keskiviikko 4. joulukuuta 2013

erään puhelun anatomia ja muita terveisiä katsastuksesta



Minne menet, quo vadis? kysyvät jäljet takanani. Koko ajan ja kaikkialle, vastaan jaloillani, jotka taasen toimivat niin kuin jalkojen pitääkin. Nousen kolmannen kerroksen luokkaani ketterästi, arjessa ei näy jälkeäkään taudista tai sen hoidon aiheuttamista sivuvaikutusista, eikä oloni voisi olla parempi. Juoksen, jumppaan ja joogaan. Kylven kulttuurissa, milloin konserttisalin, milloin teatterin hämärässä, ja nautin joka solullani elämyksistä ja elämästä.

Menen myös sinne, minne kaikki tiet vievät. Kuljettuani koko syksyn oppilaiden kanssa rooman katuja niin historian kuin uskonnonkin tunneilla, on sinne päästävä itse! Viikko ikuisessa kaupungissa, pyhiinvaeltajien matkassa oli huikea kokemus.




Via appiaa astellessani, riemukaarien alta kulkeissani tai santa maria maggioren taivaisiin kohoavan holvikaaren alla tunsin yhtä lailla historian kuin elkeltenkin siipien havinaa. Seitsemän päivää tankkasin itseeni tietoa ja tunnelmia, pastaa ja vino rossoa sekä pyhää huolettomuutta, eväitä, joilla jaksaisi taas vaikka mitä. Jaksettavaahan taas edessä olisi, sen tiesin mutu- ja perstuntumalla.

Koepinot ja joulujuhlahässäkät olivat leppoisaa arkeenpaluuta. Todellinen kunto koeteltiin eteläisessä keskusröntgenissä viikko kotiinpaluun jälkeen. Jaksaako rouva varmasti vielä? Kolmihenkinen tiimi hääri oikean käsivarteni kimpussa yrittäen hakea yhteyttä suoneen. Kyynärtaipeesta, kämmenselästä, ranteesta, vielä kerran, vielä ja vielä täytyy, anteeksi rouva.

Itse hain yhteyttä jonnekin kauemmas, paavin istuintakin korkeammalle. Katselin hoitajia, kun he asensivat kanyyliä ja valmistelivat minua kuvaukseen, mutten tuntenut kipua, en pelkoakaan. Kaikki tämä on koettu jo, kuten sekin, ettei lääkäri nyt valitettavasti pysty ottamaan vastaan kun on se meeting. Että rimpautellaanpa, jookos?

Sitten rimpautellaan. Valkoisella talolla ei ole tapana soitella heti perään, joten vaistoihminen sisälläni herää kuuntelemaan rivejä ja rivien välejä, kesken välitunnin. Sanakikkailussa jos missä olen ammattilainen (työni luontaisetuja), ja saan lyhyestä puhelusta irti enemmän kuin hoitaja haluaa kertoakaan. Tosin, jos itse osaan laatia pedagogiset asiakirjat ja muut viestit siten, ettei kellekään tule paha mieli, oli päivi vähintään yhtä taitava.

Lääkäri on katsonut kuvat, ok. (Hyvä. Neutraali lause. Kertoo tapahtuneen ja johdattele asiaan, ei spekuloi.)

Jotain muutosta siellä on. ("Jotain" pienentää muutos-sanaa, toimii samalla epämääräisenä artikkelina. Muutosta-partitiivi valittu hienosti, se voi viitata sekä yksikköön että monikkoon. Siellä jättää paikan ja paikat selvittämättä. Siellä - niin missä?)

Lausunto ei nyt ole tässä saatavilla. (Okei, hienosti toimittu. Toisaalta on totta, että radiologin lausunto herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa tietoa maallikolle. Ehkä hyvä näin.)

Nyt sinusta halutaan ottaa markkereita. (Terävä maallikkotäti huomaa, että nyt puhutaan monikosta. Aiemmin on tyydytty ca12vitoseen, nyt  tutkitaan rintapuolenkin mahdollisuus. Levinneisyyttä siis on jossain uudessa paikassa tai peräti paikoissa.)

No näitä maksa-, munuais- ja haima-arvoja määritetään kans. (Sisäelimissä siis.)

Tietysti pvk ja neutrot. (Hoitoja luvassa.)

Niitä juu, mutta nyt pohditaan mahdollisuutta uuteen lääkkeeseen ja konsultoidaan vielä ullaa josko sitä voisi sinulle antaa. (Täydellinen päätös, rusina loppuun, jätetään mieli makeaksi. Uusi lääke!)

Ja lääkäri tuossa vielä huikkasi, että ei siellä mitään suurta ole..

Tosiaan, pikku vikoja, heleppo korjata, ajattelin hirtehisesti ja näin silmissäni filtterin käärivän hihansa ja työntävän autonromun pois näyttämöltä. Ei ollut sekään mennyt katsastuksesta läpi.
Ei naurattanut, muttei tarvinnutkaan, kellon soitua alkoi geometrian testi ja osaa edessäni ahertavasta porukasta lähes itketti. Opettajan suru tuli vasta kotona.

Kollega kysyi rooman matkalta palattuani, koinko ikuisessa kaupungissa pyhän kosketuksen. Mitä se on, miltä pyhä tuntuisi? Konttasin pyhät portaat, ne kaikki kaksikymmentäkahdeksan, jotka johdattivat aikoinaan pilatuksen luokse, ja muistin lausua toiveeni joka askelmalla. Tuntui se, ainakin polvissa. Hyräilin ave mariaa santa cecilian kauniin apsiksen alla ja lauloin maa on niin kaunis katsellessani palatinum-kukkulalta aukeavaa upeaa maisemaa, ja sain osakseni ymmärtäviä katseita. Järki-ihminen sisälläni ei suostu huomaamaan pyhää tai sen kosketusta.


Ehkä pyhä on enemmän kuin hetken humaus. Ehkä se on kanssani tutkimuslavitsalla, jossa makaan tyynenä, vailla pelkoa tulevasta. Ehkä se on läsnä öisin, jotka nukun tyytyväisenä, vailla huolta huomisesta. Ehkä se on läsnä kodissamme, jossa valmistaudutaan tulevaan jouluun iloisin mielin.

Ehkä pyhä on läsnä lääkärin vastaanotolla, jossa miehenpuolen kanssa istumme joulukuisena iltapäivänä kuulemassa lääkäri-päiviltä tarkempia tuloksia. Ei ole sisäelimissä, verikokeet on otettu vain lähtötilannetta varten. Vatsassa on kaksi uutta kolmesenttistä pesäkettä, jotain muutosta nivusessa, ei muuta. Markkeri on hieman noussut, mutta edelleen normaali. Nyt on hyvä aloittaa hoidot, ei tässä kiirettä kuitenkaan ole.

Kun on varautunut pahimpaan mahdolliseen, kuulostavat päivin sanat skiftesviikiläisiltä: "Pikku vikoja, heleppo korjata".

Ja mieli on edelleen sees. Miehen kanssa juomme kahvit valkoisen talon kuppilassa, ja toteamme, että arki on taas täällä, ei sen kummempaa. Että jos hoito on maanantaisin, täytyy tanssikuskaukset sinä iltana järjestää jollain muulla tavoin, tiistaina olen jo remmissä.
Katsomme toisiimme, kuten kaksikymmentä vuotta olemme katsonet. Kyllä tästä taas selvitään.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

erätauolla mombasassa


Kaun sitten kesäkuussa, laidunkauden alkajaisiksi, istuimme kollegoiden kanssa kouluruokalassa juhlakahveilla. Parhaimpiimme tälläytyneinä kuuntelimme lukuvuoden päätöspuhetta, ja heti perään vannoimme käyvämme kohta ahon laitaa, ihan ilman paitaa. Vuoden parhaan päivän kallistuessa kuulaaseen iltaan jatkoimme me kansankynttilät lauluamme, yhtä polleasti (ja uskottavasti). Dirlandaa, me haikailimme mombasaan, rööperiin ja satumaahan, ja tanssimme lukuvuoden historiaan. Pari kuukautta etäisyyttä, ja taas jaksaisimme.

Myös valkoisesta talosta sain koululaisen kesäloman. Elokuuhun, lupasi osaston väki, ja saman tien pakkasin taudin resepteineen ja kontrollikutsuineen vanhaan puurasiaan ja piilotin lipaston laatikkoon. Blogiosoite poistui koneeni suosikkivalikosta.

Taisin päästä tarpeeksi kauas. "Onko sinulla jotain seuraavista sairauksista: diabetes,
sepelvaltimotauti, syöpä..?" udeltiin hammashoitolan esitietolomakkeessa, ja tyytyväisenä hyppäsin
seuraavaan kysymykseen - kunnes muistin.

Joskus tarvitaan välimatkaa.

Kesän juoksujen jälkeen iltalenkkini alkoi vähitellen taas kulkea koulun ohi. Citymarkettiinkin uskaltauduin, huolimatta sen kattavasta koulutarvikevalikoimasta. Laatikon perukoilta jaksoin kaivaa kutsun tietokonetomografiaan sekä kaksi paketti colonsteriliä. Kävin vierailulla isotooppiosastolla, vessassa, poliklinikalla, vessassa, labrassa ja vessassa, sekä lopuksi avotalon kahviossa, jonka kaikkialla leijaileva ruuankäry sai muistamaan, mitä kohti olin taas matkalla.

Tuloksia odotellessa jaksotin työkalenterini kolmen viikon pätkiin ja kyselin sijaisia. Otin loppukirin kunnonkohotuskampanjassa, kävin jalkahoidossa, apteekissa ja peruukkiliikkeessä, nypin kulmat ja kitkin kukkapenkin. Koulun alkaessa olin valmis kohtaamaan syksyn ja sytostaatit.

Joskus suunnitelmat vain menevät uusiksi. Kuvani olivat kauniit ja lähes puhtaat! Jotain läiskää näkyi vatsan pohjassa, mitätön rikka maksassakin, mutta kolmen lääkärin päätöksellä kyse on arpikudoksesta, inaktiivisesta muutoksesta. "Toki, tiina, saattaa se olla alkava pesäkekin, mutta sitä me nyt ei kyllä lähdetä näillä näytöillä hoitamaan", meinasi marja, ja antoi kolme kuukautta lisäaikaa. "Tutkimustulosten mukaan tällainen hoitotauko parantaa ennustettakin", huikkasi lääkäri vielä loppusanoikseen, kun minä jo kiirehdin käsi ovenkahvalla ulos, takaisin elämään.

Ennusteille aivan sama, niihin en ole ennenkään uskonut, mutta hoitotauon päälle ymmärrän. Tämä on elämänlaatua, laatuelämää, yhtä aikaa mombasa ja satumaa. Huudan, huudan ilosta, pistän lenkkarit jalkaan ja menen metsään.


lauantai 11. toukokuuta 2013

sädehtivää äitienpäivää!

- Jos ootettais vielä niihin tutkimustuloksiin saakka, yritän hidastaa kaupanteon tahtia wetterillä miehen jo tingatessa välirahaa pienemmäksi.
- Ai että sulle ei enää tarvitsisi uutta autoa ostaa? Haista kukkanen, tuumasi mies, ja allekirjoitti paperit sähkönsinisestä pikkukiitäjästä.
Kuuden viikon ja kahden tuhannen kilometrin jälkeen olen vallan rakastunut menopeliini. Ja mieheenikin, edelleen. Autokaupoillekin lähdettiin alunperin kahdeksannentoista kihlapäivän kunniaksi.

Kauas on tultu syyskuisesta päivästä 2008, jolloin harmittelin juuri (turhaan) hankkimiani polkupyörää ja lasketteluvälineitä. Kauan tuntuu olevan niistäkin niistäkin päivistä, kun kuljin vaatekaupoissa ostamatta mitään, kun en mitään enää tarvitse. Tulevaisuudenuskoni voidaan näköjään mitata rahassa.

"Ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan", kehottaa haloo helsingin elli autoradiossa, ja minähän olen. Nainen auton ratissa, mutten kyyneleitä keräillen, vaan suorastaan sädehtien, matkalla syöpäklinikalta takaisin töihin. Kymmenen kerran sarjakortti sädehoitoyksikköön alkaa olla käytetty, eikä kukaan tunnu tietävän jatkohoidoistani, joten eletään yksi päivä kerrallaan ja nautitaan nyt tästä, hyvästä olosta ja sairaalan kanttiinista ostetusta suklaatuutista.

Perille päästyäni karistelen vohvelimurut huivinmutkasta, ja jatkan jäätelön syöntiä luokkani kanssa verbaalisesti. Can I have some ice cream, please? Kunnes on aika taitella äitienpäiväruusuja, rupatella mukavia fiksun luokkani kanssa ja pitää lopuksi kuukauden yleistietovisa. Meidän hommissa tällaista kutsutaan työksi.
Opehuoneessa kahvintuoksu ei tee pahaa, eikä tee seurakaan: se tekee hyvää. Kuten pesee tante tiinan ikkunat tämän rillutellessa perheen kanssa maailmalla:)





- Ai että haluanko käydä hoitojen ohella töissä? ihmettelin sädehoitoyksikön lääkärille, joka kyseli sairasloman tarvista. Totta haluan. Kuukausi aikaa tehdä vielä kaikki se kiva, mitä vuoden varrelle on suunnitellut! Nuori lääkäri hymyili ja jatkoi puhumalla siitä, kuinka on hyvä tehdä asioita voimiensa mukaan, ja että hoidollani pyrittäisiinkin juuri elämänlaadun parantamiseen, ja että siksi pitkän sädehoidon sijaan saisin lyhyemmän palliatiivisen hoitojakson...

Palliatiivinen, näin ensi kertaa kuultuna, aiheutti henkisen yskänpuuskan vaikka ymmärsin lääkärin tarkoituksen. Lääkärin loppukommentin, "toivotaan, että tästä hoitojaksosta on nyt apua", kuitenkin korjasin, punakynällä ja ihan ääneen:
- Ei, eihän me toivota. Me kuule uskotaan.

Sitä samaa uskoa tulevaan löytyi tänään sinisestä autosta, joka matkasi kohti k-pistettä. Lämpöä oli vaivaiset seitsemän astetta ja tuulilasin pyyhkimet viuhuivat tiuhaan, mutta sadetutkan mukaan poutaa oli tulossa.. ja tuli! Korttelisuunnistuksessa kastuivat vain kengät ja kainalot. Tervetuloa kausi -13!

Loppukevennyksenä kaksi kysymystä toukokuun yleistietovisastamme:

Mitä tarkoittaa suunnistuskielen termi "pummi"?
a) epärehellistä suunnistajaa
b) suunnistajaa, joka ei käytä karttaa
c) suunnistusvirhettä (sentään oikein tiedetty suurimmalla osalla)

Mikä seuraavista kuuluu äitienpäiväperinteisiin suomessa?
a) presidentti jakaa kunniamerkkejä ansioituneille äideille
b) kulttuuriministeri jakaa eduskuntatalon rappusilla ruusuja äideille (suosituin vastaus)
c) eduskunnan puhemies pitää radiossa klo 12 puheen äideille

Kevennyksen myötä NÄIN PALJON ONNEA omalle äidilleni ja mummolle



ja kimppu esikoita haus annan pihalta kaikille äideille!




torstai 4. huhtikuuta 2013

pääsiäisasetelma uusiksi

Pääsiäiseni alkoi puhelusta.

- On tulleet, juu.. (rapinaa). On näköjään lääkäri ehtinyt lausuakin nämä kuvat (rapinaa, pitkä hiljaisuus). Pikkulantiossa vasemmalla muutos muuttanut muotoaan, ohentunut, ja tilavuuskin edellisiin kuviin verratessa pienentynyt.. Ja ei, muualla ei syöpään viittaavia muutoksia, suomensi seija röntgenlääkärin sanelemaa tekstiä.

- Meidän lääkärit ottaa tämän sinun tapauksen meetinkiinsä, joka siirtyy nyt pääsiäispyhien takia, eli hoitosuunnitelmasta voit soitella viikolla 15, totesi seija vielä ääneen hymyillen. Olin vielä pariin otteeseen varmistanut, että olivathan nämä nyt hyviä uutisia. Että olihan se lääke purrut. Ja että ne kolotukset sitten olivat kai sitä ruisleipää.Että onhan tämä oikeastaan aikamoinen ihme.

Tautia on siis tavattavissa enää jossain takalistossa, eli jos syöpä muutoinkin on ihan p..:stä, niin nyt se on sitä ihan sananmukaisestikin. Paikassa, jonne päivä ei paista, lymyilee naispaholaiseni, vahingoitettuna joskaan ei lannistettuna: mystinen suv-arvo on edelleen maksimissaan. Se, nujerretaanko paholainen keinotekoisilla säteillä, jää kollegion päätettäväksi, mutta minä, tikkuilevat sormeni, tunnottomat kantapääni ja muut kehon pikkukrempat peukutamme täsmähoidon puolesta.
 - Olet sinä ahkerasti täällä käynytkin ja lomasi ansainnut, sanoi myös seija.

Loma tosin koski viikkoa 15, sillä en totisesti silloin aio olla kotimaisemissa soittelemassa hoitosuunnitelmien perään. Eikä soittele kukaan minullekaan, sillä sovimme seijan kanssa, etten vastaa sairaala-alkuisiin numeroihin, vaan keskityn nauttimaan kevätauringon säteistä yhdessä perheeni ja lähisuvun kanssa. Itävallan keisariperhe on kasvanut prinsessalla, josta tulee kymmenes kummilapsemme. Schön emma liisa, endlich treffen wir!

Makusteltuani tutkimustuloksia ja juhlaruokia pääsiäispyhät, alan vähitellen oivaltaa pääsiäisen merkityksen: päästä. Päästä pelosta, päästä huolesta, saada huominen.
Ja ennen kaikkea: päästä matkaan:) Uudessa passissa loistava viimeinen voimassaolovuosi huimaa, mutta sitä kohti taas reissataan.

Sitä jokapäiväisempää matkantekoa edustaa kuvasta löytyvä virpomavitsan vierasesine, mutta se onkin jo toinen tarina, josta lisää ensi kerralla. Siihen asti, pääsiäisriemua teille kaikille!

lauantai 23. maaliskuuta 2013

räkää ja ruisleipää

Kerta vielä, että nähdään kunnolla mahdollisen sytostaattiresistentin kehittyminen, tuumasi Päivi, ja määräsi neljännen hoidon ennen seuraavaa kontrollia. Suorasanaisen realistin käsittelyssä myös tautitilanteeni sai uuden sanamuodon. Ehkä stable disease, ehkä kuitenkin lievä progressio.

Pelkät sanelutekstit eivät vointiani heikennä tai tautia pahenna, joten olen päättänyt elää talven selän taviselämää, syöpää suuremmin ajattelematta. Tauti ei mahdu luokkaani oppitunnille eikä välitunnilla opettajanhuoneen punaiselle sohvalle, se ei mahdu kotimme päivällispöytään eikä toyotaani, jolla kuljetan lapsia harrastuksiin. Sitä ei kutsuta käsityöpiiriimme virkkaamaan mattoja eikä ystäväporukan teatteri-iltaan. Sunnuntaiaamun rauhassa häädän sen pois sudokuilla ja kahvikupilla, eikä se edes yritä tunkea minun ja mieheni mukaan hiihtolenkille.

Sen sijaan hiihtolenkille änkeää ikävä virus, joka pesiytyy jonnekin ylähengitysteihin erittämään räkää. Parikymmentä kilometriä tunturin huipun kautta, kolmentoista asteen pakkasessa ja pohjoistuulessa (aurinko paistoi!), jo etukäteen hankitussa kevytflunssassa oli suorastaan kutsu pahemmalle taudille, mutta kun hiihtolomalla oltiin, niin suksille oli päästävä, joka päivä. Tulipahan ainakin todistettua, että osaan elää hetkessä.

Juuri kun alan tottua talviseen taviselämääni, käy kutsu pet-ct -tutkimukseen. Päivin määräämä "vielä yksi" meni kuukausi sitten, ja ensi maanantaina on laskun vuoro. Siellä taas makaan, eteläisen röntgenin kapoisalla laverilla, kädet ylhäällä -ja ristissä.

Lähestyvä kontrolli tuo luonnollisesti mukanaan monenkirjavia oireita, joista ainakin osa lienee kuvitteellisia ja loputkin selitettävissä keittiölääketieteen avulla. C-alkuiset diagnoosit kyllästyttävät jo, joten kokeilen vaihteeksi ärrää. Är niin kuin vaikka ruisleipä ja räkä eli

  • epämääräiset vatsanväänteet - ruisleipää
  • yönärästys - ruisleipää liian myöhään illalla
  • ummetus- ruisleipää kuiviltaan
  • vyötärönympäryksen kasvaminen - liikaa ruisleipää
  • pääkipu - liian vähän ruisleipää
  • suussa rehottava sammas - ruisleipään on lipsahtanut sokeria
  • painontunne pikkulantiossa - loppuun prosessoitu ruisleipä
  • painontunne rinnassa - räkää
  • väsy - räkää poskionteloissa
  • yöllinen yskä - räkä nousee nieluun
  • kylkituntemukset - räkää on yskitty


Ihan päteviä selityksiä, joihin saan uskoa pääsiäiseen saakka. Jos
jotain muuta pulpahtaa mieleen, otan työn alle sudokun. Tai keitän kupin kahvia. Tai lähden hiihtolenkille. Tai.

Totisesti totisesti ensi viikosta on tuleva todellinen piinaviikko.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

stable disease

Joulukuun puolivälissä kärsivällisyyteni petti, ja raaputin kerralla koko veikkauksen joulukalenterin. Kun luukkuja oli enää muutama jäljellä ja päävoitto yhden pukin päässä, arvasin, että mahdollisuuteni pienempiinkin voittoihin oli mennyt. Jotkut asiat nyt vaan tietää.

Muutamaa päivää myöhemmin kärsivällisyyteni oli jälleen koetuksella. Keskiviikko kului kepeästi kahteen saakka, mutta kun koululaiset pakkasivat enkun kirjansa reppuun ja huusivat bye byet, alkoivat kämmenet hikoilla ja pulssi nousta. Jaksoin kärvistellä kotiin saakka, ennen kuin valitsin linjan valkoiseen taloon. Papereiden rapinaa, näpyttelyä, odota hetki, näpyttelyä, odota vielä, ja oikeastaan tiesin tulokset jo ennen kuin ritva henkäisi luuriin:
- Voitaisiinko me soitella sinulle myöhemmin näistä tutkimusvastauksista? En nyt saa lääkäriä kiinni.

Itse tutkimukseen pääsy oli vaatinut kärsivällisyyttä, neuvokkuuttakin. Tiistaiaamuna labrassa väkeä oli tuvan täysi, osa seisoskelemassa seinän vierillä, ja pitkän linjan potilaana tiesin sen tarkoittavan aikojen venymistä ainakin tunnilla. Jonotukseen vain ei nyt olisi mahdollisuutta, röntgenin tiimi odotti minua radioisotoopit ruiskuissa. Jotain piti yrittää, vaikka infon täti näytti juuri siltä kuin infon tätit näyttävät: tiukalta ja aina valmiina tottelemaan annettuja määräyksiä.
- Kuule me hoidetaan potilaat saapumisjärjestyksessä, ei täällä voi ohitella noin vain vaikka olisi muutakin menoa.

Kun labra-aika oli neljäkymmentä minuuttia myöhässä ja röntgenaika mennyt kymmenen minuuttia sitten, tein uuden hyökkäyksen, tarkkaan suunnitellulla taktiikalla:
- Se minun tutkimukseni, positroniemissiotomografia, on yksi kalleimmista tämän sairaalan tutkimuksista. Sitä varten on aamulla lennätetty tutkimuslääke tänne ihan helsingistä asti, ajatteles, ja ne isotoopit ei säily kuin muutaman tunnin..
Olin valmis jatkamaan sormea heristäen, että esimiehesi olisi varmasti hyvin hyvin surullinen, jos kuulisi tästä, mutta siinä vaiheessa infon täti lupasi armollisesti käydä labrassa kyselemässä.

- Olisit vaan heti käynyt sanomassa infossa, että sinulla on kiire, sanoi labranhoitaja ensitöikseen. Ja jatkoi kertomalla siskostaan, jonka munasarjasyöpä oli saatu kuriin uusimisen jälkeen. Nyt oli takana jo kymmenen tauditonta vuotta. Vau.
- Taistele! huusi tämä ihana hoitaja vielä kiirehtiessäni kohti tutkimusosastoa.

- Taistelu jatkuu nyt vähän eri yhdistelmällä, kertoi ulla minulle ja miehelleni joulunalusviikon torstaina, kaksi päivää tutkimuksesta ja päivä puhelusta. Olin menossa hoitoon, mutta ennen sitä piti vielä kuulla face to face, miten syöpäni voi ja miten sitä hoidettaisiin.

Tauti ei ollut talttunut, muttei toisaalta edennytkään kuuden palitakseli-cisplatin-bevasitsumabi -hoidon tuloksena, enkä oikein tiennyt, mitä mieltä olin saamastani joululahjasta. Stable disease, joskin toisessa muutoksessa näkyi hieman kohonnutta SUV-aktiivisuutta, mikä sai pesäkkeeni kuulostamaan tulivuorelta. Olisin hihitellyt ääneen, mutta tiesin huumorin olevan lääkärin vastaanotolla riskialtista. Naurusta ei ole pitkä matka itkuun. Ulla  kiirehtikin jo summaamaan kokeellisissa hoidoissa rönsyillyttä keskusteluamme:
- Ykköslinjan hoidolla tässä vielä mennään. Vaihdetaan palitakseli doketakseliin, lisätään kortisonia platinaherkistymisen takia ja katsotaan tilanne kolmen hoidon jälkeen. Keväällä voisi kokeilla säteitäkin, jos tauti pysyy lantiossa.

Se kolmas hoito on tulevalla viikolla, tutkimus helmikuun lopulla ja totisin toiveeni on taudin pysyminen lantiossa -lienee turhan rohkeaa toivoa sen katoamista kokonaan. Pitkän ja pimeän kaamosajan olen totutellut ajatukseen matkakumppanini sinnikkyydestä, ja stable disease on alkanut tuntua enemmän puoliksi täydeltä kuin tyhjältä lasilta. Tärkeintä kuitenkin on, että nauttii lasillisensa tyylillä.

Siispä. Joulukuisen hoidon päivänä kävin töissä lähettämässä lapset lomalle ja leivoin pakastimen täyteen, ehdin shoppaamaankin ennen pukin tuloa. Tammikuussa taas junailimme peltsin kanssa day after tampereelle serkkukylään ja kävimme siskon kanssa katsomassa liz-musikaalin. Ensi viikonlopuksikin on varattu teatteriliput.

Ehei, maljani ei ole ainoastaan puoliksi täynnä, se on lähes ylitsevuotavainen.