maanantai 11. heinäkuuta 2011

toivo kantaa

Hei karjalasta! aloitti pirkko, ja sanoi, jotta met tullahan nyt mumman kanssa, jos vielä vaan sopii. Totta sopii! Nurmoolaanen ja entinen nurmoolaaneen lähtöö mihnä, johna ja kuhna vaan tärkiätä tapahtuu. Ja vierailu oli sovittu jo vuosi takaperin, eteläpohjalaasen komioilla syntymäpäiväjuhlilla. Niin saapuivat rouvat, ja minä lähdin seuraavana päivänä kuskiksi kaupunkiin ja silkasta mielenkiinnosta seuraksi körttiseuroihin, helteeseen ja ukkosmyrskyyn -vaikka säästä on paha valittaa kun vieressä reippaasti könöttänyt 91-vuotias mummakaan ei sitä tehnyt.

Hyvä kun lähdin, ainakin kolmentoistatuhannen muun tavoin. Vaikka seurapenkki oli kova ja puuduttava, puheet eivät olleet. Seinät olivat lavealla, kattona näkyi paljas taivas, ja koin mahtuvani mukaan avarine ajatuksineni. Seuravieraiden sekaan ja päälle sopi niin perinnepukuja, mustia hartiahuiveja kuin lyhyitä hameita ja legginsejäkin, turhaan olin päätäni vaivannut pukeutumiskoodilla. Punaisia huulia tai korkokenkiä ei katsottu karsaasti, kuten ei penkkien välissä leikkiviä lapsiakaan tai toisiaan aran hellästi katsovaa nuorta paria - naisia molemmat. Rakkaus on kaunista.

Kuuntelin puheita ja tein huomioitani. Yllätyksekseni mukana oli paljon nuoria. Kas kas, eikö pari penkkiä alempana istunutkin koko rivillinen nuorta kansaa. Erään nuoren naisen letti näytti kovin tutulta. Keskittymiseni puheeseen herpaantui täysin, kun kurkin parin pitkähkön herrasmiehen välistä, josko lettipäätyttö kääntäisi päätään. Pian näinkin sivuprofiilin. Hellehattu ja aurinkolasit vaikeuttivat tunnistamista, mutta kaulalla pilkottava luomi sekä leuan kaari olivat yhtä tuttuja kuin letti. Levoton liikehdintä ja asennonvaihto, veisuukirjan selailu ja kassin kaivelu puheen aikana pistivät jo hymyilyttämään, jotkut eivät sitten koskaan muutu:) Kyllä vain, tuon hästääjän täytyi olla taikke, legendaarisen ilves-vartion johtaja kahdenkymmenenviiden vuoden takaa!

Jo tämän takia oli siis kannattanut tulla paikalle! Lauantain lyhyt tapaaminen oli riemukas. Tiivistimme viiteentoista minuuttiin elämän käännekohdat ja osoitteet, kerroimme iloista ja vähän niiden tuomista kiloistakin, mutta s-sanan vuoro tuli vasta seuraavana päivänä tavatessamme uudestaan. Kun päällimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, saatoin kertoa tästä elämän eräästä sivujuonesta sen tullessa sopivasti esille vertaillessamme hiustyylejämme: toisella harmaata letiksi saakka, toisella maantienharmaata huivin alla juuri ja juuri päänpeitto. Tiesin, ettei ystäväni säikähtäisi synkkiäkään sävyjä, mutta kokemuksesta tiedän, ettei ohikiitävää kivaa hetkeä kannata täyttää tautisella tarinoinnilla. Se vie puheesta aivan liikaa palstatilaa. Lyhykäisen epikriisin jälkeen totesimme kuitenkin molemmat, että toivo kantaa, minua taudin kanssa selviämisessä, ystävääni omissa vaikeuksissaan.

"Anna toivon kantaa", luin juhlien teeman kaukana siintävästä seuraportista. Miten olikaan körttikansa osannut valita juuri nuo virsirunoilija jaakko löytyn sanat? Ne totisesti puhuttelivat, muitakin kuin minua, sillä aiheesta puhunut tutkija palkittiin seuroille poikkeukselliseen tapaan taputuksilla . Toivo ei ole epärationaalista, kuten usein väitetään, vaan mitä suurimmassa määrin järkihommaa, väitti tutkija. Toivo nousee selviytymisen kokemuksista, jotka tallentuvat aivoihimme. Hippokampuksen ja mantelitumakkeen välinen yhteistyö saa meidät muistin kautta luottamaan tulevaan, toivomaan. Onnittelin itseäni. Jos hyvä muisti on toiveikkuuden mittari, olen vahvoilla, olihan se juuri tullut todistettua ystäväbongauksen myötä.

Sen omaavani toivon siivittämänä polkaisin varhain tänä aamuna vihreän tunturini käyntiin ja pyöräilin kahdenkymmenenkahden kilometrin matkan sairaalaan saamaan neljännentoista perättäisen sytostaattisatsin. Pöljä, totesivat hoitajat ja hymyilivät, eivätkä suinkaan kieltäneet sykkelointia paluumatkallakaan. Hyvin siitäkin selvisin, mutkin kaupunkin kautta, yhden pysähdyksen ja jäätelön taktiikalla. Toivo kantaa kotiin saakka, uhkaavien ukkospilvienkin alla. Amen. (Mihin sanaan tuntuu tällainen seurablogi soveliaalta päättää).

     Find us!

12 kommenttia:

rk kirjoitti...

Heh, jo vain kannatti mennä körttiseuroihin toteamaan, että hippokampuksesi, mantelitumakkeesi ja muistisi hyvä yhteistyö selittää ihmeellisen kykysi löytää kaikesta ilo ja toivo. Aamen sille.
Huivilla päällystettyä pertsaa en kuvasta löytänyt :)
Eikös se fillarilla haettu hoito ollut jo tokavika? Tähän väliin sitten tikkaripäivä ja Suomen ympäriajo ja viimeisen satsin päälle töihin! Ei näytä sytot vaikuttavan muuhun kuin aikatauluihin - ja siihen ässään. Mistä ihmeestä tuo sitkeys tulee? Täällä kun hengästyttää pelkkä blogisi lukeminen.
Mukavaa lomareissua teille!

Anonyymi kirjoitti...

Kunto on kohillaan kun fillarilla teet sytokeikat. Minäkin olin eilen oys:ssa, toki matkustin mukavasti taksikyydillä. Hoitoja ei voinut siirtää toiseen sairaalaan, mutta hoitovapaata voin kuulemma pitää, lienenkö jo kohta toivoton tapaus ? (tarinoin tuonne olgan blogiin omaa tilannettani).
Leppoisaa lomareissua teille ! Toivotaan että toivo kantaa!
t.pete

tiuku kirjoitti...

Tarttui ihan tunnelma kehiin niin eläväisesti kuvailit päivääsi seuroissa. Turvallista fillarointia eteenkin päin. Tuo sana TOIVO on todella kantava.

Maittaela kirjoitti...

Hyvin kuvasit herättäjäjuhlien tunnelmaa, vaikka en nyt mukana ollutkaan. Körttitaustaisena kaipaan välillä sitä armon ja toivon sanomaa. Ja sydämelliset onnittelut vielä viidentoista vuoden kunnioitettavasta yhteistaipaleesta!

Terhi kirjoitti...

"Armon ja toivon sanoma" kuulostaa hyvältä :) Ja kuvailemasi fiilis lapsineen ja nuorinepareineen. Ehkä joskus..

Ärkoota on pakko kompata. Asiaa.

Anonyymi kirjoitti...

Voi kiitos Tiina tuosta herättäjäjuhlien tunnelman kertaamisesta. Meille pohojalaisille jäi myös vierailusta niin hyvä mieli ja vahva usko siihen toivon kantamiseen. Sinun elämänasenne ja valoisa mieli vahvistaa kenen tahansa uskoa ja toivoa. Tämän totesi mummakin, kun ihmetteli miten hyvin jaksoi pitkän matkan ja kuumuuden. Kiitos vielä kerran! Hyvää lomareissua ja terveisiä kaikille! Rt Pirkko

Anonyymi kirjoitti...

Ps. Päästiinkö me oikein lehteen?

pirtsikka kirjoitti...

Terhin tavoin ... ehkä joskus ...
rk:n sanoin ... mistä ihmeestä tuo sitkeys tulee ?
Hienoa, että olet jaksanut taistelun syövereissä - vielä lisää taistelutahtoa ja jaksamista ja elämästä nauttimista teiän porukoille !

Kiara kirjoitti...

:)

Kitsune kirjoitti...

Vaikka sanotaankin, että suurin niistä on rakkaus, itse olen taipuvainen pitämään toivoa sitäkin suurempana. Kääntääkseni sanonnan hiukan toisin, niin kauan kuin on toivoa on elämää.

Anonyymi kirjoitti...

Kop kop.

Terhi kirjoitti...

Kopkop..