hiusongelmia

Maanantaina kotiutuessani kaupunkireissulta istui esikoinen keittiön pöydän ääressä huppu päässä. Poika oli varsin vähäsanainen, mutta sisko vieressä kertoi auliisti, että esikoinen oli muistanut käydä parturissa ja että on pahalla päällä. Enpä olisi muuten arvannutkaan. Harvakseltaan alkoi pojalta tietoja tippua. Malli on kamala ja lyhyt ja tyttömäinen, ihan polkkatukka ja sellaisella ei kouluun voi mennä eikä edes perheelle näyttää. Yläkertaan mennessä kolisteltiin kaiteita ja raahattiin reppua kuuluvasti, ovet paukkuivat.

Jostain syystä hiusongelma oli äidin vika. Tavallaan, olinhan ajan varannut ja parturiin pakottanut, sekä salaa luottokampaajalle vihjannut siistimmästä mallista:) Rauhallinen 11-vuotiaamme harvoin osoittaa näin voimalla mieltään, joten annoimme tunteiden tulvia. Muutaman tunnin päästä saimme jo nähdä uuden lookin ja varovaisesti heitimme jopa vitsiä siitä. Lupasin, että siistiä leikkausta voisi kompensoida epäsiisteydellä, eli aamulla voisi hiukset ja hampaat jättää harjaamatta -näin säilyisi katu-uskottavuus. Se jopa vähän nauratti.

Ketähän minä syyttäisin parin viikon kuluttua, kun hiuksista ei enää harmia ole? Kun niitä ei siis vain enää ole. Tuntisinkohan samanlaista kiukkua, tekisikö mieleni potkaista ovea? Päätin orientoitua hiusasiaan, ja hetken mielijohteesta lähdin kaupungille ystäväni suosittelemaan parturikampaamoon. Värin ja leikkauksen sijasta ystävällinen kampaaja perehdytti minua peruukkien maailmaan. Hän istutti tuoliin, toi muutamia kutreja sovitteillekin. Parin peruukin jälkeen hämmennykseni oli tiessään, ihan jees tukka täältä löytyisi. Väliaikainen look, jonka kuitenkin haluan muistuttavan nykyistä. Outoa konservatiivisuutta..