torstai 29. marraskuuta 2012

marrasmietteitä

Viime kesänä tulin pesseeksi kelloni. Kymmenen vuotta vanha tissottini pyöri koko parin tunnin kirjopesuohjelman lakanapyykin seassa. Sisko tyhjensi pyykit vielä kuivuriin, ja otti sieltä toisen parin tunnin käsittelyn jälkeen lämpimät lakanat -ja kellon. Joka muuten kävi vielä, ja käy edelleen. Enkä tosiaan raaski vaihtaa vanhaa ja uskollista tikittäjääni uuteen ja ehompaan, sen verran kumarran kelloni sitkeyttä.

Jotenkin tuo kello tulee aina mieleen lojuessani sohvan pohjalla day after. On pesty ja lingottu, mutta yhä käy. Tämän kertainen day after sattui tiistaiksi, lasten oikeuksien päiväksi. Aamupäivä kului unilla, mutta kahden kieppeillä aukeaa kotiovi, ja reipas kuopukseni huutaa tervehdyksensä:
- Terrrve! Mitenkäs täällä on jaksettu? Onkos ollut huono olo?

Jos olikin ollut, eipä ollut enää. Arkielämäterapia alkoi välittömästi. Läksyjä, kauppareissu, brasilialaista kanapataa (perheelle), kokeeseen kuulustelua, välissä voimien keräystä silmäluomien takana ja päivän huipennuksena downtown abbey. Oh, yes my lord, toistan carsonin perässä ja kumarran kevyesti granthamin jaarlille. Mikä ääntämyksen ja tapatietouden oppitunti! Kaikesta sitä keski-ikäinen nainen saa kicksinsä. Ja kuljettaahan tunti aateliston ja heidän palvelijoidensa seurassa pois sytoelämästä. Onneksi miss hughesin löydös oli hyvänlaatuinen, kaksikymmentäluvulla ei sytostaatteja tunnettu.

Yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin, luojan kiitos, tunnetaan. Itse olen saanut nelivuotisen sairaustaipaleeni aikana kaksikymmentäseitsemän solumyrkkytiputusta yhdistelmähoidolla, joista viimeiset kuusi tänä syksynä. Nyt pidetään viiden viikon tauko pet-ct:tä varten, mutta seuraava hoitokerta on varmuuden vuoksi varattu jo ennen joulua, omasta vaatimuksestani. Kuukausi sitten ultrassa näkynyt "solidi muutos" ei kuulostanut ihan tahrattoman puhtaalta pyykkäystulokselta. Sitä kohti kuitenkin, katsotaan tarvitaanko tavoitteeseen uusia pulvereita.

Niin kauan hyvä, kun hoitovalikoimassa löytyy. Tänä syksynä olen sytyttänyt kynttilän liian monelle matkatoverille, liian moni blogi on vaiennut kokonaan. Rintasyöpäsisko miran viimeiset viikot olivat kivun täyttämiä, ja muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän kirjoittaa olevansa valmis kohtaamaan tulevan. Pyhäinpäiväviikonlopun teksti kertoo enemmän kuin siihen käytetyt sanat: kun kaikki viedään, jää jäljelle vielä rakkaus. Pyyteettömänä, katkeroitumattomana, kauniina. Nyt nuori äiti valvoo lastensa unta siellä, missä ei kipua enää tunneta.

Yhtäkkiä käsitän, kuinka oikeutettu lapseni onkaan saadessaan huikata ovelta "Terrrve!" Se, ettei äiti ole täysin terve, on loppujen lopuksi vain pelkkä sivujuoni.