Väittävät sädehoidon väsyttävän. Naureskelin moiselle, parinkymmenen minuutin pötköttely mittojen mukaan tehdyllä patjalla ei kuulosta kovin raskaalta puuhalta. Ainoana tehtävänäni on liikuttaa lantiota sentti vasemmalle, nousta patjalla puoli senttiä ylös, siirtää vasenta kättä kauemmas kehosta ja sitten vain yrittää pysyä paikallaan, lineaarikiihdyttimen lähettäessä näkymättömiä ja kivuttomia säteitään imusolmukepisteisiin ja iholle.
Hoitokenttiä on kolme. Yksi edessä, toinen kainalossa ja kolmas taas edessä, mutta tämä viimeinen kenttä hoitaa pinnallisesti arven aluetta, edellisten säteiden tunkeutuessa ct-kuvan perusteella määriteltyihin syvyyksiin. Hoitokenttien vaihtuessa sänky surraa lateraali-vertikaalisuunnassa ja ylös-alas, ja yläpuolellani oleva tykki lipuu sivuun toisen kanuunan noustessa rintakehän päälle hoitamaan seuraavaa hyökkäystä. Uuteen taisteluun valmistautumiseen kuuluu vielä hoitajien iholleni piirtämät tussimerkinnät, jotka auttavat ohjaamaan tappavat säteet kahden millin tarkkuudella oikeaan kohteeseen. Ja sitäkään heittoa eivät hoitajat kuulema hyväksy, vaan niin kauan haetaan, että vihollinen on tarkasti tähtäimessä.
Varsin helppoa siis potilaalle, rankempaakin hoitoa on koettu. Kunnes perjantaina kotiutuessani sairaalasta kävin pitkäkseni sohvalle, enkä päässytkään siitä enää ylös. Puhelin piippaili tekstiviestien merkiksi, mutta koska laite oli parinkymmenen sentin päässä käden ulottuvuudesta, saivat ystävät odottaa. Koulusta palaajille tarjoilin vakiovastauksia ai niinkö ja mmmm, joo, ja siunatun hiljaisuuden taas koittaessa muistan nähneeni uniakin. Päivällistarjoilun sai hoitaa mäkkäri ja peltosen iltavillin rauhoitti mies. Vaimo kun oli työviikosta niin uupunut.
Uupumuksen syy selvisi tänään. Perjantain labrakokeissa valkosolut ja neutrofiilit olivat alamaissa, arvojen ollessa kahden ja yhden pintaan. Tämän kuulin onneksi vasta tänään, ettei viikonloppu mennyt mietiskellessä mahdollista hoitotaukoa (ja erityisesti tauon vaikutuksia). Lääkärin päätöksellä tämän päivän hoito kuitenkin annettiin, mutta hoidon jatkumiselle tarvittiin parempia numeroita labrasta. Noustuani yksilölliseltä patjaltani suuntasinkin suoraan laboratorioon , tai tarkemmin sanottuna odotusaulaan, jossa tunnin verran yritin ajatuksen voimalla nostattaa verisolujeni taistelutahtoa.
Ja nousihan se! Neutrofiiliarvolla 1,7 ja leukkariarvolla 2,9 jaksaa taas taistella!
Mitä mieltä äänikirjoista?
5 viikkoa sitten
5 kommenttia:
vahvoja ajatuksia tulee täältäkin noita soluja nostelemaan:)jotta pysyisivät kunnossa.
Olen aiemmin tainnut mainita, mutta jostain syystä minun voimilleni kävi tuo sädereissaaminen melko rankasti, varsinkin parit ekat viikot. Toki matkaa oli ajella päivittäin sen verta ja huonossa talvikelissä, mutta hämmennyin suurta fyysistä uupumusta ilman solujen laskua..Kolmeen kohtaan säteilyä tähänkin roppaan suunnattiin ja samoja aikoja patjalla pötköttelin. Kummissani kun eräs toinen tuttu samaan aikaan samaan tautiin viivähti koneessaan alle minuutin..näin se on yksilöllistä tämäkin touhu:)Mutta ilomielin kaiken säteilyn otin mikä koneesta minulle annettiin:)
Muistahan väsyn hetkellä olla itsellesi armollinen ja tosiaan vain vötkistellä soffalla tai sängyllä...kuten onneksi kirjoituksen perusteella näytät osaavan tehdä. Mutta ei saa tuntea huonoa omaatuntoa jouten olosta:)
Voimatsemit täältä taisteluun, joka säde talteen!!!Hyvin se menee!
Voihan vitalis. Nimittäin minulla alkaa ensiviikon torstaina sädehoito ja minä olen elellyt kokoajan siinä toivossa, että nämä ne on niitä "helppoja" hoitoja. Ja matkaakin tulee yhteen suuntaaan 100km :( No meni niin tai näin eiköhän niistä apuakin ole :)
Lepää aina kun mahdollista, sen olet ansainnut!
-Paula-
Tämä viikko on mennyt paremman jaksamisen merkeissä. Kotia, lapsia ja yhteiskunnallisia velvoitteita on tullut hoidettua ihan hyvin. Peltonen tänään tuli oikein halaten kiittämään "kiitos ja kiva kun olet laittanut meille ruokaa äiti". Heh, ei tuo ruuanlaitto nyt noin harvinaista meillä ole. Ihan joka päivä saavat lapset ja mies ruokaa, välillä se tosin voi olla saarioisten tai atrian äitien valmistamaa.
Onpa sinulla paula matkaa hoitoihin! Näyttävät pitkänmatkalaiset potilaat ottavan pakollisen reissaamisen myös virkistyksen kannalta, eli kaupunkilounas ja -kierros kuuluvat asiaan:) Ja potilashotellissa asuvat naiset viettävät kuulema uutta nuoruutta käyden iltaisin naistentansseissa, näin kuulin tänään.. Että ei tämä hoitomuoto niin kauheasti kaikkia väsytä..
Minäkin vielä lisään tuohon väsy asiaan Paulaa lohduttaakseni:) Omalla kohdallani väsy oikeesti johtui varmasti ennen kaikkea matkustamisesta, jota yhteen suuntaan 162km eli meno paluuna reissaamiseen ajellen meni 4-5 tuntia kelistä riippuen. Jotkut reissut tein taksilla ja muutaman yön yövyin Oulussa. Lasten/perhe-elämä sellainen miehen työnkuvan vuoksi, että potilashotelli yöpymiset hieman hankalia, joten valitsemani tie oli hieman raskas, mutta toisaalta perheen kannalta välttämätön. Pitää vain muistaa suhteuttaa sitten muut hommat riittävän vähäisiksi ko jakson aikana jos uupeloa iskee.
Lähetä kommentti