Torstainen päiväretkeni sairaalaan oli monella tavalla antoisa. Saamani sytostaatit olivat toki tärkein anti, mutta toivoa pidän lähes yhtä vaikuttavana lääkkeenä. Siksipä kirjoitan pari sanaa pirkosta, pirkon luvalla tietty.
Pirkko sairastui rintasyöpään vuonna 1990. Sairautta hoidettiin leikkauksella, lääkityksellä ja säteillä tutun kaavan mukaan. Tauti hävisi, pirkko pääsi takaisin työelämään ja sai myöhemmin terveen paperit. Seitsemän vuotta myöhemmin pirkko haki syytä jalkakivulleen, joka osoittautui rintasyövän metastaasiksi luustossa. Mitä mahtoi pirkko ajatella? Ainakin hänellä oli toivoa, sillä torstaina hän oli jakamassa sitä osastolla. Kahvihuoneessa me muut, ekakertalaiset ja konkarikävijät, peruukkipäät ja jäähatut, epäileväiset ja luottavaiset, kuuntelimme uskomatonta tarinaa siitä, kuinka pirkon syöpä oli levittänyt lonkeronsa jo viisi vuotta sitten myös kaikkialle vatsaan. Ja siinä hän istui, todisti meille toivosta ja lääketieteen ihmeistä.
Uskomaton nainen! Juuri tuota minä tarvitsin -juuri tuota tarvitsivat ne kaksi huonetoveriani, jotka olivat toisella kierroksella, vuoden ja kolmen vuoden terveiden jaksojen jälkeen. Tämän katalan taudin kanssa on vain opittava elämään. Pirkon lailla, Toivon hyvässä seurassa.
Mitä mieltä äänikirjoista?
5 viikkoa sitten
1 kommentti:
hienosti todettu..epäileväiset ja luottavaiset..Ja muutoinkin pohdit upeasti tätä erittäin haasteellista aihetta..ja pohdit sitä myös hyvin myönteisesti..jotenkin rakentavasti, jos se olisi oikea sana:)?
Haastetta tosiaan riittää matkalle jotta oppisi elämään tällaisen salakavalan taudin kanssa, menettämättä toivoaan. Ja onneksi näitä vertaisajatuksia näillä blogeilla riittää matkalle tueksi:)
Lähetä kommentti