perjantai 6. marraskuuta 2009

syöpätarinani

Minulta pyydettiin omakohtaista syöpäjuttua terveydenhuoltoalan julkaisuun. Siis tarinointia siitä, miten olen syövän kokenut, miten se löytyi, miten lähipiiri on suhtautunut sairauteen jne. Mielellään tartuin haasteeseen, vaikka aikamatka menneeseen tekee myös kipeää. Kun kyseessä on kuitenkin ammattijulkaisu, saattaa kokemuksistani olla hyötyä vastaanottopöydän toisellekin puolelle, ja sitä kautta siis meille potilaille. Ei kun muistelemaan.

Merkkejä annettiin käyttöön 2500 eli aanelosen verran, minkä tietysti ylitin reippaasti -onhan juttua tähänkin mennessä riittänyt yli 200 blogikirjoituksen verran. Tiivistäminen oli tuskaista, ja omasta mielestäni jutusta tuli (teemaan sopien) vähän kuin kahdeksansadan metrin juoksu: täyttä höyryä eikä hengähdystaukoja matkalla. Tämän alkuverryttelyn jälkeen.. paikoillenne, valmiinanne ja hep, tässä yksi versio syöpätarinastani!

******

Vasen rintani ja muuta sairasta


Keväällä 2008 työtoverini houkutteli minut harrastamaan juoksua. Tavoitteena puolikas ruskamaraton Levillä lähdin pururadalle ja yllätyin lajin koukuttavuudesta, juoksuhan oli hauskaa. Lisäsin kierroksia vähitellen ja heinäkuussa jaksoin juosta jo kilometrejä ilman taukoja ja pistoksia. Eräällä lenkillä havahduin sen sijaan vasemmassa rinnassa tuntuvaan painontunteeseen. Siinä juostessani muistelin tunteneeni rinnassa myös maidonnousun kaltaisia tuntemuksia, ja eikö vain kuppikokokin ollut kasvanut kesän aikana. Suihkussa käteni löysi pienen patin rinnasta läheltä kainaloa, mutten osannut huolestua. Tuntemuksia ja patteja oli ollut ennenkin, d-kuppiin mahtuu monenlaista. Rintasyövän riskitekijöistä yksikään ei osunut kohdalle, olin elämäni kunnossa ja kesä kauneimmillaan.


Toiveajattelusta huolimatta patti ei hävinnyt, kuten ne aikaisemmat. Arki oli alkamassa, ja rinta-asia piti saada pois päiväjärjestyksestä. Hakeuduin pikaisesti lääkärille, pääsin viivytyksettä tutkimukisiin ja vähättelemäni “rinta-asia” lähti etenemään vauhdilla. Syyskuun neljäs päivä jäin sairaslomalle ja odotettuna ruskaviikonloppuna makasin sairaalassa toipumassa rinnan poistosta -maratonista tulikin syöpävaellus. Toivuin nopeasti leikkauksesta ja pääsin lenkkipolullekin, mutta juoksukilometrit jäivät vähäisiksi. Jouduin uuteen leikkaukseen vain kuukauden kuluttua edellisestä, sillä levinneisyystutkimuksissa löydetty ja aiemmin myoomaksi luultu kasvain vaati pikaista operointia. Leikkauksessa paljastui, että tämäkin kasvain oli syöpää, nyt munasarjassa.


Elämän käsikirjoitus meni uusiksi. 36-vuotiaan kolmen lapsen äidin vakava sairastuminen tarkoittaa monenlaisia tunteita, mutta myös muutoksia arjessa. Perhekalenteri eteisen seinällä kumitettiin ja täytettiin uudelleen: magneettikuva, tyttöjen baletti, sytostaattihoito, partioretki.. Miehen työmatkat peruttiin, ja paapa pakkasi matkalaukkunsa ja saapui kotiavuksi. Ystävät tarjosivat apuaan, työtoverit täyttivät pakastimen ja miehen työnantaja kustansi kotiimme siivoojan hoitojeni ajaksi. Olimme mykistyneitä ja kiitollisia läheisten tuesta, jonka turvin jatkoimme perhe-elämää kuten ennenkin. Opettajan töiden sijasta kävin vain syöpähoidoissa, jotka päättyivät lukukauden lopussa. Sairaalasta saamani kevättodistus oli kiitettävä: syöpäarvo oli laskenut hienosti, eikä näkyvää tautia ollut.


Hoidoista huolimatta tukka pysyi päässä, kuten myös järki. Puhuin sairaudesta avoimesti ja ryhdyin pitämään nettipäiväkirjaa, mikä oli ilmaista ja hyvää terapiaa. Tätä kautta löysin myös kohtalotovereita, joilta saatu vertaistuki toi harmaimpiin hetkiin toivoa. Tärkeimpänä tukena syöpävaelluksellani on kuitenkin ollut mieheni, joka on seissyt vierellä sekä vertauskuvallisesti että oikeasti, tutkimushuoneissa ja lääkärin vastaanotoilla. Yhdessä olemme kuunnelleet, missä kulloinkin mennään, ja vakuuttuneet siitä, että kotisairaalani oysin tarjoama hoito ja huolenpito on ollut parasta mahdollista.


Syöpä ei tuonut elämään vain ikäviä asioita. Elämän perusarvot kirkastuivat ja opin elämään nykyhetkessä haikailematta tulevia. Sairaslomakin oli ihana välivuosi, ajattelen nyt kiireisen arjen keskellä. Tämänvuotinen roosanauha-kampanja kuuluttaa paluuta arkeen ja unelmiin, ja ainakin arkeen palaaminen on sujunut tehokkaasti, unelmien kanssa on vielä niin ja näin. Syöpieni ärhäkät tautiluokitukset horjuttivat turvallisuudentunnettani sen verran, että elämää aikataulutetaan tällä hetkellä syöpäkontrollista toiseen, mutta uskon, että unelmatkin palaavat vähitellen, jokaisen puhtaan ultraäänen ja keuhkokuvan myötä. Yksi unelma ainakin odottaa toteutumistaan: tänäänkin laitan lenkkarit jalkaan, ja kierrän vakiolenkkini. Joskus vielä juoksen sen maratonin.

********

Olet maalissa, hymyile!

7 kommenttia:

Nina kirjoitti...

Kiitos vielä kerran:)..jouduitko muuten supistamaan tekstiä??

Itse poistun takavasemmalle loman viettoon, keskeltä possuflunssa sekametelisoppaa, joka tuo työmaa on nyt tämän viikon tässä päässä lääniä ollut. Ilman omantunnon kolkutuksia kuitenkin kimpsuineni ja kampsuineni suuntaan Ouluun ja kuntoremontti viikolle:)sitä ennen teatteria ja hieman ehkä shoppailua...eli arkea ja unelmaa täälläkin elellään:)ja jotenkin täydellisen epätodelliselta tuntuu se ajatus, että vuosi sitten näihin aikoihin odottelin viimeisen sytokeikkani lähestymistä.

Unknown kirjoitti...

Hyvä sinä! Kuva näyttäisi, vaatetuksesta ja sateenvarjosta (!) päätellen, olevan tämän syksyiseltä Senaatintorilta. Toivoinkin jo, että napakkaa, hyvin kirjoitettua ja huumorilla höystettyä tekstiäsi pääsisi lukemaan muutkin, kuin me blogisi löytäneet ja itsekin sairastuneet. Terveydenhuollon tiskin toiselle puolelle (jota sitäkin edustan) on hyvä saada potilaan näkökulmaa esille ja paljon.

Omana selviytymiskeinonani, yhtenä niistä, tein kuvakollaasin, johon valikoin kaikki kauheimmat ja pelottavimmat kuvat ja sanat, jotka uutena syöpäpotilaana kohtasin. Kuvasin, leikkasin ja liimasin - mustalle pahville tietysti - kaikki ikävyydet mammografialöydöksestä tuhkauurnaan asti. Tämä kuvaterapeuttinen "taideteos" sai sitten nimekseen, Kauhukollaasi!

Nyt tuo lähes vuoden takainen, parin kuukauden pituinen ja mieltä syvältä myllertänyt projekti jo vähän hymyilyttää, mutta siinä vaiheessa oli tärkeää tehdä se. Panna paha kansiin ja kannet tiukasti kiinni. Nyt tämäkin projekti elää jo omaa elämäänsä - sairaanhoidon opetuksessa, syöpäpotilaan identiteetistä kertomassa.

Kirjoita. Juttujasi aina odottaa ja niitä on mukava lukea. Melkein unohtaa, miten vakavasta aiheesta on kyse.

Hyvää viikonloppua! T. rk

Leen@ kirjoitti...

Ihana kuulla, että ammattilaiset ovat kiinnostuneita potialstarinoista. Olet hyvä kirjoittaja ja sait säilytettyä henkilökohtaisen otteen tiivistyksestä huolimatta.

Juoksu... se on ollut minullakin ikäisenäsi rakas harrastus. Juokse puolestanikin, kyllä sinä sen vielä teet!

tiina kirjoitti...

Kiitos kommenteista, matkatoverit!

En itse ainakaan lyhentänyt tekstiä, mutta annoin vapaat kädet sen tekemiseen.. Rentouttavaa lomaa Ninalle! Aivan oikeaan aikaan olet vapaalle/ remonttihommiin lähdössä:) On ollut huojentavaa huomata sairastelun aikana, että työpaikalla hommat hoituvat kyllä, vaikkei itse kaikkea olisikaan tekemässä.

Kuva tosiaan on monien tuulien ja tunteiden Senaatintorilta. Mieleeni jäi erityisesti kohtaamisemme:) Olipa mukava nähdä livenäkin. Viime vuonna näin siellä Annukaa vilaukselta -tänä vuonna hänen ystävänsä olivat mukana isolla joukolla. Kaunista.

Kuvakollaasi kuulostaa toimivalta ja toteuttamisen arvoiselta idealta. Itselläni on kenkälaatikko vaatehuoneen perukoilla, johon olen säilönyt kaiken SYÖVÄN. Konkreettiset asiat, ohjeet, liput, (maksetut) laskut, tervehdyskortit.. Tämäkin toimii.

Kirjoittamista jatkan, tämä on kivaa. Tässä on käynyt vain niin, että työ on ruvennut haittaamaan harrastustoimintaa. Vaikka kuinka etukäteen ajattelin tekeväni riittävän hyvää työtä, löydän itseni väsäämästä sähköpostiviestiä oppilaan kotiin klo 23.40. Mies reissaa paljon, ja olen arjen hengetär. Oma aika alkaa kokkaus-siivous ja taksikuskivelvoitteiden jälkeen,nukkumatin saapuessa lastenkamareihin. Mutta ehkä se tästä tasoittuu.

MAtkatovereille terveyttä, kaikille iloista isänpäivän iltaa, joka hiljalleen kallistuu kohti arkea!

Sipulix kirjoitti...

Olipa kiva kirjoitus ja hyvin referoitu näistä blogitunnelmista. Toivottavasti liitit mukaan blogisi osoitteen :)

Hauskaa työviikkoa sinnekin!

Kati kirjoitti...

Hyvä kirjoitus Tiina - kuten kaikki tähänastisetkin! Terveiset Espoosta, missä aurinko alkaa mennä mailleen ;o))

Mira kirjoitti...

Ihana tämä kirjoituksesi!

Päädyin blogiisi ensimmäistä kertaa, ja ihan harmittaa että kello on niin paljon, etten voi lukea kaikkia kirjoituksiasi heti. :)
Itse sairastuin rintasyöpään viime helmikuussa, viikko toisen lapseni syntymän jälkeen, ja olen kovasti yrittänyt etsiä blogeja aiheesta.