kymmenen päivää

Työviikon alkajaisiksi kuulimme suru-uutisen. Kollegamme toiselta koululta oli kuollut sunnuntaiyönä. Kuolinsyyksi kerrottiin nopeasti edennyt vakava sairaus. Syöpä, ajattelin.

Aivot eivät heti rekisteröineet uutista. Sähköpostissahan on nippu häneltä tullutta postia, ja muutamaa päivää aiemmin olin ollut aikeissa ottaa häneen yhteyttä ilmoittautuakseni erääseen työtilaisuuteen, tapani mukaan päivän myöhässä. Kuulin sairaslomasta, ja päätin muistaa asian seuraavalla viikolla. Viikolla, jota ei hänelle tullut. Olimme täällä sivukylänkin koululla hämmentyneitä ja vakavia. Ei tämä työtuttavamme ollut sairas, eivät terveet ihmiset kuole noin vain, toivotettuaan hyvät viikonloput oppilaille ja työtovereille.

Syöpää se oli, olin oikeassa vaikken olisi halunnut. Samana päivänä, kun minä kävin kuulemassa huojentavat uutiset omalta lääkäriltäni, oli kollega toisaalla samassa talossa kuullut omat uutisensa. Rintasyöpä, jo löydettäessä levinnyt luustoon ja sisäelimiin. Annettiinko lääkettä, aikaa, toivoa? En tiedä. Viikon kuluttua diagnoosista hän hakeutui sairaalaan väsymyksen vuoksi. Kymmenen päivän kuluttua diagnoosin saamisesta tuo kaikkien tuntema, aina muut huomioiva työtoveri oli pois. Surun syksy laskeutui luokkahuoneeseen, työyhteisöön ja läheisten keskuuteen, joita en tunne. Kaikille heille, lämmin osanottoni.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

omadiagnoosi ja täsmäterapiaa

Puhelimen osoitekirjaan on tullut viime vuoden aikana paljon lisää tuttavia. Ärrän ja geen kohdalta löytyy syöpähoitajien suorat numerot, yleissyöpäpuolelle ja gynelle, peessä on perinnöllisyyspolin outin suora numero ja oosta löytyy oikarisen ja ollilan välistä oirepoli. Toivon tietysti, että yhteydenpito uusien tuttavien kanssa pysyy mahdollisimman vähäisenä, ja muutaman vuoden pakollisen kaveerauksen jälkeen saisimme jättäytyä joulukortin vaihto -tasolle eli kontaktiin kerran vuodessa. Männä viikolla piti kuitenkin itse olla aloitteentekijänä ja pirauttaa yhdelle uusista tuttavista, eli oirepolin sairaanhoitajalle.

Reippaat kolme viikkoa jatkunut olotila, jota kuvaa ehkä ilmaus "kehkokuume ilman kuumetta", tuntui vaativan selvitystä. Flunssanpoikastakin on, jos oikein positiivisesti ajattelee, mutta pienet tuntemukset syvään hengittäessä eivät oikein pikkunuhalla selity. Välillä hengästyttääkin, tosin aivan vähän vain. Ja vain, jos tarkasti ajattelee, eikä sittenkään kovin paljoa. Eli ei oikeastaan yhtään.. vai sittenkin vähän laulaessa ja lenkillä..? Päätin jo olla ajattelematta koko asiaa, mutta kaivelin kuitenkin kenkälaatikosta viime keväisiä sairaalapapereita ja sieltä se diagnoosi sitten löytyi. Tämähän on selvästi sädepneumoniitti, sädehoidon myöhäinen haittavaikutus, joka ilmenee tyypillisesti 1-6kk hoidon päättymisestä. Hurraa!

Kenkälaatikkoarkistosta, sen paremmin kuin netistäkään en löytänyt kuitenkaan ohjeita, miten tätä keuhkojen tulehdustilaa pitäisi hoitaa tai lääkitä. Antibioottia, lepoa vai mustaviinimarjamehua? Kaikista syöpäkontakteistani päätin valita oirepolin, olihan minulla nyt oireita. Torstaiaamun toisen välitunnin lopussa oli viisi minuuttia aikaa eikä kellään ollut opettajalle asiaa, no nyt.. Puheluuni vastasi monotoninen ja selkeäsi artikuloiva naisääni, joka kertoi poliklinikan olevan suljettu koko viikon, ja joka neuvoi soittamaan toiseen numeroon, jos epäilee taudin uusimista. No en totta vie epäile, pois tuollaiset puheet. Halusin vain hönkäistä luuriin, minkä perusteella hoitaja olisi voinut antaa vapauttavan puhelindiagnoosin "selvää sädepneumoniittia äänessä", ja arki jatkaisi taas ihanan turvallista kulkuaan. Ei kuvauksia, lääkärikäyntejä tai puhelinaikoja, ei tuskastuttavaa tulosten odottelua, potilaan roolia tai säälittävää syöpäelämää.

Poliklinikan kiinniolo oli selvä merkki. Puhelinvastaaja vapautti ajattelemasta koko asiaa, ja tietämättään toivotti huoletonta loppuviikkoa. Ja totisesti, ihanan huoleton siitä tulikin! Kouluviikon päätteeksi kokoonnuimme kuukausittaiseen tapaan juhlasaliin laulamaan yhteislauluja virtuoosimaisen maisterikollegan johdolla, eikä parempaa aloitusta viikonlopulle voisi olla. Syyslaulujen sävelten mukana katosivat hengenahdistukset ja muut mahdolliset ahdistukset kauas pois. Kun monisatapäinen kuoro laulaa irlantilaissävelin myrskystä merellä, on satunnainen solisti täysin vakuuttunut selviytymisestään.

"Ei pimeys meitä saa voittaa,
ei pelätä tuulia saa,
anna kirkkaina tähtien soittaa
ja kertoa missä on maa."

Musiikkiterapiaa piti jatkaa myös kotosalla, ja kotiviikonloppuun kuuluikin peruspuuhastelun lisäksi pianonsoittoa ja alttonokkiksen otteiden muistelua. Viikkosiivousta, ruuanlaittoa, kauppareissu, iltalenkki ja päiväkahvit pihalla, viisivuotissynttärit naapurissa ja löylyt pihasaunassa. Omakotiasujan moninaisista syystöistä valitsin omenapiirakan leipomisen, ja sitä syömään piti kutsua toki myös ystäviä. Tällaisen viikonlopun jälkeen tähdet loistavat taas tavallista kirkkaampina ja maakin on turvallisesti näkyvissä.

maanantai 14. syyskuuta 2009

ensi-illassa tänään

Torstain kontrollireissu toi paitsi huojennuksen, myös kalenterintäytettä. Moni asia on odottanut toteutumistaan tähän asti, mutta nyt varataan, tilataan, sovitaan ja lyödään lukkoon, buukataan seuraavat kolme kuukautta. Hammas- ja silmälääkäri, diabeteskontrolli, mop-päivä opettajille, tätiyhdistyksen hallituksen kokous meille, virkistysilta, jalkahoito ja shiatsu. Äiteen oma viikonloppuvapaa, kaveriperhekyläilyä, roosa-nauha -kävely, syysloma siskon luona alppimaisemissa..? Kaikki on taas mahdollista, mitä nyt tilin saldo rajoittaa villeimpien suunnitelmien toteuttamista.

Suunnitelmia riittää, elämäniloa ja virtaa löytyy, ainakin näin alkuviikosta. Olettehan nähneet kaavion, joka kuvaa työvireyttä viikon aikana? Piirustuksessa on kaksi käyrää, joista toinen kuvaa nuorta työntekijää, toinen vanhaa. Nuoren työntekijän käyrä lähtee nollasta, ja kiipeää tasaisesti ylöspäin viikonloppua kohti tultaessa. Vanhemman työntekjän vireyskäyrä taas on laskeva, ja on perjantai-iltapäivänä kutakuinkin pohjassa. Taisi olla pari vuotta sitten, kun ymmärsin käyräni noudattelevan enimmäkseen tuota jälkimmäistä.

Vaan ollapa peppi! Pepin voimilla, kultarahoilla ja elämänasenteella arki olisi kevyttä, helppoa ja hauskaa. Maailman vahvimmalle tytölle eivät pärjänneet kukkanen, jymyjuntunen eivätkä poliisit, ei edes sosiaalitantta rissanen. Vai pärjäsikö sittenkin? Uusimman version pepin lastenkotijupakasta näet täältä. Asialla jälleen vw-filmsin tuotantotiimi, peltonen, sisarukset & isä. Vanhimmainenkin on lahjottu jollain ilveellä (tai pelillä? ämppärillä?) lompsimaan virkavallan saappaissa:) Nautinnollista ensi-iltaa !

torstai 10. syyskuuta 2009

palpoiden pehmeää

Torstaiaamu oli toivoa täynnä. Kuten myös eräs viime syksyinen torstaiaamu. Nyt kuitenkin aurinko paistoi, hyvä merkki, sillä vuosi sitten ei paistanut. Valikoin vaatteita: ei valkoista paitaa, se päällä on kuultu huonoja uutisia, ei napillisia, niiden pukemisessa tulee hankaluuksia jos kädet tärräävät ja silmät sumenevat. Viime silauksena nenäliina farkkujen taskuun ja uusin kodin kuvalehti laukkuun. Tämä tyttö on konkari, mitä sairaalapäivän viettämiseen tulee.

En pitkitä jännitystä tämän enempää. Puolipäiväretki sairaalaan miehenpuolen kanssa huipentui hyviin uutisiin: palpoiden pehmeää, ultrassa ei mitään ylimääräistä, syöpäarvo kahdeksan. Olen edelleen, puoli vuotta sytostaattien loppumisesta tautivapaa! Huojennuksen määrä huushollissamme ylittää kaikki viitearvot. Huomenaamulla tämä tyttö veisaa koulun päivänavauksessa tavallista hartaammin:)

tiistai 8. syyskuuta 2009

tunnustus ja haaste


Sain tunnustuksen ja haasteen, ensimmäistä kertaa blogihistoriani aikana, kiitos savisuti! Kuvan siirtäminen savenvaivantaa -blogista vaati kuitenkin henkilökohtaisen atk-avustajani apua, joten vastaus viipyi parin työmatkan, työ- ja harrastusillan tälle puolen. Kohtalokkaan näköinen daami tuossa postimerkissä haastaa kertomaan viisi asiaa, joista kovasti pitää.

Käytän raakaa karsintaa ja heikkoa harkintaa, ja jätän listan ulkopuolelle kaikki itsestäänselvyydet kuten perheen, ystävät ja perheen. Tänä syyskuisena iltana listani voisi näyttää vaikka tältä:

1. Nukkuminen. Monen asian tärkeyden ymmärtää vasta kun vaarassa menettää sen. Eli koliikki ja korvasäryt (=esikoinen ja keskimmäinen) ovat opettaneet arvostamaan nukkumista. Kerrassaan mukava laji, jota kaamosajan lähestyessä suosittelen kaikille!

2. Kirjaimet. Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi liputan kielen puolesta. Kirjain-äänne-tavu-sana-lause-kappale-kolumni-runo-novelli-romaani -kaikki käy, myös sanaristikot ja tekstiviestit, maitopurkin kyljet ja anttilan mainokset. Luen ja kirjoitan, ja itselläni on vielä onni tehdä töitä kielen ja kirjainten parissa. Pikkuoppilaiden kanssa aloitetaan a, i, s, u ja neljän viikon koulunkäynnin jälkeen "aasi ui!". Tästä päästäänkin AASINsillan kautta seuraavaan kohtaan, eli

3. Työnteko. Vuoden pakkovapaan jälkeen olen taas arvostanut aikaisia nousuja ja puuhakkaita päiviä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeisen hakuammunnan ja ylimääräisten kierrosten jälkeen löytyi tämä itselle oikea pesti. Vapaan taiteilijan tavoin kädet ovat luokanopettajalla aika vapaat, ja eri tyylisuuntia voi kokeilla. Palkka (ainakin urpilaisen asteikolla) jää kauas keskiansioista, ja materiaalikin saattaa joskus haastaa, mutta niin mielelläni minä jatkaisin tätä pisnestä. Torstain jälkeenkin.

4. Kulttuurielämykset. Kun opiskelijalla on käytössään viisikymppiä loppuviikon elämiseen (eletään markka-aikaa), ostaako hän a) perunoita ja leipää b) käy pitsalla c) oluella vai d) teatterissa..? Kävi siis teatterissa, söi kerran päivässä opiskelijaravintolassa ja painoi 47kg. Kulttuurin ei kuitenkaan tarvitse olla korkeaa ja kallista ollakseen kivaa ja elämyksellistä.

5. Eläminen. Myös kaamosaikaan ja sateisina päivinä.

Jatkan haasteketjua antamalla haasteen kaikille lukijoille. Mistä viidestä asiasta juuri SINÄ pidät? Olen utelias..

lauantai 5. syyskuuta 2009

kestokakku

Esikoisen synttärijuhlat sujuivat omalta kohdaltani sangen leppoisasti, olinhan evakossa viidensadan kilometrin päässä kotoa. Varsinaiset lastenkemut pihaolympialaisineen ja hot dog -kojuineen vietettiin viimeisen kerran kymppisynttäreiden merkeissä, mutta edelleen poika halusi juhlistaa vuosien täyttymistä kutsumalla tuvan täyteen kavereita ja sehän sopi. Viikonlopun peli & popcorn -illasta ei itselle koitunut muuta vaivaa kuin jälkiraivaus, ja perheen kesken varsinaista syntymäpäivää juhlistettiin noutopizzalla ja -kakulla. Tämä resepti onnistuu aina!

Omenahyveestä riitti kaikkiin kaikkiin kuunvaihteen juhlallisuuksiin. Tiistaina nautimme omppuherkkua serkkutytön kolmevuotispäivän kunniaksi, ja keskiviikkona kannoin kakun pöytään miehen synttäreiden verukkeella, vaikka päivänsankari huiteli maailmalla. Torstaina tutkin kakunrippeitä, josko niistä olisi juhlistamaan vielä kekkosta, ja leikkasin viipaleet itselleni ja työreissusta kotiutuneelle edellispäivän sankarille. Vielä maistui.

Viikkoon mahtui vielä yksi vuosipäivä, perjantain syöpäsynttärit. Syöpä lienee piileskellyt elimistössäni vuosia, mutta todeksi tauti tuli tasan vuosi sitten, torstaina 4.9.2008. Merkkipäivänä palkitsin itseni kuluneesta vuodesta raahautumalla töiden päätteeksi kunnan työntekijöilleen järjestämään hyvinvointi-iltapäivään, jonka oli tarkoitus toimia starttina terveille elämäntavoille ja kunnon kohotukselle. Ehkä syöpäsynttäreiden henkeen sopikin mitata kehonkoostumusta, kuten BMC, BCM ja AMC, sillä jos sairaus on jotain opettanut, niin ainakin itsestä huolehtimista. Lihakset ja läskit olivat kutakuinkin tasapainossa, ja erityismaininnan sain testiosiossa "visceral fat area". Mielelläni kuuntelin, kun sangen mukavannäköinen nuori mies kehui lahjomattoman testikoneen kertovan, että elämäntapani ovat selvästi keskimääräistä terveemmät:) Lisäksi hän mainitsi, että riskini saada sydäninfarkti on lähes olematon. Tästä tiedosta olinkin todella huojentunut..

Toisenlaisia testejä on luvassa alkavalla viikolla yksivuotisneuvolan merkeissä. Toisin kuin lastenneuvolassa, toivon kuulevani ensi torstain oysin reissulla, ettei tämä yksivuotias ole kehittynyt ollenkaan. Että pikkupaholainen olisi ruvennut kiltiksi ja pysyttelisi piilossa: yksivuotiskuvakin saisi olla tyhjää täynnä, pelkkiä suolenmutkia ultra-anturin alla.

Torstai lähestyy yhtäaikaa liian nopeasti ja hitaasti. Epämääräiset oireet ovat vaivanneet (lähinnä mieltä) viimeisten päivien aikana, ja joutohetkinä ajatukset vaeltavat syöpämetsikössä. Milloin on hengenahdistusta, milloin muuta vaivaa. Sunnuntai-iltapäivän tirsat kielivät väsymyksestä ja ovat "melko varma merkki" taudin uusimisesta ja (omenoiden syömisen aiheuttamat) vatsanväänteet ovat erkki etäpesäkkeitä, jotka rakentavat majaa keskikehooni. Kuinkahan monta kontrollia tarvitaan, että tähän jännitykseen tottuu?

Onneksi tuleva viikko näyttää jälleen siltä, ettei tirsoille tai itsetutkistelulle ole juurikaan aikaa. Siunattu asia tuo arki, työ ja perheenemännän velvollisuudet. Täältä tullaan uusi viikko!

tiistai 1. syyskuuta 2009

maailmanhistorian suuria tapahtumia

Iltayhdeksältä kotiimme laskeutuu ihana hiljaisuus, jota en yleensä halua rikkoa millään tavoin. Koulupäivässä ja kotielämässä riittää volyymia, ja illalla kuuntelen korkeintaan tietokoneen hurinaa, radio ja tv pysyköön kiinni tai ainakin hiljaisina. Tänään piti kuitenkin etsiä hyllystä sir elwoodien levy "yö tekee meistä varkaat" ja laittaa soimaan ihanan samettinen tulkinta elokuun viimeisestä yöstä, ja muistella samalla erästä elokuun viimeistä yötä.

Kaksitoista vuotta sitten vietettiin helteistä kesää 97, ja helteet jatkuivat elokuulle. Opinnot alkoivat kuun puolessa välissä, ja pyöräilin päivisin yliopistolle shortsit jalassa, t-paita päällä. Hikeä puski siinäkin varustuksessa, jopa istuessa ja varsinkin istuessa. Pelkkä helle ei tätä hikoilua aiheuttanut, vaan osansa oli myös valtaisalla vatsallani ja istumisesta aiheutuvilla supistuksilla. Esikoisen laskettu aika oli 3.9, mutta h-hetkeä odotellessa oli (kai) järkevää suorittaa kvantitatiivista tutkimuskurssia ja muita opintoja, ja todellakin PYÖRÄILLÄ päivittäin opinahjoon kuuden kilometrin matka. Oh dear.

Saapui sitten se laulettu elokuun viimeinen yö ja lauantai-ilta. Vieraita oli kestitty, iltalenkki kävelty ja varmasti vähän PYÖRÄILTYKIN jossain välissä. Ennen puolta yötä kampesin itseni sänkyyn, mutta totesin varsin pian, ettei nukkumisesta tulisi tänä yönä mitään. Hipsin hiljaa makuuhuoneesta kaksiomme toiseen siipeen, ja ryhdyin kuulostelemaan oloani ja laskemaan minuutteja. Vartin välein, sitten kymmenen minuutin välein ja kohta jo viiden minuutin välein. Tällaista se siis on! Söin supistusten välissä kerrostalomme pihapuusta poimittuja omenoita, ja katselin keittiön ikkunasta katulampun valaisemaa parkkipaikkaa. Ikkuna oli auki, ja lämmin, kostea yöilma ja kaupungin äänet tulivat sisälle asti. Mikä ihana yö!

Aamun valjetessa kuului poks, ja istuin lämpimässä lätäkössä. Herätin miehenpuolen, ja lähdimme sunnuntaiaamun auringonnousussa ajelemaan sairaalaa kohti -emme kuitenkaan pyörillä:) Pyhäaamun rauhaisaa tunnelmaa hieman häiritsi suustani ajoittain kuuluva aaaaa, eikä olokaan ollut kovin seesteinen saapuessani synnyttäjien vastaanottoon, positiivisen odottava kuitenkin. Ja odottaahan sitä sai. Esikoisten kanssa ei tarvitse kiirettä pitää, tuumivat kätilöt ja kuuntelivat aamun uutislähetystä kovin keskittyneesti. Puolella korvalla kuuntelin minäkin, vaikkei walesin prinsessan autokolari juuri itseäni hetkauttanut siinä lavitsalla vääntelehtiessä. Hei, minä täällä, minä minä minä! Tullut synnyttämään esikoistani -vähän tärkeysjärjestystä arvon hoitajat..!

Saliin päästiin, kun radion aamu-uutiset loppuivat. Kätilö esitteli huoneen, antoi soittokellon käteen ja kiiruhti aamutv:n ääreen, lupasi kuitenkin lähtiessään, että tämän vuorokauden puolella saamme pitää jo vauvaa sylissämme. Ei paljon lohduttanut, vuorokautta oli jäljellä vielä vajaat 17 tuntia. Asetuimme taloksi, mies kaivoi toiveikkaana repustaan tekniikan maailmat ja itse keskityin tanssillisiin harjoituksiin ja hapen ottoon. Lehdet taisivat jäädä lukematta, kun monitori piirsi käyrälle komeita kukkuloita toisensa perään. Vuorokautta oli jäljellä vielä 16 tuntia, kun kehtasimme viimein häiritä hoitohenkilökuntaa. Jos jotain puudutusta saisi tai silleen?

Ei ollut puudutuksille enää tarvista, sillä sunnuntaipoikamme päätti saapua maailmaan pikavauhdilla vain kahden ja puolen tunnin synnytyksen jälkeen klo 8.58. Puoli kiloa arveltua painavampi pikkumies, 3650g ja 50cm, asetettiin pesujen ja kapaloinnin jälkeen vauvakoppaan, josta tämä katseli vanhempiaan silmät suurina. Vanhempiaan -siis meitä! Sinä tarz.., ei kun sinä isä, minä äiti, tässä lapsi, meidän lapsemme. Näitä sanoja piti makustella suussa vielä illallakin. Ja vielä kuukaudenkin päästä.

Synnyttäneiden vuodeosasto oli täynnä, mutta päiväsali oli iltauutisten aikaan autio. Vain minä olin katsomassa öisiä kuvia pariisilaiselta kadulta ja kuuntelemassa, kun walesin prinsessan kerrottiin menehtyneen kolarissa saamiinsa vammoihin. Vaikka elokuun viimeisen päivän iltana ajatukset pyörivät vielä oman navan ja menneen vuorokauden ympärillä, tunsin myötätuntoa ja hienoista surua. Päällimmäisenä oli kuitenkin vahva onnentunne. Muistan katsoneeni vauvakopassa änisevää nyyttiä, ja ajatelleeni, että kun jotain suurta kuolee, syntyy jotain suurta tilalle:)