rintasyöpäkontrollissa 1

- Otetaan varmuuden vuoksi koepala, tuumasi röntgenlääkäri perjantaiaamuna tutkattuaan vasenta kainaloani vartin verran hyvin hartaasti. "Ei nyt niin patologiselta näytä, ihan soikea imusolmuke, mutta kun tässä kohdin ei pitäisi olla imusolmukkeita lainkaan." Tiirailin itsekin näyttöruutua sen näköisenä, kuin ymmärtäisin mustavalkoisesta maisemasta jotain, vaikka näkymä toi mieleen vain hajanaisia assosiaatioita, kuten kuuluisa musteläiskätesti aikoinaan hoitajakoulun pääsykokeissa. Minä, tiukkojen tilanteiden kruunaamaton kuningatar jatkoin makoiluani ja jutusteluani tyynen rauhallisesti. Jännittäviä hetkiä on koettu ennenkin.

Olin lähtenyt perjantain kontrollitutkimuksiin kiireisenä ja tehokkaana opettajana. Jos kaikki menisi nappiin, ehtisin koululounaalle ja viimeisille tunneille ja päivän päätteeksi vielä suunnittelemaan seuraavaa viikkoa ja luokan joulujuhlaohjelmaa. Kontrollit ovat vain ikäviä muistutuksia koettelemuksista, jotka ovat jo lähes hankeen hukkuneet ja unhottuneet. Ehtimiset heitin mielestäni jo laboratorion oven takana, jossa jonotin verikokeeseen ensin ajanvarauspotilaana, sitten numerolapun kanssa, yhteensä tunnin. Kuudenkymmenen minuuttiviisarin rapsahduksen aikana nöyrryin jälleen potilaaksi, sopeuduin sairaalan aika-avaruuteen (jossa kelloa ja ulkomaailmaa ei tunneta), ja kuuntelin minulle tarjottua selitystä hyvin ymmärtäväisenä.
- Niin katsos meillä sairaalassa on tämä systeemi muuttunut kesäkuun alussa, minua valaistiin. "Ajanvarauspotilaat eivät tarvitse jonotusnumeroa. Sinulla kyllä on ajanvaraus, mutta tämä lapussasi oleva laboratorioaika ei ole ajanvarausaika, sillä siinä lukee 8.00 eikä 8:00. Sitä vastoin tuo röntgenaika on ajanvarausaika, kun siinä on merkintä 9:30 eikä 9.30." En ole ihan varma, oletettiinko potilaan tietävän pisteen ja piste-pisteen välinen ero.

Radiologian yksikössä sitä vastoin oltiin aikataulussa, hyvä. Huono enne taas oli se, että ovella minua vastassa oli sama pirkko, joka vuosi sitten avusti paksuneulanäytteen otossa. Mukava, paljon potilaita, tilanteita ja patteja nähnyt röntgenhoitaja, jonka leppoisan jutustelun vieläkin muistan. "Jos tämä olisi nyt sitten pahanlaatuista, niin täällä sairaalassa saa todella huippuluokan hoitoa. Syöpä ei ole sama sairaus kuin vielä kymmenen vuotta sitten.. Ja nyt sitten et liikaa ajattele tätä, vaan elät ihan tavallista elämää seuraavat pari viikkoa ja tulet kuulemaan tulokset." Jälkeenpäin olen oivaltanut, että tuona elokuisena päivänä 2008 kaikki muut tutkimushuoneessa olijat tiesivät kyseessä olevan syövän. Röntgenlääkäri oli kirjoittanut patologin lähetteeseenkin "duktaalinen mamma ca??".

Pirkko ovella oli kuin olikin siis huono enne. Taas koepalaa, odotusta ja vastauksen kuulemista, asennoiduin, ja liikuttelin vasenta kättä ohjeiden mukaan. Ylös, sivulle, alas, ja otatko vielä hitaasti y-l-ö-s, no nyt se katosi taas. Neula kaiveli kainalokuoppaa muutaman sentin syvyydeltä, ja välillä pisti luuhunkin. Ei mukavan tuntuista, mutta tuntoaisti ei leikatulla puolella ole palautunut entiselleen, joten vakuuttelin kestäväni. Avuksi kutsuttiin jo kollegaa, ja hoitajiakin parveili huoneessa kuin tiukemmassakin synnytyksessä. Ja kuten synnytyksessä, nytkin lopussa odotti palkinto, tai ainakin huojennus.
- Näyttää siltä, että tämä ei olekaan imusolmuke, vaan nivelen kalvoa, eikä siitä mitään näytettä tarvitse ottaa. Voit laskea kätesi alas.

Kädet valmiiksi tuuletusasennossa heiluttelin niitä iloisesti ja kiitin koko joukko-osastoa huolellisuudesta ja hyvistä uutisista. Tarkemmat tulokset mammografiasta saisin alkuviikosta lääkärikäynnillä, mutta ultran perusteella kaikki näytti rauhaspuolella olevan kunnossa. Hienosti selvitty, vielä ehtisin viimeiselle oppitunnille, enää keuhkokuva jäljellä. Ai, sitä ei ollut tarkoitus ottaakaan. Ai, olinko soittanut keuhko-oireista..? Vielä syöpäpolille, osastosihteeriltä sairaanhoitajalle, joka konsultoi lääkäriä, ja näin olin tingannut kaupan päälle tutkimuksen, joka ei perussettiin kuulunut. Puolisen tuntia vanhojen lehtien selailua eteläisen röntgenin aulassa, pari kertaa keuhkot täyteen ilmaa ja saa hengittää, ja olin vapaa lähtemään..

..kahville, sillä kello tikitti iltapäivää, ja oppilaat olivat kirmanneet jo kotimatkalle. Kahvin jälkeen autoilin kuitenkin töihin, tein paperihommia ja päätin unohtaa syövän viikonlopuksi. Ja hyvin onnistui: syöpä ei päässyt mukaan pikkujouluihin, piparinpaistotalkoisiin eikä sunnuntain nuotioretkelle lintutornille. Toivottavasti se ei pääse mukaan alkuviikon joulujuhlapalaveriinkaan.