sunnuntai 11. syyskuuta 2011

tautivapaa tammikuu

Tautitilanne perheessämme syyskuussa 2011:
Kahdella korva- ja silmätulehdus, kolmennella keuhkoputkentulehdus, neljännellä muuten vaan pitkittynyt flunssa ja koirakin oksentaa.
Mutta: se viides on todistetusti terve, silmäkulmasta reisien yläosaan. Keskiviikkona, seitsemäntenä syyskuuta alkoi vihdoinkin odottamani tautivapaa tammikuu!

Maanantain olin maannut mahdollisimman liikkumatta ensin isotooppiosastolla ja sitten röntgenissä. Neljän tunnin pakkomakaamisen jälkeen en malttanutkaan sitten asettua ennen kuin keskiviikkoiltapäivänä, jolloin lopetin juoksuni, istahdin työtuolilleni, otin eteeni muistiinpanovälineet ja soitin numeroon gyn.spkl.sh. Muutaman soittoyrityksen aikana kirjoitin paperille avainsanoja, kuten "maanantai", "pet-ct", "tulos" ja "jatkosuunnitelma", ja laitoinpa ylös vielä sosiaaliturvatunnuksenikin (en sentään nimeäni, kuten joskus). Kun sydän lyö maksimisykkeellä eikä kynä tahdo pysyä kädessä, on parempi ottaa varman päälle.

Ei päivi mitään sosiaaliturvatunnuksia tarvinnut ja muisti muutenkin, miksi soitin. Syyskuun toinen päivä tuli täyteen vuosi yhtämittaista sytokuuria, kyllä me tuttuja olemme.
- Minä tuossa jo kyselin tytöiltä, että onko tiina mahtanut soittaa. Ihan mukavilta ne sinun tulokset minun silmääni näyttivät, lääkäri ei ole ehtinytkään niitä vielä katsoa. Haluatko, että luen tämän radiologin lausunnon?

Painoin puhelimen tiiviisti korvaani vasten, pinnistin ymmärrykseni äärimmilleen ja onnistuin nappaamaan lausunnosta olennaiset suomenkieliset sanat. "Verrataan edellisiin kuviin maalis- ja kesäkuussa.. maksassa ei poikkeavaa..blaa blaa. Lantion muutosta ei enää havaittavissa.. Keskiviivassa ylempänä nähtävissä pitkittäissuuntainen viiden milllimetrin kertymä, joka paikallistuisi kuitenkin suoleen ja näin ollen vaikuttaisi enemmän funktionaaliselta.. kyseeseen voisi tulla myös divertikkeli, joka kuitenkin potilaan iän huomioiden harvinainen..".

"Divertikkeli", googlasin heti puhelun jälkeen, ja huokaisin helpotuksesta. Vaihtaisin syöpäni koska tahansa paksusuolen umpipusseihin tai -pussiin, varsinkin kun se ei vaivannut mitenkään. Lääkäreillä oli meeting, ja kuulisin jatkohoidosta vasta seuraavana päivänä, mutta tämä oli jo vaaleanvihreää, se riitti. Kirjoitin varovaisen jipii-viestin miehelle ja ryhdyin päivällisen tekoon lähes laulellen. Esikypsensin kasviksia uunissa, ladoin päälle lohimedaljonkeja ja viimeistelin paistoksen juhlavasti piparjuurikermalla. Käteni olivat kalassa ja perunankuorissa, kun puhelin soi. Puhelu tuli tutusta numerosta, vaikka kello oli varttia yli virka-aika. Tätä minä arvostan!

- Nyt on kaksi meidän erikoislääkäriä katsonut lausunnon, ja tässä on konsultoitu vielä toista radiologiakin. Kyllä nyt ovat kaikki sitä mieltä, että se, mitä on hoidettu, on hävinnyt. Laitetaan sinulle kolmen kuukauden päähän kontrolliaika, verikokeet, vatsan ultraääni ja lääkärin tutkimus, kuulin päivin sanovan, ja näin hänen hymyilevän puhuessaan.

ISO HUOH.

Ihan sama, mikä keskiviivan epämääräinen kertymä on. Potilaankin logiikalla ymmärrän, ettei tauti voi toisaalla parantua ja toisaalla uusia. Ehkä suolessa on divertikkeli, ehkä kinkkukiusausta, ehkei mitään, sillä pet-ct:n tarkkuus on sitä luokkaa, että sillä saataisiin terveillekin kansalaisille jonkinlainen diagnoosi. Ensimmäiseen adventtiin asti olen terve, ja sitä terveyttä en ihan vähäpätöisestä syystä lähde tarkemmin tutkituttamaan. Enkä ajatellut asioida valkoisessa talossa muutenkaan, mutta sitten muistettiin päivin kanssa se avastin. Ei kuulu käypähoitoon, ei, mutta minun tapauksessani bevasitsumabi jätetään päälle kokeilumielessä. Josko angiogeneesin estäjä pidentäisi tautivapaani kestoa, ainakin se on tuonut tehoa sytostaatteihin tammikuun lopulta alkaen.

Vuoteen on mahtunut monenlaista tutkimustulosta. Nytkin olin varautunut aivan kaikkeen, kutistumisesta ennallaan pysymiseen ja leviämiseen, ja ehkä siksi huojentavien uutisten sisäistäminen on ollut hitaanlaista. Onneksi ihmiset ympärilläni ovat olleet nopeampia liikkeissään. Kevyttä oloa juhlittiin kotiväen kesken jo illalla, ja naapurin jalkapalloilijat kattoivat pöydän seuraavana päivänä. Onnitteluja satoi livenä ja viestimien välityksellä, ja olo alkoi olla kuin urheilusankarilla. Mitali kuin mitali, ajattelin, ja aloin päästä mukaan ilonpitoon.

Perjantaina pääsin vihdoin sairastuvaltamme työmaalle, ja aamukahvilla työtovereiden onniteltavana tunsin jo hienoista voitonriemua. Eihän maailmanmestaruuksiakaan jaeta kuin vuodeksi kerrallaan, joten kyllä kvartaalivuosimestaruus syövästä oli kultamitalikahvien paikka.




keskiviikko 7. syyskuuta 2011

elämän junassa

Kaksikymmentä vuotta sitten nousin ensimmäisen kerran pohjoisen junaan. "Det här är snälltåget till uleåborg", kuulutti automaattisen ystävällinen naisääni, mikä vapaasti käännettynä tarkoitti "olet matkalla kohti seikkailua". Matkalaukussa oli vaatteita, lakanat ja minigrip-pussiin pakattua pyykkipulveria pesuohjeiden kera, pahvilaatikossa kattila, lautanen, muki, haarukka ja lusikka, repussa eväsleivät ja korvalappustereot. Kahdentoista hengen opiskelijasolussa odotti kahden hengen huone ja yhteiskeittiö, jonka jääkaapista kaikki saivat oman kolmasosahyllyn. Oi, niin vähän tarvitaan onnelliseen elämään!

Viime perjantaina tein matkaa toiseen suuntaan. Junamatka kesti puolitoista tuntia vähemmän ja maksoi neljä kertaa enemmän kuin ensimmäisenä opiskelusyksynä, mutta ikkunan takana vilahtavat pohjanmaan asemat sentään olivat tuttuja. Kauhava, lapua, parkano, tampere ja junanvaihto. Taajamajuna kolkutti raiteilla turvallisesti ja tutusti, kun asema asemalta matkasin lähemmäksi nuoruutta, koulun ja harrastusten täyttämiä päiviä ja läpivalvottuja viikonloppuja. Illan pimetessä juna pysähtyi vaaleanruskealle rautatieasemalle, aikaan, jolloin kaikki oli hyvin kun viikonloppuna oli tarpeeksi ohjelmaa, "se" tuli juttelemaan ruokavälkällä ja matikan kurssi meni läpi. Aikaan, jolloin minä ja muut valkolakit olimme viisaimmillamme, ja kuu ja tähdet kumarsivat meitä. Meidän oli tulevaisuus, ja sieltä tulevaisuudesta saavuimme tapaamaan toisiamme, ensimmäisen kerran sitten toukokuun viimeisen päivän 1991.

Lauantaina poljin kylän halki toispuol jokkee, ihailin peltomaisemaa ja tehtaanpiippuja sen takana -nekin, kaikkine hajuineen ja päästöineen, ovat olennainen osa lapsuus- ja nuoruusmuistojani. Aurinko paistoi ja matka taittui pyörätietä, jonka päällystekin saattoi olla sama, jota kuljimme nuorisotalolle perjantaidiscoon. In the night, no control.. you take my self, you take my self control.. lauloi laura branigan, ja me tanssimme ringissä pastellinvärisissä paidoissamme, nuoriso-ohjaajien valvovan silmän alla ja hyvässä kontrollissa. Muistojen ja mutkan jälkeen ohitin koulun, jossa sijaistin ylioppilaskeväänä. Muutama päivä kolmenkymmenen oppilaan kakkosluokan opena, ja päätin, etten ainakaan opettajaksi opiskelisi:) Sitten tultiinkin jo pyydystielle ja minua rupesi jännittämään.

Niin kai meitä kaikkia. En tiedä, mitä odotin luokkakokouksesta, mutta olin helpottunut huomatessani että kaikki oli niin kuin ennenkin. Enkä tarkoita pelkästään pussikaljameininkiä ja iltaa kohti härskiintyviä juttuja, vaan kaikkea sitä toverillisuutta, mikä keskuudessamme vallitsi lukiovuosina. Joukossamme oli valtion tilintarkastajaa, controlleria, rehtoria, aivokirurgia, tutkijaa, maalaislääkäriä, psykologia, poliisia, arkeologia, graafikkoa ja monenlaista esimiestä, mutta silti me olimme me, työläiskaupungin lukion abivuosikerta 91. Vuosikertojen kermaa, sanoi paikalle kutsuttu ruotsinopettaja, joka muisti meidät kaikki nimeltä. Olimme otettuja ja samaa mieltä.

Meidän joukossamme jokaisella oli lupa olla omanlaisensa, niin yhdeksäntoista- kuin kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana. (Lauantai-iltana tosin olimme yhdeksäntoistavuotiaita.) Kuuntelimme toistemme kahdenkymmenenvuoden tarinat, aplodeerasimme saavutuksille ja uusille haasteille. Elimme mukana nekin tapahtumat, joita ei suoraan sanottu koko joukolle. "Mulla on kaksi lasta, kissa ja koira" kertoi enemmän kuin vain perheenjäsenten määrän, ja lausahdus "saan olla täti kolmelle tytölle" sisälsi paljon kaipuuta. Tunnelma oli lämmin niin kuin iltakin nuotion ääressä, enkä malttanut lähteä kotimatkalle edes siinä vaiheessa, kun muisteluksiin tuli mukaan lisää tunnetta, vaikka niin ollin ajatellut. Jos seuraava luokkakokous olisi taas kahdenkymmenen vuoden kuluttua, piti tästä illasta ottaa kaikki irti.

Seuraavana päivänä junassa katselin niin tutuksi tulleita maisemia, söin kotopihasta poimittuja omenoita ja mietin, kuinka kauan junamatka kahdenkymmenen vuoden kuluttua kestäisi ja kuinka paljon se maksaisi. 
Tahdon tietää. Tahtoisin tietää. Olisi upea saada tietää.