keskiviikko 14. joulukuuta 2011

joululahjoista toiseksi parhain


Joulustressiä? Ei muuten ole.

Tätä naputellessani lucia on antanut tilaa joukolle jokunen minuutti sitten, ja joulu lähestyy vääjäämättä. Kokeet on kuitenkin korjattu, numerot naputeltu wilmaan ja askartelumallit väkerretty. Mieli on hyvä, lämmin ja hellä (lisäsin kuitenkin rommin jouluteeheni vasta numeroiden annon jälkeen:).

Todistukset ja piparit kilpailevat ajasta säbäturnausten ja tanssinäytösten kanssa, ja opettajaäidin huushollissa riittää iltapuhdetta, kuten kuvasta näkyy. En kuitenkaan suostu ottamaan stressiä moisista maallisista. Minä olen jouluni jo saanut. Siitä joulusta riittää vielä pitkälle kevääseen, ehkä jopa vapun tienoille asti.

Ensimmäisen adventin jälkeisenä maanantaina makasin lavitsalla ultrahuoneen hämärässä, puolisoni istuessa pääpuolessa. Edessämme oli valkoinen hahmo, jota katsoimme peljästynein silmin. Hahmo puhui meille kuitenkin ystävällisesti: "Älkää peljätkö. Minä ilmoitan teille suuren ilon. Vatsassanne on vain suolenmutkia ja sisäelimiä, ei mitään ylimääräistä. Syöpämarkkerinnekin on alhainen, vain kuusi. Jatketaan avastin-tiputuksia kolmen viikon välein ja seurataan veriarvoja. Menkää rauhassa ja eläkää ilolla".

Ja me lähdimme niiltä sijoiltamme ja kerroimme ilosanomaa eteenpäin: lumivalkeaa, se on vieläkin lumivalkeaa!

Tästäkin sanomasta, totisesti, riittää jaettavaksi.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

pikkujoulujen II/2011 pöytäkirja

Pöytäkirja

Blogiporukka "amatson kuningattarien" pikkujoulut II/2011

Paikalla: 8 tautivapaata kuningatarta, yhteensä yli 20 vuotta kokemusta syöpäelämästä

Kokouspaikkana ravintola saludin kabinetti, tampere

1§ Varapuheenjohtaja tee avaa kokouksen halaamalla kokousedustajat. Puheenjohtaja sanna on estynyt saapumaan tilaisuuteen ahnehdittuaan tilauksia messuilla. Selitys hyväksytään, mutta samalla ihmetellään, miksi toveriapu ei kelpaa korutaiteilijalle. Olisi se fimomassa taipunut meidänkin sormissamme illan edetessä!

2§ Todetaan kokous lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Suomen viidestä yliopistosairaalapiiristä neljä on edustettuna, kuopiota kaivattiin.

3§ Kehutaan kokouspaikkaa, henkilökuntaa ja erityisesti kabinettia. Naapuripöydät säästyvät tällä erää tissijutuilta, vilauttelulta, pirtsikan saaristolaishuumorilta ja aprillipilan neulevinkeiltä.

4§ Heti kättelyssä otetaan kantaa syöpäjärjestöjen alkoholiaiheiseen tv-kampanjaan "turvallista rajaa ei ole". Toisena päivänä punaviinin sisältämät flavonoidit ovat hyväksi, toisena ne aiheuttavat syöpää. Esitämme huolemme siitä, että taas osa kansasta ymmärtää viestin väärin. Me, kohtuuttomat sekakäyttäjät skoolaamme elämälle ja otamme tietoisen riskin tilaamalla kaksi pulloa talon punaista ruuan kanssa nautittavaksi.

5§ Kitsun valitsemia viinejä maistellessa käydään samalla läpi muita syövän syntyä selittäviä tekijöitä. Erään empiirisen elämäntapatutkimuksen tulokset puhuttavat kokousedustajia. Tässä kokeessa tupakointi, alkoholi, erilaiset kemikaalit ja epäsäännöllinen elämä eivät aiheuttaneet tautia syöpägeenin kantajilla, kun taas ruisleipä, runsas liikunta ja pianonsoitto näyttivät korreloivan sairastuvuuden kanssa. Yhteenvetona suosittelemme itselle mielekästä elämäntapaa. Kehotamme kuitenkin kaikkia kansalaisia välttämään kiltteyttä ja liikaa tunnollisuutta!

6§ Keskustellaan syövän ja hoitojen mukanaan tuomista haasteista. Syytämme turvotuksesta, liikakiloista ja unettomuudesta kortisonia, tunnottomuudesta, kuulon alenemasta ja sydänoireista sytostaatteja. Kelaa voi syyttää varmuuden vuoksi kaikesta muusta.

7§ Syövästä syytämme itseämme, aivan liikaa ja aivan turhaan. Todetaan kuitenkin, että vuosien myötä tämä syyllisyys on vähentynyt.

8§ Jäsen betty kehuu uutta elämää täydell(isell)ä etuvarustuksella. Nyökytellään, ja muistellaan haikeina aikaa, jolloin yöpaidan sisälle ei tarvinnut tunkea keittiöpyyhettä, kun aamutuimaan meni aukaisemaan ovea putkimiehelle. Varaosaelämässä on hankaluutensa, mutta todetaan samalla, että merkkiliikkeen korjaamolle on kovat jonot eikä kaikkia sinne edes huolita. Rohkaistaan silti kaikkia korjaamolle aikovia!

9§ Jäsenet ärkoo ja adelheid muistuttavat kaikkia vielä siitä, että syöpä on paska tauti, johon kuolee ihmisiä. Selviytymismahdollisuudet ovat joko tai, eikä niitä paranneta hymyilemällä. Silti, edelleen, jos joku haluaa ajatella positiivisesti, se hänelle suotakoon, kunhan ei julista oppineensa jotain syövän ansiosta. Ei tulisi mieleenkään.

10§ Valomerkin lähetessä päästään vihdoin lahjontavaiheeseen. Lämminhenkiset lahjat sisältävät sitä tiettyä symboliikkaa. Vai mitä sanotte vaaleanpunaisesta vasarasta? Tai gillette -bikinirajaajasta? Tässä seurueessa on aivan korrektia toivottaa kaikille karvaista uutta vuotta..

11§ ..ja siirtyä seuraavaan ravintolaan.. ja vielä seuraavaan.. ja päätyä taksijonoon..

12§ .. jossa päätetään seuraavasta kokoontumisesta. Ainakin roosa-kävelyllä taas tavataan, ellei jo ennemmin. Todetaan, että mitä pikemmin, sen varmemmin kaikki ovat vielä elossa.

Pöytäkirjan tarkastajat, onko huomautettavaa vai pistetäänkö arkistoon?

sihteeri tiina

perjantai 11. marraskuuta 2011

arvonta, vihdoin

Roosa lokakuu oli ja meni, mutta pinkki elämä jatkuu. Tämän todistaa jo lastennaulakko eteisessämme. Roosakuukauden huipentuma, blogiarvonta, venyi kuitenkin marraskuulle tietoteknisten ongelmien vuoksi. 11.11.11 miniläppäri on kuitenkin vireessä ja tulokset valmiit julkaistaviksi! 
 Jo kuun vaihtuessa otimme peltsin kanssa asiaksi arvonnan suorittamisen. Eskarilainen päätti syksyllä opetella kirjoittamaan, eikä aikaakaan, kun paperille ilmestyi päiväkirjamerkinnät "isikatsoteevetäelsalukeekivapävä". Lukeminen tuli sitten vähän perässä, mutta nyt sujuu sekin vauhdilla ja vauhdissa, jopa moottoritievauhdissa. Si-ti-mar-ket, bau-haus, hop-lop -missä on myös käyty, kuten kuva todistaa. Kuva todistaa myös arvonnan alkuvalmistelut asiallisesti suoritetuksi, eli peltsi kirjoitti kaikki postaukseen 1.11 mennessä kommentoineiden nimet paperille. Sitten nimet saksittiin irti, ja suoritettiin juhlallinen arvonta.
 Tsadaa! Voittajiksi arvottiin kolme onnekasta, eli nina, terhi ja maikki. Lämpimät onnittelut voittajille! Onnittelujen lisäksi voittajat saavat lambilta roosa-nauha -tuotepalkinnon, kun laittavat minulle privaattimeilissä osoitetiedot. (Maikki -muistan sentään ulkoa kummitytön osoitteen:) Paperipalkinnon lisäksi pistämme peltsin kanssa tulemaan myös jotain pientä kivaa.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Vaaleanpunaisia ajatuksia meille kaikille!
Ja vielä loppusokeriksi se kaikkein vaaleanpunaisin juttu menneeltä viikolta.. Serkkulapset, täti ja setä onnittelevat pirkkalan pientä prinsessaa ja tuoreita vanhempia!

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

kommenttia kehiin, kavelit!

Kolme vuotta sitten vietin syyslomaa nyttemmin kovin tutuksi tulleessa valkoisessa talossa, osastolla 12. Happiviikset naamalla, neljän tunnin leikkauksen jälkeen olo oli sumea ja ajatukset harhailivat harmaina kuin huoneen ikkunasta pilkottava taivas. Levinnyt syöpä tarkoitti muutamaa kuukautta, parhaassa tapauksessa ehkä paria joulua. Miten aikani käyttäisin? Oliko millään mitään väliä?

Vähä kerrassaan sitä väliä rupesi löytymään. Itse en olisi vuoteen pohjalta löytänyt elämästä mitään mieltä, mutta kaikki hyvä ja kaunis tulikin luokseni, huoneeseen kahdeksan, ykköspaikalle. Tuli tekstiviesti mieheltä: "Meillä on upea elämä, meillä on kolme ihanaa lasta. Olet rakas." Tuli muitakin viestejä, tuli työtovereita vuoteen viereen. Tuli kukkakimppu ja kortti siskoilta: "Pää pystyyn!". Tuli lisää kukkia, tuli enkelipatsaita ja suklaata, ja kaikki tullut muistutti itseäni siitä, millä oli väliä.

Kolme joulua ja kaksikymmentäyksi sytostaattia myöhemmin tiedän edelleen, millä on väliä. Mies kysyi peltoselta pari viikkoa sitten elämän tarkoitusta. Hetken mietittyään eskarilainen vastasi "kavelit". Olen nuorimmaiseni kanssa samoilla linjoilla, vaikken osaa ajatuksiani yhtä hienosti tiivistääkään.

Täydellinen vaste, lukee viimeisimmässä punareunaisessa hoitolehdessäni, ja siitä kiitos kuuluu valkoiseen taloon -ja yläkertaan. Se, että olen ihan täyspäinen, on taas tukijoukkojeni ansiota. Kaikki se välittäminen, soitot, kyläilyt, kävelyretket, kaikki ne kauniit kukat ja pulliin leivottu huolenpito pitivät minua pystyssä ensimmäiset viikot ja kuukaudet. Ne pitivät pystyssä myös vuosi sitten, kun maailma järisi uudelleen, ja tiedän suvun ja ystävien rientävän apuun, kun sitä taas tarvitsen. Kuinka kiitollinen kaikista teistä tukijoistani olenkaan!

Tämän vuoden Roosa nauha -kampanjaan on tehty nettivideo, jossa rintasyövästä selvinneet naiset antavat kiitoksensa lähipiirille. "Videoiden tarkoituksena on kertoa tuen tärkeydestä rintasyöpäpotilaille ja kannustaa suomalaisia läheistensä kiittämiseen", todetaan kiitosvideon esittelyssä. Kiitosta ei liene koskaan maailmassa liikaa, ja haluan edistää tavoitteen toteutumista. Vielä näin roosan lokakuun päätteeksi pistän tänne linkin, mistä voitte käydä katsomassa videot ja lähettää ehkä omatkin kiitoksenne. Vink vink, oman kiitoksensa kirjoittaneet osallistuvat myös arvontaan.

Ja koska te olette ihania, saatte myös osallistua arvontaan. Arvomme peltsin kanssa kaikkien tätä postausta kommentoineiden kesken kuukauden lopuksi muutaman lambin lahjoittaman paperipalkinnon. Sillä nyt annan himpun verran periksi kaupallisuudelle, hyvän tarkoituksen nimissä, vaaleanpunaisin ajatuksin teitä ajatellen.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

puhkun, puhisen ja iloitsen

Kulutan perjantaista palkkapäivää seisoskellen sovituskoppirivistön edessä, monen muun äiti-ihmisen kanssa. Käsivarsilla kasa farkkuja ja huppareita kurkimme verhon raosta toiveikkaina vain kuullaksemme, ettei nyt tätä ainakaan. Tai että "ehkä sun mielestä on hyvä, just joo". Verho heilahtaa kiinni, ja katsahdamme muiden viime vuosituhennelle jääneiden kanssa toisiamme rohkaisevasti: tämäkin vaihe menee ohi. Ihan niin kuin kahden vuoden uhma. Ja kolmen, neljän, viiden ja kuuden vuoden uhmat ja mitä niitä nyt oli.

Arkiaamuna kaikilla on uhma. Kommunikointi keittiön pöydän ympärillä ei aamuseitsemältä ole kovinkaan tahdikasta tahi toiset huomioivaa. Että et oo kyllä muistanut mainita ettet voi viedä peltsiä, mulla on aamulla se kasvatuskeskustelu. Miten niin et oo tienny siitä palaverista? Ja miten et oo täyttäny sitä kaavaketta ja munko pitäisi kaikki muistaa? Ja kuka hiivatti vie koiran ulos? Jos nämä vaatteet ei kelpaa niin lähde vaikka alasti! Aamuista huolimatta joka paikkaa ehditään. Eskarin aamupalalle, enkun tunnille, opiskelemaan ja sieltä palaveriin.

Ja työpaikan palaveri osoittautuu yt-infoksi, taas. Miehenpuolen työpaikalla alkavat kolmannet yyteet tarkoittavat kollektiivista huolta ja epävarmuutta, niin työpaikasta, toimeentulosta kuin tulevaisuudestakin, vaikkei oma nimi tämänkertaisella listalla olekaan. Isommat ja pienemmät rahareiät pitää ottaa uudestaan tarkasteluun. Ehkäpä pitäisi luopua siitä aurinkolomaunelmastakin, jota olemme varovasti vaalineet viime vuoden syyslomasta asti. Seuraavaa palkkapäivää odotellessa täytämme perisuomalaisen tukihakemuksen ja toivomme sitä seitsemää oikein.

Sillä sinne reissuun tekisi mieli tässä räntää odotellessa. Kotikujalla on taas pahuksen pimeääkin, jos naapurit eivät muista pistää pihavaloja päälle. Kunnassa on päätetty, ettei päättyvällä kadulla tarvita katuvaloja, vaikka kadun varren taloissa asuu pienen kyläkoulun verran lapsia. Uudemmilla kaduilla valot kyllä loistavat, samoin kuin kunnan virkamiesten kotipoluilla. Iltalenkillä vaellan pimeydessä, kerään koirankakat pussiin taskulampun valossa ja päätän taas lähestyä teknistä lautakuntaa. "Perheenäitinä ja läheisen koulun opettajana olen huolissani..".

Sääkin on surkea, kassajono pitkä ja netti pätkii. Televisiosta ei tule mitään, hammaslääkäriin ei saa aikaa ja harakat hyppivät katolla. Koira kuseskelee nurkkiin, jääkaappi haisee ja rippikoululaisen puhelinlasku ylittää kaikki sopimukset. Siis sen lisäksi, että kahvi on kallistunut, kirjaston kirjat palauttamatta ja syksyn takkimuoti kertakaikkiaan karmeaa.
Aika nastaa, osaan taas marista!

"Sydämeen ei mahdu kahta ämmää", ohjeistan oppilaitani oikeinkirjoituksessa. Ei sinne sydämeen mahdu kerralla kahta murhettakaan. Kun mieli askartelee elämän ja kuoleman kysymyksissä, tuntuvat pohjalaisen perheenemännän perusmurheet hyvin vähäpätöisiltä. Oikeastaan ne eivät tunnu miltään.

Siksi iloitsen, kun huomaan verenpaineeni nousevan nähdessäni töistä palatessa pöydällä lojuvat likaiset astiat, ehkä aamiastarpeetkin. Iloitsen, kun huomaan manaavani rellukuskia, jonka perässä yritän sujahtaa kuuttakymppiä moottoritielle. Puhkun ja puhisen, ja iloitsen, sillä tiedän henkisen toipumisen olevan hyvällä mallilla. Psyyke tulee perässä. Tulee kuitenkin, todistettu on, vaikka sitten sitä kuuttakymppiä.

Silti. Niin pitkällä en vielä ole toipumisessani, ettenkö olisi kiitollinen jokaisesta päivästä. Ettenkö nauttisi kaikista elossaolon hetkistä. Ettenkö muistaisi, kuinka kaunista kaikki on. Kuinka ainutkertaista ja kuinka katoavaa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

tautivapaa tammikuu

Tautitilanne perheessämme syyskuussa 2011:
Kahdella korva- ja silmätulehdus, kolmennella keuhkoputkentulehdus, neljännellä muuten vaan pitkittynyt flunssa ja koirakin oksentaa.
Mutta: se viides on todistetusti terve, silmäkulmasta reisien yläosaan. Keskiviikkona, seitsemäntenä syyskuuta alkoi vihdoinkin odottamani tautivapaa tammikuu!

Maanantain olin maannut mahdollisimman liikkumatta ensin isotooppiosastolla ja sitten röntgenissä. Neljän tunnin pakkomakaamisen jälkeen en malttanutkaan sitten asettua ennen kuin keskiviikkoiltapäivänä, jolloin lopetin juoksuni, istahdin työtuolilleni, otin eteeni muistiinpanovälineet ja soitin numeroon gyn.spkl.sh. Muutaman soittoyrityksen aikana kirjoitin paperille avainsanoja, kuten "maanantai", "pet-ct", "tulos" ja "jatkosuunnitelma", ja laitoinpa ylös vielä sosiaaliturvatunnuksenikin (en sentään nimeäni, kuten joskus). Kun sydän lyö maksimisykkeellä eikä kynä tahdo pysyä kädessä, on parempi ottaa varman päälle.

Ei päivi mitään sosiaaliturvatunnuksia tarvinnut ja muisti muutenkin, miksi soitin. Syyskuun toinen päivä tuli täyteen vuosi yhtämittaista sytokuuria, kyllä me tuttuja olemme.
- Minä tuossa jo kyselin tytöiltä, että onko tiina mahtanut soittaa. Ihan mukavilta ne sinun tulokset minun silmääni näyttivät, lääkäri ei ole ehtinytkään niitä vielä katsoa. Haluatko, että luen tämän radiologin lausunnon?

Painoin puhelimen tiiviisti korvaani vasten, pinnistin ymmärrykseni äärimmilleen ja onnistuin nappaamaan lausunnosta olennaiset suomenkieliset sanat. "Verrataan edellisiin kuviin maalis- ja kesäkuussa.. maksassa ei poikkeavaa..blaa blaa. Lantion muutosta ei enää havaittavissa.. Keskiviivassa ylempänä nähtävissä pitkittäissuuntainen viiden milllimetrin kertymä, joka paikallistuisi kuitenkin suoleen ja näin ollen vaikuttaisi enemmän funktionaaliselta.. kyseeseen voisi tulla myös divertikkeli, joka kuitenkin potilaan iän huomioiden harvinainen..".

"Divertikkeli", googlasin heti puhelun jälkeen, ja huokaisin helpotuksesta. Vaihtaisin syöpäni koska tahansa paksusuolen umpipusseihin tai -pussiin, varsinkin kun se ei vaivannut mitenkään. Lääkäreillä oli meeting, ja kuulisin jatkohoidosta vasta seuraavana päivänä, mutta tämä oli jo vaaleanvihreää, se riitti. Kirjoitin varovaisen jipii-viestin miehelle ja ryhdyin päivällisen tekoon lähes laulellen. Esikypsensin kasviksia uunissa, ladoin päälle lohimedaljonkeja ja viimeistelin paistoksen juhlavasti piparjuurikermalla. Käteni olivat kalassa ja perunankuorissa, kun puhelin soi. Puhelu tuli tutusta numerosta, vaikka kello oli varttia yli virka-aika. Tätä minä arvostan!

- Nyt on kaksi meidän erikoislääkäriä katsonut lausunnon, ja tässä on konsultoitu vielä toista radiologiakin. Kyllä nyt ovat kaikki sitä mieltä, että se, mitä on hoidettu, on hävinnyt. Laitetaan sinulle kolmen kuukauden päähän kontrolliaika, verikokeet, vatsan ultraääni ja lääkärin tutkimus, kuulin päivin sanovan, ja näin hänen hymyilevän puhuessaan.

ISO HUOH.

Ihan sama, mikä keskiviivan epämääräinen kertymä on. Potilaankin logiikalla ymmärrän, ettei tauti voi toisaalla parantua ja toisaalla uusia. Ehkä suolessa on divertikkeli, ehkä kinkkukiusausta, ehkei mitään, sillä pet-ct:n tarkkuus on sitä luokkaa, että sillä saataisiin terveillekin kansalaisille jonkinlainen diagnoosi. Ensimmäiseen adventtiin asti olen terve, ja sitä terveyttä en ihan vähäpätöisestä syystä lähde tarkemmin tutkituttamaan. Enkä ajatellut asioida valkoisessa talossa muutenkaan, mutta sitten muistettiin päivin kanssa se avastin. Ei kuulu käypähoitoon, ei, mutta minun tapauksessani bevasitsumabi jätetään päälle kokeilumielessä. Josko angiogeneesin estäjä pidentäisi tautivapaani kestoa, ainakin se on tuonut tehoa sytostaatteihin tammikuun lopulta alkaen.

Vuoteen on mahtunut monenlaista tutkimustulosta. Nytkin olin varautunut aivan kaikkeen, kutistumisesta ennallaan pysymiseen ja leviämiseen, ja ehkä siksi huojentavien uutisten sisäistäminen on ollut hitaanlaista. Onneksi ihmiset ympärilläni ovat olleet nopeampia liikkeissään. Kevyttä oloa juhlittiin kotiväen kesken jo illalla, ja naapurin jalkapalloilijat kattoivat pöydän seuraavana päivänä. Onnitteluja satoi livenä ja viestimien välityksellä, ja olo alkoi olla kuin urheilusankarilla. Mitali kuin mitali, ajattelin, ja aloin päästä mukaan ilonpitoon.

Perjantaina pääsin vihdoin sairastuvaltamme työmaalle, ja aamukahvilla työtovereiden onniteltavana tunsin jo hienoista voitonriemua. Eihän maailmanmestaruuksiakaan jaeta kuin vuodeksi kerrallaan, joten kyllä kvartaalivuosimestaruus syövästä oli kultamitalikahvien paikka.




keskiviikko 7. syyskuuta 2011

elämän junassa

Kaksikymmentä vuotta sitten nousin ensimmäisen kerran pohjoisen junaan. "Det här är snälltåget till uleåborg", kuulutti automaattisen ystävällinen naisääni, mikä vapaasti käännettynä tarkoitti "olet matkalla kohti seikkailua". Matkalaukussa oli vaatteita, lakanat ja minigrip-pussiin pakattua pyykkipulveria pesuohjeiden kera, pahvilaatikossa kattila, lautanen, muki, haarukka ja lusikka, repussa eväsleivät ja korvalappustereot. Kahdentoista hengen opiskelijasolussa odotti kahden hengen huone ja yhteiskeittiö, jonka jääkaapista kaikki saivat oman kolmasosahyllyn. Oi, niin vähän tarvitaan onnelliseen elämään!

Viime perjantaina tein matkaa toiseen suuntaan. Junamatka kesti puolitoista tuntia vähemmän ja maksoi neljä kertaa enemmän kuin ensimmäisenä opiskelusyksynä, mutta ikkunan takana vilahtavat pohjanmaan asemat sentään olivat tuttuja. Kauhava, lapua, parkano, tampere ja junanvaihto. Taajamajuna kolkutti raiteilla turvallisesti ja tutusti, kun asema asemalta matkasin lähemmäksi nuoruutta, koulun ja harrastusten täyttämiä päiviä ja läpivalvottuja viikonloppuja. Illan pimetessä juna pysähtyi vaaleanruskealle rautatieasemalle, aikaan, jolloin kaikki oli hyvin kun viikonloppuna oli tarpeeksi ohjelmaa, "se" tuli juttelemaan ruokavälkällä ja matikan kurssi meni läpi. Aikaan, jolloin minä ja muut valkolakit olimme viisaimmillamme, ja kuu ja tähdet kumarsivat meitä. Meidän oli tulevaisuus, ja sieltä tulevaisuudesta saavuimme tapaamaan toisiamme, ensimmäisen kerran sitten toukokuun viimeisen päivän 1991.

Lauantaina poljin kylän halki toispuol jokkee, ihailin peltomaisemaa ja tehtaanpiippuja sen takana -nekin, kaikkine hajuineen ja päästöineen, ovat olennainen osa lapsuus- ja nuoruusmuistojani. Aurinko paistoi ja matka taittui pyörätietä, jonka päällystekin saattoi olla sama, jota kuljimme nuorisotalolle perjantaidiscoon. In the night, no control.. you take my self, you take my self control.. lauloi laura branigan, ja me tanssimme ringissä pastellinvärisissä paidoissamme, nuoriso-ohjaajien valvovan silmän alla ja hyvässä kontrollissa. Muistojen ja mutkan jälkeen ohitin koulun, jossa sijaistin ylioppilaskeväänä. Muutama päivä kolmenkymmenen oppilaan kakkosluokan opena, ja päätin, etten ainakaan opettajaksi opiskelisi:) Sitten tultiinkin jo pyydystielle ja minua rupesi jännittämään.

Niin kai meitä kaikkia. En tiedä, mitä odotin luokkakokouksesta, mutta olin helpottunut huomatessani että kaikki oli niin kuin ennenkin. Enkä tarkoita pelkästään pussikaljameininkiä ja iltaa kohti härskiintyviä juttuja, vaan kaikkea sitä toverillisuutta, mikä keskuudessamme vallitsi lukiovuosina. Joukossamme oli valtion tilintarkastajaa, controlleria, rehtoria, aivokirurgia, tutkijaa, maalaislääkäriä, psykologia, poliisia, arkeologia, graafikkoa ja monenlaista esimiestä, mutta silti me olimme me, työläiskaupungin lukion abivuosikerta 91. Vuosikertojen kermaa, sanoi paikalle kutsuttu ruotsinopettaja, joka muisti meidät kaikki nimeltä. Olimme otettuja ja samaa mieltä.

Meidän joukossamme jokaisella oli lupa olla omanlaisensa, niin yhdeksäntoista- kuin kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana. (Lauantai-iltana tosin olimme yhdeksäntoistavuotiaita.) Kuuntelimme toistemme kahdenkymmenenvuoden tarinat, aplodeerasimme saavutuksille ja uusille haasteille. Elimme mukana nekin tapahtumat, joita ei suoraan sanottu koko joukolle. "Mulla on kaksi lasta, kissa ja koira" kertoi enemmän kuin vain perheenjäsenten määrän, ja lausahdus "saan olla täti kolmelle tytölle" sisälsi paljon kaipuuta. Tunnelma oli lämmin niin kuin iltakin nuotion ääressä, enkä malttanut lähteä kotimatkalle edes siinä vaiheessa, kun muisteluksiin tuli mukaan lisää tunnetta, vaikka niin ollin ajatellut. Jos seuraava luokkakokous olisi taas kahdenkymmenen vuoden kuluttua, piti tästä illasta ottaa kaikki irti.

Seuraavana päivänä junassa katselin niin tutuksi tulleita maisemia, söin kotopihasta poimittuja omenoita ja mietin, kuinka kauan junamatka kahdenkymmenen vuoden kuluttua kestäisi ja kuinka paljon se maksaisi. 
Tahdon tietää. Tahtoisin tietää. Olisi upea saada tietää.

torstai 25. elokuuta 2011

kilometrin päässä syövästä

Nousin valkoisen valaan äärestä viimeisen kerran keskiviikkoaamuna 11.elokuuta, huuhtelin suuni fludent freshillä ja suuntasin kulkuni uuteen ja uljaaseen yhtenäiskouluun. Syöpä jäi taakse, ainakin sen kilometrin päähän minkä aamutuimaan polkaisin. Pahoinvointeja ei sen koommin ole ehtinyt miettiä, ja taudista olenkin joutunut ottamaan töihin mukaan vain palitakselilla pahoinpidellyt jalkani, jotka eivät pidä korkokenkien kopseesta tai kipuamisesta kolmanteen kerrokseen. Mutta minäpä pidän, kummastakin.

Yhdeksänsadan oppilaan koulun alkuun saattaminen on ollut hauskaa ja haasteellista -me pedagogithan emme ongelmia tunne. Ja niistä haasteistakin saadaan aikaan hauskuutta, hilpeää hihitystä kesken älyttömän älytaulukoulutuksen. "Jos tämä toimisi niin tällä kynällä voisi piirtää tänne taululle näin, mutta kun tämä ei nyt vielä toimi niin se ei piirrä", koulutti asiantuntija, ja minulla tuli ikävä vanhaa ystävääni liitua. Ennen kaikkea kuitenkin nauratti, sillä olen kollegoideni kanssa enemmän naurunryppyihmisiä kuin harmaiden hiusten kasvattajia. Vaikka tällä haavaa harmaatkin hiukset kelpaisivat, jotta saisin heittää myös huivin sinne käsilaukkuun, pertsan perässä.

Uusi luokkani on hurmaavan puhelias ja välitön. Ihmettelenkin, ettei kukaan ole vielä kysellyt huiveistani, sillä kymmenvuotiaat eivät ole luonnostaan tahdikkaita. Syöpä-sanaa olen säästellyt, se kun ei ole ajankohtainen näin tautivapaalla -näin nimitän viimeisen sytostaatin ja tutkimusten väliin jäävää neljää viikkoa kun varsinaisesta tautivapaasta ei ole takuita. Toiveita kuitenkin on. Sytostaateista selvittyäni tunnen olevani täysin terve, en vilkkaallakaan mielikuvituksella saa maksaan tai lantioon mahtumaan edes pientä pesäkettä. Pelko taudin voittokulusta on mielessäni vaihtunut toiveeseen tautivapaudesta, ja vaikka ero voi kuulostaa sanoilla kikkailulta, on noilla kahdella vissi ero. Asenne ratkaisee.

Peltosellakin oli asenne kohdillaan, kun kuusivuotias päätti vihdoin jättää apurattaat. Äiti, isä, veli ja sisko valjastettiin juoksemaan barbipyörän perässä kotipihalla, uudestaan ja uudestaan, kunnes päiväkausien harjoittelun tuloksena peltonen totesi osaavansa jo kaatua tosi hyvin. Kyllä vaan, housunpolviin ei tarttunut lainkaan nurmikkoa!

Parin viikon veivaamisen jälkeen pyörä alkoi pysyä pystyssäkin, ja viime sunnuntaina lähdettiin vihdoin ensimmäiselle lenkille. Hienosti sujunut polkeminen pysähtyi kuitenkin ensimmäisen hidastetöyssyn eteen. "Oo ylämäki, en kyllä jaksa", totesi tasamaan kasvatti ja katsoi äiteetä. Äitee katsoi suloista polkijaansa, ja sanoi että kyllä noin reipas esikoululainen jaksaa, kun on jaksanut opetella pyörällä ajonkin. Ja niin jatkui matka.

Ei pelkkä asenne, vaan asenne ja rohkaisu. Kiitos ystävät yhteisestä kolmen vuoden matkasta, rohkaisusta, tuesta ja kannustuksesta!



perjantai 5. elokuuta 2011

puutarhajuttuja

Kitkin rikkaruohoja kivikosta ja aloin vähitellen ymmärtää syövän fysiologiaa.

Seitsemän vuotta sitten syöpä oli voitettu. Juolat, kortteet ja muut vihreät viholaiset oli nitistetty ja maa niiden ympäriltä vaihdettu. Multa oli vaihdettu soraan, betoniin ja kiviin, ja olosuhteet kaikelle elolliselle tehty lähes mahdottomiksi. Silti vastustaja oli palannut. Kaiken kivikon keskeltä, valoa läpäisemättömien suodatinkankaitten alta luikertelivat tutut vihreät lonkerot ja valtasivat kohta niin kivikon kuin viereisen kivetyksenkin. Oli aika siirtyä puutarhan palliatiivisesta huolenpidosta aktiivisiin hoitoihin: leikkaukseen ja sytostaatteihin.

Hoitosuunnitelma tarkentui työn edetessä. Heti kävi selväksi, ettei säästävä leikkaus ollut mahdollinen, vaan koko kivikko oli aukaistava. Vakaa kirurginkäteni poisti syöpälonkeroita yksi kerrallaan kivien ympäriltä ja hiekan seasta, jopa kymmenien senttien syvyydeltä. Pisimmät juuristot johtivat aina kaukaiseen kukkapenkkiin asti, jossa myös piti moraa heiluttaa. Vaativan leikkauksen jälkeen oli sytostaattien vuoro. Vielä versoville pahiksille tarjoilin rounduppia ja muita myrkkyjä, jonka jälkeen potilas kursittiin kasaan entistä ehommaksi. Sädehoitoakin olen nähnyt rikkaruohosyövän torjunnassa käytetyn, mutta kotilasaretissamme ei kaasutöhötintä ole. Kokeilevana hoitomuotona valutin kuitenkin kiehuvaa vettä osalle kivikkoa -onnistuessaan siinä olisi kustannustehokas hoitomuoto.

Potilas oli pelastettu, mutta täydellistä parantumista en uskalla luvata. Parhaimmillaan remissio kestää kuitenkin vuosia.

Oma rikkaruohoni löytyi päivälleen vuosi sitten. Aktiivihoito alkoi koepalavastausten varmistuttua syyskuussa ja nyt takana on yksitoista kuukautta rikkaruohojen nyppimistä. Ensi maanantain hoito on toivottavasti viimeinen tällä erää, mutta jos ei ole, lohduttaudun sillä, ettei elämä ole pöllömpää näinkään. Kolmen viikon välein vietän päivän sairaalassa, seuraavan kehää ja vessaa kiertäen, mutta kolmantena päivänä tapahtuu ylösnousemus.

Niin tapahtui heinäkuussakin. Kolmantena päivänä kuntouduin kartturin paikalle, ihailin ohikiitävää suomalaista suvimaisemaa ja kuuntelin takapenkin peltos-radiosta kesähittejä. "Äiti älä pelkää, pidän kyllä itsestä huolta.." lauloi peltsi ja ajattelin, ettei elämä ole pelkästään pöllömpää. Se on ihanaa. Nautittavaa se rupesi olemaan parin päivän reissaamisen jälkeen isäpaapan syntymäpäivillä, joita juhlittiin meren rannalla saunoen, uiden ja lättyjä syöden. Seuraavalla viikolla olisin tuskin edes muistanut olevani syöpäpotilas, ellemme olisi olleet SYÖPÄyhdistyksen sopeutumisvalmennusleirillä, jonne olin jo huhtikuussa perheemme ilmoittanut. Hakemuslomakkeeseen, kohtaan "syy kurssille hakeutumiseen" olin kirjoittanut "vertaistuen ja tiedon tarve", joskin siihen olisi ihan yhtä hyvin voinut kirjoittaa "viiden vuorokauden ilmainen ylöspito, lastenhoito ja matkarahat".

Kaikkea saimme, yltäkyllin. Herkullinen täysihoito on nautittu, kelan rahat tulevat kun tulevat. Tärkein anti oli kuitenkin elämänilo ja toivo, jota kahdeksan syövän kokenutta äiti-ihmistä valoi toisiinsa. Rikkaruohojen kanssa voi elää. Näköaloja tulevaisuuteen tarjosivat myös lääkäri, parisuhdeterapeutti ja muut eri alojen asiantuntijat, ja itsekin rohkaistuin katsomaan vähän kauemmaksi -jopa niihin ensi kesäisiin esikoisen rippijuhliin. Syöpäpotilaan toivo kun voi kummuta kummalliselta kuulostavista yksityiskohdista. Kuten vaikka siitä, että kuuli erään munasarjasyöpää sairastavan rouvan saaneen  vuosien varrella sataseitsemänkymmenentäkuusi sytostaattihoitoa. Tämän hoitojakson jälkeenkin itselläni on siihen vielä matkaa sataviisikymmentäviisi hoitokertaa. Että eiköhän niillä päästä peltosenkin rippijuhliin:)

maanantai 11. heinäkuuta 2011

toivo kantaa

Hei karjalasta! aloitti pirkko, ja sanoi, jotta met tullahan nyt mumman kanssa, jos vielä vaan sopii. Totta sopii! Nurmoolaanen ja entinen nurmoolaaneen lähtöö mihnä, johna ja kuhna vaan tärkiätä tapahtuu. Ja vierailu oli sovittu jo vuosi takaperin, eteläpohjalaasen komioilla syntymäpäiväjuhlilla. Niin saapuivat rouvat, ja minä lähdin seuraavana päivänä kuskiksi kaupunkiin ja silkasta mielenkiinnosta seuraksi körttiseuroihin, helteeseen ja ukkosmyrskyyn -vaikka säästä on paha valittaa kun vieressä reippaasti könöttänyt 91-vuotias mummakaan ei sitä tehnyt.

Hyvä kun lähdin, ainakin kolmentoistatuhannen muun tavoin. Vaikka seurapenkki oli kova ja puuduttava, puheet eivät olleet. Seinät olivat lavealla, kattona näkyi paljas taivas, ja koin mahtuvani mukaan avarine ajatuksineni. Seuravieraiden sekaan ja päälle sopi niin perinnepukuja, mustia hartiahuiveja kuin lyhyitä hameita ja legginsejäkin, turhaan olin päätäni vaivannut pukeutumiskoodilla. Punaisia huulia tai korkokenkiä ei katsottu karsaasti, kuten ei penkkien välissä leikkiviä lapsiakaan tai toisiaan aran hellästi katsovaa nuorta paria - naisia molemmat. Rakkaus on kaunista.

Kuuntelin puheita ja tein huomioitani. Yllätyksekseni mukana oli paljon nuoria. Kas kas, eikö pari penkkiä alempana istunutkin koko rivillinen nuorta kansaa. Erään nuoren naisen letti näytti kovin tutulta. Keskittymiseni puheeseen herpaantui täysin, kun kurkin parin pitkähkön herrasmiehen välistä, josko lettipäätyttö kääntäisi päätään. Pian näinkin sivuprofiilin. Hellehattu ja aurinkolasit vaikeuttivat tunnistamista, mutta kaulalla pilkottava luomi sekä leuan kaari olivat yhtä tuttuja kuin letti. Levoton liikehdintä ja asennonvaihto, veisuukirjan selailu ja kassin kaivelu puheen aikana pistivät jo hymyilyttämään, jotkut eivät sitten koskaan muutu:) Kyllä vain, tuon hästääjän täytyi olla taikke, legendaarisen ilves-vartion johtaja kahdenkymmenenviiden vuoden takaa!

Jo tämän takia oli siis kannattanut tulla paikalle! Lauantain lyhyt tapaaminen oli riemukas. Tiivistimme viiteentoista minuuttiin elämän käännekohdat ja osoitteet, kerroimme iloista ja vähän niiden tuomista kiloistakin, mutta s-sanan vuoro tuli vasta seuraavana päivänä tavatessamme uudestaan. Kun päällimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, saatoin kertoa tästä elämän eräästä sivujuonesta sen tullessa sopivasti esille vertaillessamme hiustyylejämme: toisella harmaata letiksi saakka, toisella maantienharmaata huivin alla juuri ja juuri päänpeitto. Tiesin, ettei ystäväni säikähtäisi synkkiäkään sävyjä, mutta kokemuksesta tiedän, ettei ohikiitävää kivaa hetkeä kannata täyttää tautisella tarinoinnilla. Se vie puheesta aivan liikaa palstatilaa. Lyhykäisen epikriisin jälkeen totesimme kuitenkin molemmat, että toivo kantaa, minua taudin kanssa selviämisessä, ystävääni omissa vaikeuksissaan.

"Anna toivon kantaa", luin juhlien teeman kaukana siintävästä seuraportista. Miten olikaan körttikansa osannut valita juuri nuo virsirunoilija jaakko löytyn sanat? Ne totisesti puhuttelivat, muitakin kuin minua, sillä aiheesta puhunut tutkija palkittiin seuroille poikkeukselliseen tapaan taputuksilla . Toivo ei ole epärationaalista, kuten usein väitetään, vaan mitä suurimmassa määrin järkihommaa, väitti tutkija. Toivo nousee selviytymisen kokemuksista, jotka tallentuvat aivoihimme. Hippokampuksen ja mantelitumakkeen välinen yhteistyö saa meidät muistin kautta luottamaan tulevaan, toivomaan. Onnittelin itseäni. Jos hyvä muisti on toiveikkuuden mittari, olen vahvoilla, olihan se juuri tullut todistettua ystäväbongauksen myötä.

Sen omaavani toivon siivittämänä polkaisin varhain tänä aamuna vihreän tunturini käyntiin ja pyöräilin kahdenkymmenenkahden kilometrin matkan sairaalaan saamaan neljännentoista perättäisen sytostaattisatsin. Pöljä, totesivat hoitajat ja hymyilivät, eivätkä suinkaan kieltäneet sykkelointia paluumatkallakaan. Hyvin siitäkin selvisin, mutkin kaupunkin kautta, yhden pysähdyksen ja jäätelön taktiikalla. Toivo kantaa kotiin saakka, uhkaavien ukkospilvienkin alla. Amen. (Mihin sanaan tuntuu tällainen seurablogi soveliaalta päättää).

     Find us!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

koko perhe ja pertsa lomalla

Tätiyhdistyksen puheenjohtaja soitti aamuna eräänä tiedustellakseen, minkälainen on päivän toimintasuunnitelma. Häkellyin hetkeksi. Toimintasuunnitelma kuulosti etäisesti tutulta termiltä, ja pienen skarppauksen jälkeen muistinkin meillä olevan päivälle yhteisen työtehtävän. Uusi musiikkileikkikoulunopettaja valittiin yksimielisesti, ja haastattelutuokion jälkeen laskeuduin takaisin kesämoodiin, jossa aivoja ei tarvitse vaivata kuin päivälehden kesäjatkiksella ja lasten laskemisella iltaisin. Joka sekin on vaikeaa, sillä kolmen sijasta saan tulokseksi joskus jopa kahdeksan, aina kuitenkin vähintään neljä.

Kiva kun on käynyt kesävieraita, aikuisia ja lapsia, kummilapsia puolivuotiaasta rippikoululaiseen, tuttuja ja sukua aina keisarikunnasta asti. Elämämme parhaat hetket, tosiaankin, ovat niitä, jotka vietämme yhdessä ystävien kanssa. Yhdessäolon ohjelmaksi on riittänyt muodikas kotoilu ja seurustelu, makkaranpaistoretki pieneläinpuistoon tai parin euron visiitti ”karkkiin ja kartonkiin” on ollut jo elämys. On se kesä kotikunnassakin, huomaan, ja väitän myös, että kotonakin voi lomailla. Tiskikone käy kiivaimmillaan pari-kolme kertaa päivässä ja sitä tiskattavaa touhutaan yhdessä, joskus jatkuvalla syötöllä, mutta muuten kotihommiin voi suhtautua kesäisen kevyesti. Jos ruohotuppaat parketilla rupeavat ärsyttämään, voi katseen aina kääntää puhtaisiin (kiitoskiitoskiitos!) ikkunoihin, ihailla huikaisevaa vehreyttä ja upota siihen hetkeksi.

Sillä hetkiin osaan nykyään tarttua. Eräällä kaupunkikeikalla, vietyäni vieraita junalle, jäin vartiksi omalle lomalle. Sen sijaan, että olisin kiiruhtanut kaupan kautta kotiin, jalkani veivät väkisin rautatieaseman jäätelökioskille, jossa valitsin kesäuutuuden, salmiakkiruutupuikon, ja istahdin penkille katselemaan ihmisvilinää ja nauttimaan auringonpaisteesta. Viilentävästä jäätelöstä huolimatta hiki virtasi ja olo alkoi käydä tukalaksi, joten sen kummempia suunnittelematta otin hiukset pois päästä ja pistin ne käsilaukkuun. Pertsan oli aika päästä kesälomalle.

Lomille pääsi vihdoin myös mies, ja yhteisen loman alkajaisiksi ajelimme muutamaksi päiväksi vaaramaisemiin ja unohdimme jälkikasvun sinne. Mummilassa kuulostaa olevan hauskaa, mutta niin on meilläkin täällä kotosalla. Kuuntelemme hiljaisuutta, skoolaamme vielä viidelletoista naimisissaolon vuodelle ja ihmettelimme, onko elämä tällaista sitten eläkkeellä: mies lähtee aamuvarhaisella golffaamaan, vaimo puutarhaan, joista palattua vuorossa on kahvit, kirjanlukua ja päivälepo. Minkä jälkeen soitetaan lapsille mitäkuuluu-puhelu, kokataan hyvää ruokaa ja nautitaan lasi viiniä, ihan vain terveydeksi. Jottei liian täydellistä olisi, voivotellaan välillä hellettä ja valitellaan omakotiasujan pihatöiden määrää:)

Siinä ohessa suunnitellaankoko perheen lomareissua. Sairaalasta saan lomaa kahden ja puolen viikon pätkissä, jotta labrat, neupogenit ja hoidot tulevat ajallaan, joten mistään interrailista on turha haaveilla. Toisaalta, kantapäitä poltteleva kaukokaipuukin tuntuu vähentyneen viime vuodesta. Olisiko niin, että kun syöpä on kerran uusinut, ei sitä tarvitse enää juosta karkuun? Ei tarvitse yrittää nähdä ja kokea kaikkea ennen kuin tauti on taas takaisin, koska sitten ei kuitenkaan tehdä mitään. Paitsi että tehdään. Taudin hoito rytmittää lomaa, mutta sen mukaan suunnitellaan sitten kyläilyt, perinteiset perhereissut ja muu kesäkiva, toisaalta myös kesävelvoitteet kuten kukkamaan kääntäminen. Kolmen viikon takainen sytostaattisatsi osoittautui kuitenkin sen verran rankaksi coctailiksi, että jatkossa tyydyn kääntämään vain kylkeä dagen efter.

Mutta sitten mennään, seuraavan hoidon jälkeen rapiat kaksi tuhatta kilometriä, laskeskeli mieheni tutkaillessaan suomenlomamme reittisuunnitelmia, ja kuulin äänessä yhtä aikaa innostusta ja hienovaraisen huokauksen. Hyvä siitä tulee, vakuutan ainakin viidentoista yhteisen kesälomamatkan mukanaan tuomalla varmuudella. Mutta nautitaan nyt vielä yksi päivä tästä eläkkeellä olosta, iltasella saapuu valpun bussi, elämä ja meteli. Ihanaa sekin.

  
     Viralliset viisitoistavuotishääpäivähymyt pärnussa.

Kesäiloa ihmiset! Ikimuistoisia suomenlomia ja eläkepäiviä itse kullekin!

maanantai 20. kesäkuuta 2011

ystävälle, matkalla tuntemattomaan tupaan

Suruviesti saapui jo päiviä sitten, mutta sulattelen vielä uutista. Hitaasti, kuten tässä kirjoituksen ohessa sulattelen pannulla voita leipomuksia varten, puulastalla hämmentäen -lastalla, jonka päähän on kirjoitettu koukeroisella käsialalla nimikirjaimet e.k.

Puinen, kovassa käytössä oleva lasta on muisto kymmenen vuoden takaa, ebban läksiäisistä. Uusi manner, uusi työ, kokonaan uusi elämä odotti ebbaa, ja uuden alun kunniaksi kaikesta vanhasta piti päästä eroon ja irti. Ennakkoperintöä, naureskelimme tovereiden kanssa, ja valikoimme astioita, pyyhkeitä ja pikkutavaraa. Maksu meni oman tunnon mukaan kenian lähetyksen hyväksi -hyväntekeväisyyden kohde oli selvä seuraaviksi vuosiksi. Hakuna matata! Ilmassa oli kutkuttavaa jännitystä, edessä aukeni aivan uusi ja tuntematon tie.

Koulunpäättäjäisten jälkeisenä aurinkoisena suvisunnuntaina soi päässäni leinon nocturne. "En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo nukkuu tuuliviiri. Edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie" olimme laulaneet viimeisellä työviikolla haikean hauskoissa eläkejuhlissa. Työlaukussani oli vielä kopio nuotista, lähettämistä vaille valmiina. Kaunis ja haastava alttostemma piti lähettää kuorokaverille, kera ehdotuksen stemmaharjoituksista, kunhan taas nähtäisiin. Myöhäisen sunnuntaiyön viesti sai laulun taas soimaan mielessäni, mutta stemmaharjoituksia ei tulisi.

Toiveissa elettiin loppuun asti, ainakin me ystävät elimme. Perhettä oli jo toukokuun lopulta valmisteltu lähtöön, ja ebba itsekin oli jo valmis irrottamaan otteen elämästä, joka oli kipua, unta ja kaarimaljoja, päivin öin. Niin kai sen kuuluu mennä. Kun elämisen arvoiset hetket alkavat olla vähissä, kääntyy lähtijän katse ja toivo jo tuonpuoleiseen. Tämän me toveritkin ymmärsimme viimeistään, kun luimme elämänmakuisten päivitysten jälkeen facebookista "rakkahin jeesus miks viivyt sä vielä..". Olimme puhuteltuja sanansaattajan vahvan uskon edessä, ja tsemppauksen sijaan oli meidänkin aika toivottaa kivuttomia hetkiä ja hyvää matkaa, vaikka vaikealta tuntuikin.

Lähtö oli kaunis hetki puolison ja vanhempien ympäröimänä. Luin puolison kertomusta viimeisistä hetkistä, matkasta sairaalaan ja äidin laulamasta virrestä kostein silmin. Kuoleman hyväksyminen ja ymmärtäminen on vaikeaa, vaikka ajatukseen ystävän poismenosta on saanut valmistautua. Kahdesta viikosta kahteen kuukauteen, olivat lääkärit arvioineet huhtikuun puolessa välissä kertoessaan syöpähoitojen lopettamisesta ja tulevasta. Lähes kaksi kuuukautta ebba saikin, suurimman osan siitä hyviä hetkiä rakkaiden parissa, mistä ystävänikin jaksoi olla hämmästyneen kiitollinen. Ehkä aika oli se ihme, jota niin kovasti pyysimme. Kuitenkin, 41 vuotta, 9 kuukautta ja 10 päivää on aivan liian vähän, olkoot vuodet ja päivät olleet vaikka miten paljon täynnä hyviä hetkiä.

Ebba itse uskoi vahvasti, ettei kuolema ole tyhjyyttä tahi loppu, vaan uuden alku. Siihen luotan minäkin. Ebba matkaa nyt hämäräisellä tiellä, kohti tuntematonta tupaa. Meidän ystävien ja sukulaisten laulussa taas soi huokaus, mielen täyttää metsän tummuus ja varjot veen, vaikka surun takaa pilkottaa muistot yhteisistä hetkistä.

Näkemiin, ystäväni! Saatan sinut hämäräiselle tielle laululla, johon suomalainen messu päättyy. Elämän parhaat hetket, tosiaankin, ovat ne, jotka saamme täällä elää yhdessä. Yhdessä heidän kanssaan, jotka osaavat koskettaa sielua sielulla. Sinä sen osasit.




Viimeiset veneet



1. Viimeiset veneet kun palaavat rantaan, illaksi kääntynyt päivä on.
Piirretään vielä hei sydämet santaan! Valvotaan vierellä nuotion!

2. Viilenee hiukan jo hyväily tuulen. Joutsenet oikovat siipiään.
Kanteleensoittajan uupuvan kuulen. Sirkatkin riisuvat pois kenkiään.


3. Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan.
Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, jotka me yhdessä taivalletaan.



4. Huominen päivä jos kädestä Herran, joillekin meistä viel' lahjoitetaan,
rukoillaan rohkeutta ihmisen verran, sielulla sielua koskettamaan.



5. Jääkää siis hyvästi ystävät rakkaat! Taivaassa vasta kai kohdataan.
Siellä ei kanteleet soimasta lakkaa. Hyvästi-sanaa ei tunnetakaan.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

hiiri räätälinä

Tapahtuipa kerran niin, että hiiri lupasi tehdä kissalle takin. Hiiri otti kissasta mitat, leikkasi kankaan ja lupasi, että takki olisi valmis viikon kuluttua. Määräaikaan asteli kissa hiiren tupaan ja kyseli takkiaan.
- Ei tästä takkia tullut, pahoitteli hiiri, mutta ehätti jatkamaan, että hyvät housut tästä saisi.
- No tee housut sitten, tuumasi kissa, ja lupasi tulla viikon päästä housujaan hakemaan.

Taas asteli kissa hiiren tupaan housunhakuun. Hiiri pahoitteli jälleen:
- Ei tästä housuja tullut.
- No mitä siitä voisi tulla? uteli kissa.
- Komea liivi tulisi, ehdotti hiiri, ja kissa tyytyi tähän.

Viikon päästä kissa tuli liiviä noutamaan, mutta hiirellä oli taas huonoja uutisia:
- Ei tullut liiviä, mutta miten olisi kintaat?
Kintaiden jälkeen oli tuluskukkaron vuoro, mutta sitten kissa päättikin hiiren räätälinuran syömällä tämän suihinsa.

Ei tullut tautivapaata tammikuuta eikä kevättä, ei myöskään kesää. En kuitenkaan aio syödä ullaa enkä muuta hoitotiimiä, heidän räätälintaitonsa ovat huippuluokkaa. Tämä minun kankaani vaan on niin liukasta sorttia, ettei siitä tahdo saada lopullista otetta.

Uutiset olivat kuitenkin myös sangen rohkaisevia. Maksan pesäke on kadonnut hus pois! Se mikä vielä maaliskuussa siellä näkyi, oli ehkä aktiivista tai ehkä ei, mutta siitä ei näkynyt enää jälkeäkään. Muuallakin näytti puhtaalta, paitsi oikealla pikkulantiossa, hyvin syvällä, jossakin lonkkaluun korkeudella piileskeli pieni kuuden millimetrin kokoinen rusina, joka näytti imevän itseensä radioaktiivista merkkiainetta. 

Näytti, ehkä,mahdollisesti, korosti ylilääkäri-ulla päivi-hoitajan välityksellä. Rusina lienee maannut piilossaan koko ajan, mutta vasta tarkimmat mahdolliset tutkimukset paljastivat sen. Kauan oli ulla miettinyt hoitojen jatkamista, mutta päätti pelata varman päälle.
- Miten on tiina, jaksatko vielä kolme hoitoa? kysyi päivi puhelimessa.

Kävin keskustelua kukkapenkissämme, puutarhahanskat ja lapio maassa, mullalla kuorrutettuna ja hikisenä. Neljän viikon hoitotauko on tehnyt tehtävänsä, taas jaksaa. Jaksaa kitkeä, istuttaa, leipoa ja säilöä. Jaksaa myös mennä hoitoon, ja jaksaa mennä sinne vielä luottavaisin mielin. Kyllä tästä vielä kukkaro tulee, ellei ihan tyylikkäät hanskatkin!


tiistai 14. kesäkuuta 2011

kesänaloituspirskeet

Kesäloman avajaiset piti olla rehvakkaat: ensimmäisenä kesälomapäivänä oli tarkoitukseni astella tutulle osastolle, tuttuun toimenpidehuoneeseen, riisua housut ja asettua katetroitavaksi. Hih hei! Partyt olisivat jatkuneet isotooppiosastolla fluorodeoksiglukoosin vauhdittamana ja huipentuneet eteläisen röntgenin härveleihin. Neljän tunnin juhlinnan jälkeen valkoinen talo piti jäämän unohduksiin kokonaiseksi viikoksi. Tulossa oli paljon mukavampaa, kuten ne perinteisemmät kesänaloituspirskeet kakun ja kynttilöiden kera.

Arvasin heti, ettei puhelinsoitto varhain maanantaiaamuna tiennyt hyvää . Pet-tietokonetomografiatutkimuksessa varjoaineena käytettävä fluorodeoksiglukoosin, tuttavallisemmin 18F-FDGn tuotannossa oli vaikeuksia, oli ollut jo edelliselläkin viikolla, eikä tutkimuksia pystyttäisi tekemään. Ei minun, mutta ei kenenkään muunkaan koko suomessa, vaikkei tuo tieto yhtään lohduttanutkaan. Ohjeeksi sain odotella uutta kutsua, joka voisi tulla koska tahansa. Siis koska tahansa. Ja täällä on tosiaan paljon näitä peruutettuja aikoja, että voi tämä mennä pitkällekin tämä tutkimus..

Tässä vaiheessa olin kumittanut mielessäni jo tiistain synttärikutsut ja kahvitreffit, ja pohdin jo viikonloppureissun peruuttamista, kun terästäydyin. Vaikka vakava sairaus asettaa reunaehtoja, ei se saa määrätä koko elämää. Pidennetystä viikonloppureissusta, kaksin parhaassa seurassa, pidettäisiin kiinni. Kerroin puhelimessa hoitajalle, aivan kuin olisin sopinut lounastapaamisesta, etten valitettavasti olisi saapuvilla torstaina enkä perjantaina, mutta heti alkuviikosta sopisi kyllä mainiosti. Siis jos ei nyt sitten jo huomenna..? Sitten muistin ne lukuisat muut tutkimukseen jonottajat, ja päätin käyttää vielä myötätuntokortin. "Tällä viikolla ja ensi viikon alussa minulla olisi lapsille hoitaja tutkimuksen ajaksi..".

Myönnetään, että ärsytti. Me perheenäidithän emme muutoksista tykkää, eikä tämä muutos vaikuttaisi vain yhteen päivään, vaan tutkimuksen siirtyminen tietäisi seuraavan mahdollisen hoidon siirtymistä. Ja sitä seuraavan hoidon. Hataraakin hatarammat kesälomakaavailut pitäisi laittaa uusiksi, mikä harmitti, samoin kuin ajatus hoidon viivästymisestä.

Seuraavana päivänä kasasin sängylle matkavaatteita. Shortsit, t-paitoja, hellemekko.. Pärnussakin olisi lämmintä, joskaan ei aivan yhtä tukalaa kuin kotipuoleen oli luvassa. Päivä puhelinsoitosta, enkä ollut enää lainkaan harmissani. Sairaalasta ei ollut kuulunut mitään, joten tutkimusta ei ehdittäisi tehdä ennen reissuun lähtöä, mikä tarkoitti, ettei ollut mitään tutkimustuloksiakaan. Tulosten pohtimisen ja alitajuisen jännittämisen sijasta saisin keskittyä etsimään edullisia putiikkeja ja maukkaimpia leivoksia.

Niitähän löytyi, sekä että, ja paljon muutakin mukavaa nähtävää ja koettavaa. Parissa päivässä pyöräilimme takapuolemme puuduksiin, ihastelimme pikkukaupungin idylliä (ja hintoja!) ja nautimme kesästä. Täydellinen kesänaloitus! Ja täydellinen ajoitus.

Kun sunnuntaina illansuussa suuntasimme pääkaupungin kautta kotiin, saapuivat työvuorolaiset helsinkiläiseen laboratorioon, jossa laitteet vihdoin toimivat. Aamuyön tunteina valmistui voimakkaasti radioaktiivinen varjoaine 18F-FDG, joka huolellisesti pakattuna lensi perässämme pohjoiseen. Muutamaa tuntia myöhemmin ruiskutettiin tuota varjoainetta suoneeni tarkkaan laskettu annos, ja tunnin kuluttua tästä makoilin tutkimusalustalla kädet ylhäällä, täysin liikkumatta. 

Puoli tuntia viipalekuvia, joista tulevaisuus on taas kiinni. Onko maksan pesäke pienentynyt, ennallaan, levinnyt, aktiivinen vai sammunut? Kumma kyllä, tilanne ei jaksa huolettaa. Onnistuneen reissun jälkeen ja fluorodeoksiglukoosin avittamana keskityn nyt vain säteilemään. Ei ollenkaan vaikeaa.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

armollisesti jymäytetty

Teimme oppilaiden kanssa perinteisen kevätretken open pihalle. Kokonaisedullinen luokkaretkemme sisälsi trampoliinitemppuja, pallopelejä ja naruhyppelyä, jotka vaihtuivat sadekuuron yllättäessä lautapeleihin saunamökissämme. Vähästä ne ovat lapset onnellisia.

Hakiessani sisältä keittiöstä evästä retkeilijöille, kiinnittyi huomioni ylösnostettuihin sälekaihtimiin. Ne olivat kyllä taatusti alhaalla, kun lähdin aamulla töihin. Ja hei, keittiön ikkunalla olivat santpaulia ja karpaattien kello vaihtaneet paikkaa, pöytä oli muuttanut puoli metriä pohjoiseen, ompelukone seisoi keittiön lattialla ja porrasjakkara eteisessä. "Minun tuolillani on kyllä nyt istunut joku", tuumasi äitikarhu kuin paraskin sherlock, ja antoi pienten aivojensa raksuttaa.

Jäätelötuutin ja parin neuvoa antavan keksin jälkeen alkoivat palaset loksahdella paikoilleen. Maisema tuvan ikkunoista oli selvästi kirkastunut, pihan vehreys suorastaan hyökkäsi sisään. Lisäksi miehenpuoli oli aamulla kysellyt ikkunan avaajaa (teki muuten tiukkaa olla kysymättä, mitä HÄN aikoo sillä tehdä:). Kyllä se vaan niin täytyi olla... enkä malttanut pitää iloa itselläni, vaan supatin päätelmäni kollegalle opettajainkokouksen alkajaisiksi kahvijonossa:
"Se oli kuule mies tainnut tilata taloomme ikkunanpesijät, minulle yllätyksenä".
Työtoveri kehui miehenpuolta kovin ajattelevaiseksi ja jaksoi hämmästellä yllätystä. Jatkoin vielä, että jälki oli niin priimaa, ettei ikkunoita olleet käyneet pesemässä mitkään 4h-nuoret, vaan asialla täytyi olla ihan oikea siivousfirma.

Päästiin sitten kokouksessa kahvittelun alkuun ja viimeisen viikon töihin. Opeoppaat sinne, kierrätettävät koulukirjat tänne, muuttolaatikot nimikoitava, stipendiaatit päätetty, kohta lähdetään siivoushommiin mutta sitä ennen vielä yksi asia. Tänä vuonna myös yksi opettaja saisi stipendin. Jep jep. Ajattelin heti, että tämä on opehuoneemme mainiota huumoria. Ehkä tämä oli jokin varjo-pysti vuoden luokanopettajapalkinnolle, jonka perään jaksamme joka vuosi kovaan ääneen haikailla:) Kuuntelin stipendin jakoperusteita, urhea ja reipas opettaja ja mitä vielä, ja ymmärsin pian kolmenkymmenenviiden silmäparin katsovan itseäni. "Sisustipendin" sisältämä lahja oli..mitäpä muutakaan kuin koko talon ikkunoiden pesu.

Mitä ajattelee perheenäiti ensimmäiseksi, kun kuulee taloonsa tehtäneen kahdentoista tunnin siivousurakan? Aivan ensimmäiseksi hän muistelee ankarasti, tuliko sänky sijattua. Huh, sentään. Sitten hän muistaa pesemättömät vessat ja nurkissa haukkuvat villakoirat, mutta tulee sitten järkiinsä. Kuten yksi viledan heiluttaja totesi, ei tällaista olisi voinut tehdä muuta kuin salaa. Minua ei ole koskaan ole jymäytetty näin perusteellisesti ja näin ihanasti. Kun aamuvarhaisella läksin töihin, olivat työtoverit marssineet meille, suihkepullot ja viledat matkassa. Tunti oli menty vapaalla tyylillä, puhdasta tuli ja hauskaakin oli ollut. Että älä siinä yhtään vikise, ilo oli yhtä lailla antajilla.

Joko ymmärrätte, miksi hinguin sairaslomaltani takaisin työhön? Oppilaani kysyivät tänään koululaisjumalanpalveluksen jälkeen, mitä tarkoittaa herran siunauksen sana "armollinen". Ansioton Rakkaus Minun Osakseni = armo, selitin. Hyvää ja pyyteetöntä. Meidän työpaikkamme on mitä suurimmassa määrin armollinen, täynnä arjen enkeleitä. Tällaisessa työpaikassa ei voi kuin viihtyä ja voimaantua.

Vaikka näin loman alkamisen aattona voimat alkavat olla yhtä vähissä kuin pidettävät tunnitkin. Onneksi niitä on jäljellä enää yksi, kesäloma on suvivirren päässä. Tänään jo harjoittelimme, ja huomenna otetaan varmuuden vuoksi uusinta. Kyllä se sitten on kesä. Ainakin loma.
Ja pitkällä loma-to-do -listallani on yksi homma vähemmän:)

maanantai 23. toukokuuta 2011

vaaleanvihreää

Saavuin kotiin neljältä ja kasasin keittiön sivupöydälle kaiken syötäväksi kelpaavan: kreikkalaisia lihapullia ja tsatsikia (lauantailta), kylmää kanaa (torstailta), parsaa hollandaise-kastikkeessa (sunnuntailta) sekä salaatin rippeet koottuna kaikilta edellisiltä päiviltä. Tuoreeksi lisukkeeksi tekaisin kasvis(lue herne-maissi-paprika)couscousin ja ei kun bon appetit, seisova pöytä oli katettu. Dexametason pitää huolen siitä, että itselleni maistuu mikä vain, muttei pöydästä kuulunut muitakaan murinoita. Koirakin söi kiitollisena kaiken yli jääneen. Hyvä ruoka parempi mieli, tai oikeastaan ruoka, parempi mieli.

Kun varautuu pahimpaan, voi yllättyä positiivisesti. Pahoinvointivaikutuksistaan tunnettu sisplatiini takasi, että muistin ottaa säännöllisesti kortisoninapit ja muut lääkkeet, mutta ennen hoitoa suoneen saatu aloxi (viiden päivän depot-lääke) piti kuvotuksen kurkussa. Kytrilliäkään ei tarvinnut kyytipojaksi apteekista noutaa, sillä pelkkä resepti sai olon tuntumaan ihan siedettävältä. Ja vaikka viimeistään nyt ymmärsin, miksi joudun käymään välillä ekg:ssä labrareissullani, tuntui väsymys ja voimattomuus pikkujutuilta sen rinnalla, etten vieläkään joutunut halailemaan porsliinia.

Väsy vei kuitenkin sohvalle makoilemaan, ensimmäistä kertaa tautihistoriani aikana. Keskiviikon kuuntelin pesukoneen ohjelmia ja tuulen ulinaa. Tuhatneljäsataa kierrosta, yhdeksänsataa, käsinpesuohjelma, villakehto. Liesituuletin vinkuu, tuulen nopeus kuusi metriä sekunnissa, talon nurkat paukkuvat, pohjoistuulta kymmenen metriä. Makuuhaavoja välttääkseni kävin ripustamassa puolentoista tunnin välein pyykit narulle ja huolehdin samalla reissulla energiansaannista sekä säännöllisistä happohyökkäyksistä: kirsikkatomaatteja, pakastepuolukoita, suolapähkinöitä, sitruunavissyä, hapankorppua, appelsiinimehua ja juhlapöydän konvehteja. Hammaslääkäri-satulla on taas syksyllä sanomista. Ja ihan turha yrittää selitellä hammaskaluston tilaa kuivalla suulla tai sytostaateilla, satulta ei heru syöpä-säälipisteitä.

Torstaina vääntäydyin jo työmaalle, survoin välituntisin salmiakkia suuhuni ja naukkailin salaa työpöydän ylimmän laatikon greippilimsasta hömssyjä. Hömssyjen välillä paukutettiin valssikomppia luokkarummuilla nyt purt-tam-me vir-ta käy kul-jet-ta-maan kaa-koo, se lähti kohotahdilla muistatkos ja alus-ta hei yy-kaa-nyt. Keskusteltiin siitepölystä ja rikosoikeudellisesta vastuusta, suunniteltiin kevätjuhlaa ja visattiin luokan päässälaskumestaruudesta. Taktiikka toimi. Luokan, opehuoneen, monistamon ja varastojen välillä sukkuloidessa ei palitakselit paljon askelta painaneet ja primperanitkin jäivät laukkuun.

Ja laukkuun ne saavat unohtuakin. Seitsemän päivää sytostaateista ja kiirehdin julistamaan tautivapaani alkaneeksi -ihan varmuuden vuoksi, jos sitä ei kestä kuin kesäkuiseen kontrolliin. Verenkuva lienee jo käynyt pohjalukemissa, lenkkikunto alkaa palata ja kortisonivaikutukset hiipua, eli yöunet palailevat -tästä alkaa nousukausi.

Edessä on ainakin kolme viikkoa takuutautivapaata, jonka aikana pitäydyn vaaleanvihreissä ajatuksissa ja alkavan kesän töissä ja tunnelmissa. Kiireen keskellä pysähdyn hienoihin hetkiin, niin äitinä kuin opettajanakin. Herkistelen kulisseissa ja yhdyn suvivirteen, hyvästelen oppilaani haikeana, juhlin tuttuja ylioppilaita ja iloitsen työvuoden päättymisestä kollegoideni kera. Nousen koiran kanssa lehdenlukuun ennen muuta perhettä, nautin päiväkahvini ilman välituntikellon keskeytystä ja pesen vihdoin huushollimme kaksikymmentäneljä ikkunaa.

Tuon kaiken aion tehdä, ja paljon muuta. Vaaleanvihreään tunnelmaan kuuluu sekin, että mieleni ainainen "jos" onkin yhtäkkiä "kun", eikä futuurin käyttö tunnu falskilta. Tuntuu hyvältä. Tuntuu vaaleanvihreältä.


tiistai 17. toukokuuta 2011

arjen yläpuolella




Jos aika muutoinkin kulkee nopeaan, niin toukokuussa se suorastaan lentää. Aivan kuten tämä ja parisataa muuta leidiä viime lauantain juoksutapahtumassa (huomaa siivet!). Tai rehellisesti, tällä kertaa reilun seitsemän kilometrin lenkki kulki reipasta kävelyvauhtia, vaikka kunto olisi, ehkäpä ehkä, riittänyt tiukempaankin lentoon, kuten viime vuonna samalla reitillä. Mutta matkaa oli houkuttelevampi taittaa mukavassa seurassa, rauhassa rupatellen kuin sykemittaria vilkuillen ja aikatavoitteeseen tähdäten.

Toukokuun viikonloput ja illat ovat tutusti täynnä. Vappusimat on juotu ja äitienpäivän onnenhetket ovat kauniina muistona, mielessä ja kamerassa. Itsetehdyt kortit on arkistoitu ja kuusivuotiaan käsin pujotellut puuhelmet on otettu käyttöön, ja ensi vuodelle sinisiä hetkiä lupaava kausikortti kaupungin sinfonian konserttisarjaan on visussa tallessa. Mitä ihanaa tulevaisuuden uskoa ihanalta, optimismiin taipuvaiselta mieheltäni.

Kalenteri kertoo olevan vielä kovasti puuhaa ennen kesäkuun neljättä. Reeniä ja ystävyysotteluita, kenraaleja, näytöksiä ja kevätjuhlia, liikutuksen hetkiä katsomossa ja niitä hikisempiä tunnelmia kulisseissa ja auton ratissa. Kun toukokuun yhtälöön lisää vielä open keväthommat ja lapsellisen omakotiasujan haravan- ja luutunheilutustalkoot, voi keskelle kuuta osuvan sytokatkon ottaa rentoutuksen kannalta. Tai katkaisuhoitona, kuten tämänpäiväisen vierustoverin lapsenlapsi mumminsa sytostaattihoitoa nimitti:) Eli valkoisen talon reissu on taas tehty, taas ja toivottavasti viimeistä kertaa.

Kiireestä huolimatta kevät on ihanaa aikaa. Liekö taudin ansiota, mutta meillä syöpäpotilailla on kyky elää arkenakin sen yläpuolella. Ihania ovat juhlahetket, mutta yhtä lailla nautin maanantain matikantunneista, hengentuotteiden lukemisesta tarinavihoista ja pöydälläni kasvavan koepinon lyhentämisestä. "Tempolla tarkoitetaan äänen nopeutta", "jumala loi miehen maasta ja naisen tulen ja veden sekoituksesta" ja jännittää voi englannin testissä kiertää ilmauksella "butterflies in a tummy", eikä ope voi olla hymyilemättä. Luovuus ja yrittämisen meininki jaksaa aina ilahduttaa, hymynaaman tai plussan arvoisesti.

Jopa välituntivalvonnat menevät näin keväisin työnilon puolelle, toisin kuin helmipakkasilla. Jos kevätvillit oppilaat näyttävät pärjäävän suht sulassa sovussa, voi ope nostaa katseen koivun latvaan ja ihailla hentoa viherrystä, joka on ilmaantunut sinne aivan yhtäkkiä. Tai katsetta voi nostaa vielä muutaman asteen ja yrittää bongata kyntämättömille ruokapaikoille suuntaavia hanhi-, joutsen- tai kurkiauroja. Tai reiteillään lentäviä sinivalkoisia tai uutuutena pohjoisen taivaalle ilmaantuneita norjalaisväritteisiä siipipareja. Lakeuden ilmatilassa on keväisin ruuhkaa.

Toisenlaista liitoa seurasimme sunnuntaina kaupungissa tanssin suomenmestaruuskisoissa. Peltonen kannusti parketin laidalla antaumuksella "hyvä kaks-neljä-kuus" ja "hyvä mumma ja paapa", ja hienoa katseltavaa vanhempieni lattarit olivatkin. Ja vauhdikasta. Maallikko ei huomannut rumban rytmin sekoamista, mutta tarkalta tuomaristolta ei mikään jäänyt huomiotta. Takavuosien kultamitalistipari pääsi kuitenkin jatkoon, vakioissa finaaliinkin, mikä on huikea suoritus +45 -vuotiaiden sarjassa. Onnea vielä!



Kultajuhlasta päästiin kuitenkin nauttimaan muutamaa tuntia myöhemmin. Mertarannan lisäksi kisoja selostettiin kotikatsomosta käsin, jossa tungos ja tunnelma nousivat ottelun edetessä kohti huimaa kolmatta erää. Mahtaa leijonistakin kevät olla ihanaa aikaa. Ihanaa, leijonat, ihanaa!

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

todelliset prinsessat


Sytovaikutusten hälvettyä hyppäsin autoon ja suuntasin savoon. Pistin arskat silmille, vakionopeudensäätimen huomautusrajalle ja nautin ajosta. Kukaan ei vinkunut cd:stä muumihumppaa, oksentanut koppaansa tai syliinsä, udellut jatkuvasti arvioitua saapumisaikaa tai tapellut takapenkillä -perheenäidin laatuaikaa parhaimmillaan. Laskettelin reittiä 4-88-5 ja ihailin kevään edistymistä etelämmäs mennessä. Kuopiossa kukkivat jo leskenlehdet, ja aristoteleen kantapää ylen ykkösellä osasi kertoa erikoisen kukannimen historiankin ennen kuin saavuin päämäärääni, seitsemänkymmentä kilometriä ja muutamaa harhapolkua myöhemmin.

Kevätfiiliksestä huolimatta en vienyt tuliaiseksi leskenlehtiä, vaan nyt nautittiin vapusta ja vähän kuninkaallisistakin tunnelmista. Kruunut olivat loppuneet kaupasta, mutta aika kivoilta näyttivät vaaleansiniset tiaratkin minun ja ystäväni päässä. Prinsessakakku pistettiin hoitajien pakastimeen odottamaan jatkoja ja parempaa ruokahalua, mutta vaahtokarkkeja ja suklaata toki nautimme kuninkaallisten onnea ihastellessamme. Skoolasimme elämälle ja olimme. Puhuimme, puhuimme ja välillä istuimme hiljaa. Kun on tuntenut toisen kauemmin kuin oman puolisonsa, ymmärtää tunnot ilman sanojakin.

Verisolut tippuivat hitaasti ebban laskimoon. Vertailimme laskimoporttejamme, kortisonin turvottamia kasvojamme, leikkaushaavojamme, kaljujamme, lääkityksiämme ja tautiluokituksiamme, mutta enimmäkseen homma meni naurun puolelle. Hoitajiakin tuntui huvittavan. Kyllä saattohoidossa saa nauraa siinä kuin täysihoidossakin, tai päivähoidossa. Ilo kuuluu elämään, ja sitä iloa on riittänyt. Viivähdimme opiskelijavapussa, jossa esitimme puhallinorkesterissa (nokkahuilukokoonpano) ainoan tuntemamme työväenlaulun "tee työtäs laulellen". Istuimme kitkan rannassa kaveriporukalla kuumana elokuun päivänä, hoidimme vaelluskengän hiertämiä rakkoja jaloissamme ja lauloimme kuoroveisuja. Vietimme uudelleen hääjuhlia, omia ja muiden. Kiitollisina kaikesta.

Historian lisäksi läsnä oli tulevaisuus ja toivo. Ne on annettu myös vakavasti sairaille. Annetut ennusteet ovat vain lukuja, päiviä, joiden yli voi nähdä, ja joiden yli voi puhua. Toivo on niin hyvä matkakumppani, lähes uskon ja rakkauden veroinen. Niistäkään ei puutetta ole, kaksisataa vuotta vanhojen hirsiseinien sisällä, keskellä kauneinta kansallismaisemaa, jonne saavuimme iltamyöhään. Kodinturvajoukot olivat vastassa, syli avoinna ja ruoka valmiina.

Aamulla istuimme keittiön pöydän ääressä, ja silloin huomasin sen. Pihakoivuun oli ilmestynyt hento viherrys. Lupaus kesästä on saatu.

Iloa ja toivoa toukokuuhun, erityisesti sinulle ebbaseni ja ihanille kotijoukoillesi! Kevään viherrystä, kesän lupaukseen luottamista!

torstai 28. huhtikuuta 2011

lomailua ja Lomailua











Keskiviikon reissu valkoiseen taloon onnistui pienen douppauksen ansiosta. Piikki neupogenia, ja leukkarit ja neutrofiilit nousivat 20 pykälää, eli vaaditut raja-arvot täyttyivät komeasti. Muutoin keikka ei mennytkään ihan niin kuin strömsössä. Seurassa ja hoidossa ei taaskaan ollut moittimista, tutulla mukavalla jengillä oltiin taasen koolla. Itse asiassa kaikki sujui mukavasti jälkiruokaan saakka.


Karboplatiinin aiheuttamat lievät oireet on tähän asti pystytty pitämään kurissa tuplakortisoneilla, joskin niistä huolimatta olen niiskutellut salaa ja aivastellut peiton suojissa. Edellisen tiputuksen lopuksi ilmaantunut pala kurkkuun antoi kuitenkin varoituksen tulevasta. Kymmenen minuutin tiputuksen jälkeen alkoi naamani helottaa, samoin kaula, vaikka kaukoviisaasti olin laittanut jälleen huivin sen peitoksi. Pirkko ja hilkka olivat kärppänä vuoteeni vierellä, ja tiputus keskeytettiin vastusteluistani huolimatta.


Koska olo helpottui nopeasti, sain suostuteltua hoitajat jatkamaan tippaa, ja parikymmentä minuuttia menikin mukavasti rupatellessa. Sitten rupesivat kutiamaan kämmenet ja kohta koko rouva. Kutisi ja helotti. Siinä vaiheessa kun hengitys muuttui limaiseksi, vatsaa kouristi ja kyökin valkoiseen oksupussiin -tosin onneksi ilman materiaalia, olin jo valmis itsekin myöntämään, että tiputuksen keskeytys oli paikallaan. Kun lääkäri-päiviltä tuli vielä viimeinen sana karboplatiinin lopettamisesta, olin oikeastaan vain helpottunut.


Niin mielelläni olisin halunnut jatkaa samalla, hyvin (ja kauan -peräti 16 ja puoli kertaa) sietämälläni lääkkeellä. Ja harmittaahan sekin, että nyt on yksi ase vähemmän käytössä tähän taisteluun, tähän talvisotaan, joka on muuttumassa jatkosodaksi. Jatkuu jatkuu, vaikka soisi jo loppuvan. Löydänpä silti ensimmäisestä allergiastani niitä hyviäkin puolia: jos jollekin on pakko olla allerginen, niin onneksi se ei ole suklaa. Tai salmiakki, joka taasen maistuu, näin dagen efter. Ensi kerralla saanen karbon sijasta sisplatiinia, jonka kyytipojaksi luvattiin vahvemmat pahoinvointilääkkeet. Tänksis tädit.


Lieneekö reaktion syytä vai yleisen laiskuuden, mutta olo on tänään kohtuu vetämätön. Pihalla on kiva istuskella auringonpaisteessa, katsella pyykin kuivumista narulla ja naapureiden haravointia. Itsestä ei vielä ole moiseen, eikä ole vielä työhönkään, vaikka niin suunnittelin. Pidennetyn pääsiäisloman jälkeen työintoa taas riittäisi, mutta ollaan nyt lomalla.


Niin se loma. Mikä ihana sana. Viikko lapin lumilla, tai niinhän me etukäteen luulimme. Hanget kuitenkin hupenivat kilpaa lomapäivien kanssa, ja lankalauantaina oli jo kannettava välillä suksia vesiesteiden yli ja vedettävä ahkiota kanervikossa. Rinteessäkin piti auringon puolella laskea kiviä väistellen, mutta nämäkös olisivat olleet esteitä lomailolle. Eivät suinkaan. Sinnikkäät laskettelu- ja lautailukoululaisemme (kiitos maukka!) eivät olisi lähteneet rinteestä edes vessatauolle, ja äiteen piti päästä kokeilemaan laina-nanoja moneen kertaan. Ovat muuten omiaan vesihiihtoon, ja merkkikin on kohdillaan, ovathan ne peltoset. Hiihtoretkellemme pääset mukaan alkupuolen kuvien myötä.


Lomafiilis on kumma juttu. Kaikki tsemppaavat, pienintä myöten. Kuusivuotislahjaksi saatu uhma jäi kotiin, eikä solevin mökin lattialla nähty ensimmäisiäkään itkupotkuraivareita. Isommat eivät kertaakaan muistaneet käyttää lempi-ilmauksiaan "vähänkö välii" ja "onko pakko?". Kaikkein isoimmat eivät voineet kadota pyykkivuoren tai sanomalehden taakse, kittilä-lehti ja ruttuinen hymy kun eivät houkutelleet lukemaan:) Eikä nettimaailmaankaan ollut menemistä, kun konetta ei otettu edes matkaan. Viihdykkeeksi riitti yhdessäolo ja rupattelu sekä aina matkassa kulkeva jukeboksi. Joka lauloi dingon tahdissa "levoton tuhkimo tekee itsestään Vampyyrin". Tai herkisteli juha tapion matkassa "anna pois, Pilkuista puolet".


Pilkuilla tai ilman, ihanaa oli. Kun tähän lisätään vielä iltakylät ystävien luona, saunaillat, hyvä ruoka ja parempi mieli, ei lomasta puuttunut mitään. Ei edes pääsiäispupua, joka oli poissaollessamme käynyt munimassa terassillemme juuri oikean määrän suklaayllätyksiä. Niin mukavia nuo puput!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

viimeistä päivää


Kevättä kohti mentäessä tädin tempo on tuttu accelerando. Työtä, taksikuskin hommia ja pelastusarmeijapuuhaa, kestävyyttä vaativaa perusharjoitusta, mutta olen siinä ihan hyvä. Alkuviikosta ehdin kuitenkin jo huokaista, että tässä sitä mennään taas kuin viimeistä päivää.

Tiistai-iltana tuli ystävältä tieto, johon en ollut valmistautunut, johon en ollut halunnut valmistautua. "Leukemia on vahvempi kuin saamani rankat hoidot, eikä lääketieteellä ole enää mitään tehtävissä". Sen sijaan, että ebba-ystäväni olisi pitkän hoitorupeaman ja viikkojen eristysjaksojen jälkeen viety kiireesti kantasolusiirtoon helsinkiin, kuten oli suunniteltu, toivottu ja rukoiltu, matkusti hän sairaalasta kotiin. "Elää viimeistä päivää" sai konkreettisemman merkityksen.

Me ystävät olimme vielä hämmentyneitä ja hiljaisia, mietimme, miten suhtautua tilanteeseen ja mitä sanoa ystävällemme, ja miten kömpelöiltä lohduttaviksi tarkoitetut sanamme mahtaisivatkaan kuulostaa, kun saimme ebbalta jo viestin kotoa. Vapaasti lainaten: "Tilanne on nyt tämä, vaikka muuta toivoimme -tai oikeastaan rankat hoidot pistivät toivomaan jo tätäkin vaihtoehtoa. Nyt iloitaan hyvistä hetkistä oman kullan kainalossa ja nautitaan eloiloista ja elinpäivistä niin kauan, kun niitä riittää."

Live-elämän sanansaattajan kirje oli myös täynnä vahvaa sanomaa ja luottamusta siihen, että kaikki on kuitenkin korkeammassa kädessä, eikä elämä pääty kuolemaan. Jos ei tule kesää, tulee ikuinen kesä. Nieleskelin ja luin rivit moneen kertaan.
".. Ja vaikka kesää emme näkisikään, voisivat nämä jäljellä olevat päivät olla onnellisia ja niiden päättyessäkin tietäisimme tapaavamme vielä kerran."

Viestit kertovat, että viimeistä päivää eletään aivan toisin kuin sananparressa. Elämä on vahvasti vivace ja con amore, poco a poco myös ritardando. Tilapäivitykset kertovat päivähetkestä pihakeinussa, äidin tekemistä herkuista ja miehen hellittelyistä, ja me ystävät painamme tykkää, TYKKÄÄ. Elämme vahvasti mukana. Arvaapa ebba, paljonko olet ajatuksissamme! Viestit kulkevat, ja pääsiäisreissun jälkeen kuljen minäkin, jos vaan vielä jaksatte vieraita.

Ihmeeseenkin on lupa uskoa. Pikkuvirpojat kiertelivät tänään kujallamme oksia heilutellen ja terveyttä toivotellen. Meidän noitamme virpoo niin, että kuuluu savonmaallekin ja koko suomeen.
Tuoreeks terveeks!


tiistai 5. huhtikuuta 2011

tutun myrkyn lykkäs


Maanantainen työpäivä meni kuten työpäivät koulussa tapaavat mennä: täysin toisessa todellisuudessa. Opettajaa ei työpäivän aikana ehdi vaivaamaan syöpä saati pienemmät murheet, mutta koulun päätteeksi asettamani puhelimen hälytys "soita gyn.pkl" oli täysin turha. Ei ollut päässyt soitto unohtumaan, ei. Langan toisessa päässä piti oleman tietoa tulevaisuudestani, lyhyemmällä ja pitemmällä aikaperspektiivillä.


Tulevaisuusvisiot välitti päivi, yhtä empaattisesti kuin aina ennenkin.

- Ylilääkäri on katsonut sinun kuvasi, ja hänen mukaansa maksan muutos ei ole pienentynyt viime kuvista ollenkaan. Toisaalta ei ole kasvuakaan, eikä uutta levinneisyyttä. Nyt on ajateltu kolmen hoidon sarjaa vielä samalla yhdistelmällä, ja sen jälkeen tehtäisiin pet-aineenvaihduntatutkimus, jossa nähtäisiin kasvaimen tila paremmin. Miltäs tällainen suunnitelma kuulostaa?


Alku ei taaskaan kuulostanut hyvältä, mutta jätin mielipiteeni lausumatta, sillä jatkoselitys sentään tarjosi toivonpoikasta. Tuttua vitsiä mukaillen tässä oli nyt kaksi mahdollisuutta: lääke on tehonnut, mutta jäljelle on jäänyt kuollutta solukkoa, se kuuluisat 12mm. Hyvä jos on tehonnut, mutta jos ei ole tehonnut, on kaksi vaihtoehtoa: lääkkeen teho on hiipumassa tai on lakannut kokonaan. Hyvä, jos on vasta hiipumassa, mutta jos on jo hiipunut, on taas kaksi vaihtoehtoa: uusi kemikaaliyhdistelmä tai... En tiedä. Toivottavasti jotain. Tuo vitsihän päätyy lopulta selluksi ja sitä kautta vessapaperiksi, jolloin elämän todetaan menneen päin peetä:)


Huristeltuani neljäkymmentä kilometriä labraan ja takas, noudettuani peltsin päiväkodista, soitettuani mehiläisen ajanvaraukseen, keitettyäni ja tarjoiltuani sopan perheelle, ajeltuani toiset neljäkymmentä kilometriä lastenlääkärille ja apteekin kautta takas, alkoi uusi hoitosuunnitelma kuulostaa jo aivan hyvältä. Toukokuun puolen välin tietämille mentäisiin tutuilla kemikaaleilla, jotka tiedän sietäväni hyvin, ja joilla suurella todennäköisyydellä on vielä tehoa jäljellä. Ja vielä mahdollisuus, että tilanne olisi jo nyt tautivapaa. Miksi en tarttuisi toivoon, kun sitä ylilääkärin toimesta minulle tyrkytetään? Ulla toivoa mulle tyrkyttää, hän aikoo pattini myrkyttää..


Tiistain olen yrittänyt tyrkyttää itseäni myrkytettäväksi. Labrat ovat ilman douppausta kunnossa, mutta anniskelupaikka on buukattu viimeistä pöytää myöten täyteen koko viikoksi, eikä kanta-asiakaskortillakaan pääse jonon ohi. Kutsua odotellessa nautimme keuhko- ja korvatautisen peltsin kanssa kevään lämmittävistä säteistä ja suklaamunkeista. Ja kuuntelemme terassille kantautuvaa koulun kellon soittoa vailla kiireen häivää. Joku muu lähtee tunnin pitoon:)


*** muoksis: Kantaravintolastani vapautui kuin vapautuikin pöytä jo huomiseksi, hovimestari soitti. Jee jee. Oikeesti***

perjantai 1. huhtikuuta 2011

juoste(n kustu)

Annoin sairaalabyrokratialle tasan vuorokauden aikaa, mutta iltapäivällä oli jo aivan pakko etsiä puhelimen osoitekirjasta "gyn.pkl" ja painaa vihreää luuria. Kuten arvelin, ei lääkäri ollut ehtinyt edes vilaista saapuneita lausuntoja, mutta liisa-hoitaja lupasi yrittää tunkea paperini jonnekin väliin. Tai ei jonnekin, vai joidenkin, ehkä sirkan ja leenan tai ritvan ja rauhan väliin -kaikkien meidän asiahan on tärkeä. Tarkoituksena ei ollut etuilla, mutta laskeskelin seuraavan mahdollisen hoidon sattuvan jo tiistaille, ja sitä ennen pitäisi tutkia ja doupata verikin kuntoon.

Liisa soitti takaisin kun kävelimme peltsin kanssa päiväkodin pihalta autoa kohti. Aloitus sai mieleni hyräilemään hautajaisvirsiä. Oi herra jos mä matkamies maan.. - Tässä tarvitaan nyt isomman lääkärikollegion päätöksiä. Maanantaina ylilääkäri ja muut osaston onkologit ovat paikalla ja he perehtyvät sinun tapaukseesi yhdessä. Marja-lääkäri ei nyt ruvennut ottamaan kantaa hoitojen jatkumiseen tai lääkityksen muuttamiseen.

Ookoo. Avasin päiväkodin portin ja rupesin tyynesti nyhtämään liisalta yksityiskohtia radiologin lausunnosta samalla, kun näytin peltsille kansainvälisiä käsimerkkejä: shh, äiti puhuu puhelimessa, tuolla on meidän auto, laita itse turvavyö kiinni.

Liisalla ei ollut onneksi kiire, vaan hän luki koko lausunnon, joka päättyi huojentaviin sanoihin "ei progressiota". Sisäelimet siistit ja tarkkarajaiset, ei nestettä pleurassa tahi vatsaontelossa, imusolmukkeet osin suurentuneita mutta normaalin näköisiä. Missään muualla ei nähdä tautia, mutta maksassa, tutulla tontilla pallean vieressä havaittavissa edelleen harventuma, "heikko juoste", kooltaan n. 12 mm. Sinne juosteeseen taisi täydellinen tautivapaus hukkua, mutta matkamiehen matka sentään jatkuu, ja täysillä mennään. Vessaan, sillä huojennuksesta olin pissata housuun.

- Ihan hyvä tuloshan tämä on, vai mitä? uteli liisa vielä ystävällisesti, ja lupasi henkilökohtaisesti esittää maanantaiaamuna paperit ullalle ja huolehtia mahdolliseen hoitoon liittyvät valmistelut, labrojen tilaukset ja sen sellaiset. Hyvä tulos, kyllä vain. Ankaran aloituksen jälkeen kerrotut huojentavat yksityiskohdat saivat tilanteen kuulostamaan lähes tautivapaalta. "Ei progressiota" oli kuin synninpäästö, vaikka toisaalta progressiota ei ollut juuri tapahtunut toivottuunkaan suuntaan.

Ei tullut pääpalkintoa, mutta kyllä tällä tulokselle päästiin vahvasti mitaleille. Mitalin sijaan sain mieheltä kukkakimpun, ja juhlaruuaksi tekaisin pellillisen pizzaa, jonka me aikuiset huuhdoimme alas lasillisella olvin leikki-skumppaa -oikea odottakoon sitä lumivalkeaa, jota vielä jaksan toivoa. Mitalijuhlat jatkuvat näköjään keittiön pöydän ääressä lastenlaulujen ja peltsi-äiti -piirustuskilpailun merkeissä, ja huipentuvat kahdeksalta kotisohvalle hauskoihin kotivideoihin. Huipentumaan on odotettavissa yleisöä myös yläkerrasta, eli koko perhe on koolla.

Ihanaa, vaikkei tautivapaata. Maanantaihin ei ole mitään kiirettä.

torstai 31. maaliskuuta 2011

kunnes toisin todistetaan

Vietin keskiviikkoista uskonpäiväniltaa siemailemalla colonsteriliä ja tekemällä äkkilähtöjä vessaan. Litra tunnissa vauhdilla sain istuskella pitkiä aikoja tyhjän päällä, ja siinä istuskellessa oli aikaa pohdiskella päivän teemaa. Usko alkaa olla koetuksella. Edelleen uskon demokratiaan, oikeuden voittoon, ihmiseen ja ihmisen poikaankin, mutta usko tautivapaaseen kevääseen on ollut lujilla viime päivinä.

Pelkkä kevääseenkin uskominen on vaikeaa metristen hankien keskellä, ja usko tautivapaaseen on hiipunut kontrollitutkimusten lähestyessä -pessimistihän ei pety. Yhdeksännen ja tällä erää viimeiseksi suunnitellun sytostaattihoidon jälkeen, tietokonekuvauksia odotellessa, ovat ePäpesäkkeet ruvenneet vaivaamaan, ja käsi hakeutuu milloin mitäkin pattia palpoimaan. Tuntemuksia on vuoroin maksassa, keuhkoissa ja suolistossa, ja ovat ne sitten ePäpesäkkeitä tai näiden lihallisia serkkuja etäpesäkkeitä, vaivaavat ne lähinnä mieltä, kipuja ei ole. Tuntemuksille löytyy myös aivan fiksunkin kuuloisia selityksiä, kuten kiinnikkeet tai sädehoidon jälkitila, mutta valitettuani vaivojani ääneen sain tingattua lääkäriltä normiultran tilalle tarkemmat kuvaukset.

Siksi siis kahdenkymmenenkahden tunnin paasto ja sitruscoctailit, jotka vielä vuorokausi nauttimisen jälkeen juoksuttavat vessaan. Kuvat on kuitenkin onnellisesti otettu, ehkä ne on myös tulkittu ja lausuttu, ehkä ne lepäävät onkologini pöydällä odottamassa päätöksiä. Päätin antaa niiden levätä siellä rauhassa, karistin tulevat mielestäni ja otin keväisestä iltapäivästä kaiken irti.

Sairaalasta lähtiessä aurinko paistoi täydeltä terältä, asteet olivat plussan puolella ja linnut lauloivat läkähtyäkseen. Iltapäiväaurinko paistoi kahvilan ikkunasta, kun lusikoimme ystävän kanssa leivoksiamme. Ja vielä vaan aurinko jaksoi paistaa muutamaa tuntia myöhemmin astuessamme rouvaseurassa elokuvateatterista ulos. Hyvä poika -elokuvan analyysi jatkui kreikkalaisen ruuan ääressä, ja maailmasta tuli taas piirun verran parempi paikka.

Jos tautivapaani jää tällä erää tähän keväiseen irmelinpäivän iltapäivään, niin ainakin olen nauttinut jokaisesta hetkestä (ja suupalasta). Ja vielä aion viettää tautivapaan yön, ehkä päivän, kukaties viikonlopunkin. Olen totisesti tautivapaa kunnes toisin todistetaan!

maanantai 21. maaliskuuta 2011

näillä muistoilla


Satuimme sirkan kanssa naapureiksi, kuten niin monesti ennenkin. Minä olin aamun ensimmäisenä potilaana levittänyt tavarani neloseen, kantapöytääni, ja sirkka valitsi viitosen vierestäni, hoitajia vastapäätä. Katseltiin tyhjiä tippatelineitä ja pedattuja sänkyjä, ja kerrattiin vanha vitsi, että kaikki muut ovat parantuneet ja vain meillä on enää syöpä. Naurettiin päälle, mutta vähän ja vaisusti, sillä sirkkaa rupesi yskittämään.

Kanssasisareni, tuo ylväs ja ryhdikäs nainen, joka kantaa kauniisti niin nahkaisen käsveskansa kuin nailonkiharansakin, on upea pakkaus. Sirkan kanssa jutustelu on diskuteerausta ja mietiskely funtsaamista, mutta turhia ei sirkka funtsaile, sillä vastaus kaikkeen on "totta helkutissa". Totta helkutissa mää hiihdän tänä talvena, pulinat pois etten vesijuoksuun voisi mennä ja eikö se ny oo selvä se loma että pääsen mökkiä laittamaan kesäteloille. Sirkan kanssa olemme päättäneet, ettei periksi anneta, ja näissä helkutin hoidoissakin käydään vielä kahdeksankymppisinä, jos emme siis sitä ennen koe ihmeparantumista. Niinkin kunnioitettaville kymmenille sirkalla on tosin matkaa vain jokunen vuosi, mutta yhteinen huumori, diagnoosi ja sisun määrä kompensoivat ikäeroa. Met vain tulemme juttuun.

Asiaan päästiin, kun salkkareissa tuli kohta, jonka sirkka oli nähnyt aiemmin kotitv:stä. Ismon ja elsan (tuulan ja paavon?, heikin ja kaijan? no, ainakin miehen ja naisen) keskustellessa kiihkeästi(lapsesta?, toisesta naisesta?) keskityin poimimaan kantapään silmukoita, mutta lopetin työn kuullessani varovaisen yskähdyksen vieruspetiltä. Sirkalla oli asiaa. Olin nähnyt kumartuneen ryhdin ja varovaisen istahtamisen vuoteen laidalle, ja tiesin saavani selityksen.

- Siellä on askitesta, siitä tämä turvotus ja hengästyminen. Himskatti sentään. Ja syöpäarvo on tuplaantunut, eilen soittivat. Kyllä se oli taas kova juttu koko meidän jengille. Kun meillä oli niin ihana yhteinen mökkiloma tyttären perheen kanssa, ja nyt sitten tämmönen uutinen. Ei auta muu kun pistää taas nokka nousuun ja uudella tsempillä etiäpäin.

Kuukautta aiemmin olimme yhdessä laskeskelleet seuraavan hoidon osuvan talvilomalle, ja sirkka päätti anoa lykkäystä. Minä kannustin vieressä, kyllä me tänne aina keretään, nautitaan nyt elämästä. Sirkka sai lykkäyksensä ja minulle annettiin sama määräys: lentokentille ja koneisiin ei kannattanut lähteä testaamaan vastustuskykyä hoidon jälkeisenä päivänä. Sehän sopi. Viikko ylimääräistä hoitojen välissä ei merkitse mitään, niinhän sitä sanotaan. Viikko ylimääräistä ei toivottavasti merkitse mitään. Voiko viikon hoitotauko olla merkittävä? Eihän viikon hoitotauko ole merkittävä? Eihän?

Arvasin, mitä sirkka mietti, mutta pyörittelin päätäni. Ehei. Lääketieteestä en tiedä, mutta joskus viikko vain on ihan muulla tavoin merkittävä. Tähtihetket, onnenretket, me olemme ansainneet ne. Viikon muistoilla me taas jaksamme etiäpäin, kohti sitä kahdeksankymmenvuotispäivää. Tsemppiä sirkka!

muutamia tähtihetkiä viikkoni varrelta, yhdessä lauletuin sanoin



taas on aika auringon
-kevätauringon ensimmäisiä lämpimiä
säteitä grazin torilla
On elämä kaunista ollut niin
kuin kudottu lankoihin kultaisiin..
- syntymäpäiväsankaritar lähdössä
matkalle, sateenkaaren päähän

Sateenkaaren päässä:
.. mutta jos sä matkallasi
löydät hyvän ystävän,
löytänyt oot silloin
aarrettakin enemmän.


kun on oikein pieni,
voi nukkua orvokin lehden alla
-tai tädin käsivarsilla, kuten
keisarinna ja kummipoika

Tämä elomme riemu ja rikkaus
sekä rinnassa riehuva rakkaus..
-elon väliaikaisuudesta ei välitetty
itävaltalaisella viinitilalla, sillä
päivääkään ei vaihdettaisi pois


Wenn man sehr klein ist
kann man auf einer Vogelfeder fliegen
- siunattua ja riemullista elämänlentoa,
pieni keisarinna!

perjantai 4. maaliskuuta 2011

varaosaelämää

Lähes kolme viikkoa hoidosta ja olen taas ihan tavis. Supervoimani ovat kadonneet kortisonivaikutusten hiipumisen myötä, ja tehotytön tilalla on peruspohjalainen perheenemäntä, joka haluaisi aamuisin nukkua vielä viisi minuuttia. Ja jota välillä väsyttää ja piskin pissilenkille lähtiessä laiskottaa.

Muutoin olo on mainio, kuten tässä vaiheessa sykliä kuuluukin. Hoidosta ei muistuta enää kuin tunnottomat jalat ja nenästä aamuisin tippaseva veri. Tuntopuutoksia en enää edes huomaa, ja nenäverenvuotokin on vain esteettinen ongelma, lähinnä itselleni. Kun aamuisin katson peilistä kaljua ja rinnatonta muukalaista, jolla on kortisonin leventämät leukaperät ja saman lääkkeen aikaansaamia finnejä siellä täällä, voin vain todeta, ettei naispaholaiselta puuttunutkaan enää kuin punainen pukinsorkka nenän alta.

Koira saa tyytyä naispaholaisen seuraan varhaisella lenkillämme, mutta ennen aamupalaa olen jo edustuskunnossa. Varaosat ovat paikoillaan, pahimpiin koloihin on taputeltu pakkelia ja kulmakarvatkin on nypitty -ei kun piirretty. Kaksi kauniisti kaartuvaa linnunsiipeä, ei mitään suttuisia siittiöitä, kuten kampaajani opasti. Välillä siivet ovat lempeät, välillä vähän tuimemmat, piirtäjän fiiliksen mukaan, ja niillä fiiliksillä mennään sitten koko päivä -paitsi jos käy niin kuin on käynyt, että hikinoro tai käsi pyyhkäisee kajalit kadoksiin. Koska minulla ei tietenkään ole meikkikynää matkassa, voi uudet siivet piirtää vaikka sakuralla. Täydestä menee.

Varaosaelämä on oikeastaan ratkiriemukasta. Jos kahvilassa sattuu riisumaan takin ja hanskojen lisäksi myös peruukin naulaan, voi sen ottaa elämää rikastuttavana ja riemastuttavana kokemuksena. Yhtä riemastuttavaa on huomata kesken lattian luuttuamisen, että oikea rinta on tipahtanut lattialle ja koira tutkailee sitä kiinnostuneena. Hauskuutta voi hakea (ainakin jälkikäteen) myös proteesin perässä sukeltelusta hotellin uima-altaassa. Hauskaa, riemullista ja rikasta, sitä tämä elämä on, varaosilla tai alkuperäisillä. Sytostaateilla, muilla myrkyillä tai luomuna. Sivuvaikutuksilla tai ilman.

Moni on kysellyt, odotanko jo kovasti hoitojen loppumista. Että joko tämä sytoelämä kyllästyttää? Tautivapaan kevään pitäisi olla yhden hoidon päässä, mutta vasta maaliskuun viimeisen päivän tietokonetomografian jälkeen tiedetään paremmin. Tottahan toivon, enemmän kuin mitään, että tauti olisi tällä erää selätetty, mutta luvassa on korkeintaan hoitotauko, ei hoitojen loppuminen. Jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, lienee taas luvassa suonensisäisiä ystäviä, ehkä jotain muutakin hoitoa.

Siksi varaosaelämä on oikeastaan ratkiriemukasta. Siksi sytoelämä on rikasta. Siksi sivuvaikutukset ovat vain pieni hinta siitä, että saan lisäaikaa. Lisää arkea, arkea ja välillä juhlaa, ja näin hiihtoloman kynnyksellä juuri sitä juhlaa. Perheen omat tähtihetket ja pikkuretket ovat juhlaa parhaimmillaan, ja juhlaa on luvassa myös keisarinnan hovissa, puolen suvun voimin.
Tähtihetkiä meille kaikille!

tiistai 22. helmikuuta 2011

pukkaa kiirettä ja uutta tukkaa


Pakkanen on koetellut viime aikoina kansaa, ja on se koetellut kansankynttilääkin. Joka kuitenkin kutsumuksensa tuntien potkuttelee työpaikalleen joka aamu, villahuiviin kääriytyneenä ja lasit huurussa. Potkuttelee urhoollisesti, kaurapuuron voimalla, vaikka moottori on nihkeä ja näkyvyys heikko. Vaikka koneesta valuu norona öljyä, pääsee potkuttelija aina maaliinsa, ottaa höyryävän teemukin käteensä, aukaisee päiväkirjansa ja kiitollinen saadessaan aloittaa työpäivän.


Kutsumusta ja työniloa testataan uudelleen päivän välituntivalvonnoissa. Pakkasta on kuitenkin jo kymmenen astetta vähemmän, aurinko paistaa ja pikkuapinat ovat kiltisti häkissään. Vatsassa lämmittää kalapasta ja kirjakauppiaan tarjoama pikkumunkki. Hyvä ruoka ja parempi mieli -voiko sitä työltään oikeastaan enempää edes vaatia?


Tässä vaiheessa sytoilua, kun karboplatiinin etova vaikutus on väistynyt palitakselin aiheuttaman hillittömän ruokahalun tieltä, on pelkkä lounaskin riittävä syy saapua työmaalle. Sytostaattini sisältänevät muun myrkyn lisäksi myös aromivahventeita, sillä kaikki maistuu. Ruoka-ajat pitää katsoa kellosta, sillä muuten söisin jatkuvasti. Minulle maistuisi vesiriisipuuro ja koulunäkkäri, veteen säilötyt tonnikalahiutaleet ja vauvan maissinaksut, puhumattakaan pakastimen aarteista, kuten vuoden vanhoista leivonnaisen rippeistä -säälittävää. Onneksi tiedän ahminnan loppuvan kohta, ja sivuvaikutusten vaikuttavassa luettelossa vuoroon tulevat seuraavaksi tuntopuutokset käsissä ja jaloissa. Ei ollenkaan niin vaarallista.


Vaarallista ei ole myöskään hiuksettomuus, vaikka elämää hankaloittava sivuoire tämäkin on. En ole ehtinyt edes kaivata omaa tukkaa takaisin, sillä pertsa toimii ihan mukavasti ja palvelusaikaakin sillä on vielä jäljellä. Hämmästykseni olikin melkoinen, kun eräänä aamuna suihkusta tullessa kuivattelin itseäni kylpyhuoneessa ilmanvaihtokanavan alla ja tunsin päänahassani kutitusta. Hei, hiuksenihan hulmusivat tuulessa! Peili vahvisti tuntemukseni oikeaksi, uutta tukkaahan sieltä pukkaa. Tässä vaiheessa voisi mielessä viritä viisivuotiaan peruskysymys, miksi. Miksi nopeasti jakautuvat solut eivät enää tuhoudukaan samoin kuten syksyllä saadessaan saman annoksen, samaa myrkkyä?


Ja nyt tullaan yhteen työnteon parhaista puolista: Yhdeksältä englannin suullinen koe, sitten tunti yhteistä kirjaprojektia ja se tärkein, eli broilerikastike ja riisi. Välituntivalvonta, pari tuntia tuliketun taiteilua ja päivän päätteeksi vielä englannin suullinen koe loppuluokalle ja seuraavan päivän valmistelua. Huh hei. Hiuksille, myrkyille ja resistenteille en ehdi suoda ajatustakaan, saati että ehtisin kirjoittaa niitä googleen. Olen ainoastaan iloinen, että pukkaa uutta tukkaa ja kiirettä:)

lauantai 12. helmikuuta 2011

tällä viikolla tarjoamme


Luin päiväkodin seinällä olevasta listasta peltoselle viikon ruokia. Maanantaista perjantaihin tarjolla oli possukastike ja potut, lihaperunasoselaatikko, puuro ja marjasoppa, kalapyörykät sekä lihakeitto, suomalaista perussapuskaa siis.


Ruokalistan alapuolella oli lappu, jossa tarjoiltiin jotain ihan muuta. "Meillä on vesi- ja parvorokkoa", tiedotettiin tarhalaisten vanhemmille. Jep jep, kumpaakaan en tiedä vielä peltosen sairastaneen, joten töihinpaluuni ajoitus kuulosti heti alkuunsa täydelliseltä. Rokkotauteja vielä odotellaan, mutta yksi nuhakuume (oksennuksineen) sekä märkäruveksi äitynyt angiina on huushollissamme hoidettu, ja tänä viikonloppuna kylään tuli perusyrjö. Itse olen välttynyt vielä kaikilta näiltä, vaikka joka laatua on tarjolla työmaallakin.


Tautien sijaan työ on tarjonnut parin viikon aikana itselleni lähinnä virkistystä ja piristystä -kuten kuvan pakollinen ulkoilu perjantaina. Mittari näytti kahtakymmentäneljää pakkasastetta vielä yhdentoista maissa, mutta kuudensadan oppilaan koulussa on käytävä kehnoimmillakin keleillä vähintään kerran päivässä pihalla tunteita viilentelemässä, myös opettajien. Tai ainakin välituntivalvojan:)


Työ on myös terapeuttista. Työpäivän pyörityksessä en muista olevani edes äiti (varaamatta jäävät hammaslääkäriajat esikoiselle ja kuusivuotisneuvola peltsille) saati syöpäpotilas (verikokeita varten piti puhelimeen laittaa kolme hälytystä). Puhumattakaan, että ehtisin seikkailla netissä etsimässä vastauksia päivänpolttaviin kysymyksiin (maksaetäpesäkkeisen syövän uusimmat hoitomuodot tai kotikuntani tarjoamat saattohoitomahdollisuudet).


Vastaanotto on ollut iloisen lämmin niin opettajan- kuin luokkahuoneessakin. Miten maltoinkaan olla puoli vuotta pois? Myös kodeista on tullut tervetulotoivotuksia sekä sähköisesti että kasvotusten, samasta lähikaupasta kun maitoa ostamme ja samoja lenkkipolkuja iltaisin sauvomme. Suhtautuminen sairauteeni on luontevaa ja (kymmenvuotiaan) mutkatonta. Oppilaat olisivat halunneet nähdä kaljuni, mutta kaikki pertsan käyttäjäthän tietävät, että peruukki on hyvä kiinnittää parilla liimatipalla päähän nolojen tilanteiden välttämiseksi.. Ei siis millään onnistunut:)


Ja kiitos kysymästä, hyvin olen jaksanut, mitä nyt perjantaina sammuin saunalyhdyn lailla ennen iltakymmentä ja nukuin kellon ympäri. Mutta nyt tullaankin yhteen työnteon parhaista puolista, eli viikonloppuvapaisiin. On kuulkaas kiva pistää perjantai-iltana pitkäkseen soffalle, kun arkena ei sitä ehdi tekemään.


Paitsi että tulevana arkena ehdin, sillä kolmen viikon hoitoperiodi alkaa olla taas lähtökuopissaan. Kahdeksatta ja tällä erää toivottavasti toiseksi viimeistä kertaa. Verikokeet olivat hoitajan mukaan "juuri siinä kinttaalla", eli maanantaisen ystävänpäivän kunniaksi pääsen tapaamaan sairaalaan ystävistä parhaimpia, niitä suonensisäisiä, ja sen jälkeen soffa vetää taas puoleensa. Vielä on kuitenkin jäljellä tätä ihanaa, ansaittua viikonloppua. Nautitaan tästä!