perjantai 17. huhtikuuta 2009

kriisinhallintaa

Päivälleen puoli vuotta sitten markku asteli aamutuimaan yöpöytäni viereen seisomaan. Toivotti huomenet, laittoi käden selän taakse, nojasi seinään ja huokaisi lyhyesti. Tiesin mitä oli tulossa, eikä tarvinnut olla kummoinenkaan ihmistuntija, että olisi arvannutkin lääkärin uutisen sisällön. Olin edellispäivän leikkauksen jäljiltä kahlittuna vuoteeseen erinäisillä piuhoilla, eikä oloni muutenkaan kovin hehkeä ollut, mutta ulkonäköpaineet eivät mieltäni vaivanneet. Markun harhaileva katse ja lysähtäneet hartiat sitä vastoin vaivasivat.

-Kyllä se syöpää on, tämäkin, totesi markku suoraan. Koepala otettiin ja kyllä siellä tautia oli, etäpesäkkeitäkin kaksi.
Tunsin sympatiaa markku kohtaan. Ei ollut helppo työ hänellä. Edellispäivänä hän oli viettänyt yli neljä tuntia avoimen vatsani ääressä leikaten huolellisesti kaiken näkyvän syöpäkasvuston vatsaontelostani, ja nyt hänen piti vielä kertoa uutiset minulle. Kasvotusten. Ja vastata uteluihini ennusteesta.
-Siitä ei voi sanoa mitään, ennen kuin tarkempi tyypitys tulee. Nyt täytyy olla vain iloinen siitä, ettei vatsaan ole jäänyt kasvainta.

Sitä iloa piti hakea aika kauan. Olin varautunut syöpäuutiseen, mutten siihen, että syöpä oli ehtinyt jo levitä, kumpaankin munasarjaan ja vatsapaitaan. Tutustuessani myöhemmin munasarjasyövän hoitosuositukseen, totesin, että markku oli oikeassa. Ennusteeseen -josta kukaan ei tohdi minulle ääneen puhua- vaikuttaa levinneisyyden lisäksi juuri leikkaustulos ja leikkaavan lääkärin ammattitaito. Ja markku jos kuka on tarkka poika, sanovat hoitajat. Kun leikkurissa on tiukka paikka, hälytetään hänet paikalle. Mikä onni, että juuri tämä tiukkojen tilanteiden mies oli osunut minun leikkaukseeni!

Toinen syöpädiagnoosi reilun kuukauden kuluttua rintasyöpädiagnoosista palautti minut takaisin lähtöruutuun, aivan kuin lautapeleissä huonon kortin osuessa kohdalle. Jos olinkin jo sisäistänyt itseni syöpäpotilaaksi ja hyväksynyt tilanteeni, kerännyt taistelutahtoa ja elämänuskoa, piti tuo kaikki taas aloittaa alusta. Kriisiä kriisin perään. "Pää pystyyn", luki kortissa, jonka sain upean kukkalähetyksen mukana yöpöydälle päivä leikkauksen jälkeen. Komea gerbera pysyi pystyssä ja kimppu kauniina toista viikkoa, ja samassa ajassa pääni nousi vähitellen.

Puoli vuotta diagnoosin jälkeen voin todeta, että kriisin hallinta on hyvällä mallilla. Sairaus on läsnä, muttei hallitse elämää. En enää hätkähdä, kun yhtäkkiä muistan keskellä kiinnostavaa elokuvaa, että ai niin, minähän olen syöpäpotilas. Että muuten ihan kiva elokuva ja ilta, mutta kun on ne syövät. Ostaessani vaatteita tai tykötarpeita itselleni en enää mieti, kuka niitä voisi käyttää minun jälkeeni, ettei tulisi kalliita ostoksia hankittua ihan turhaan. Sattuipa niinkin, että alusvaatekaupassa ostin kerralla ihan kahdet proteesiliivit, sillä ajattelin, että ehdin kyllä käyttää niitä. Tarkemmin: ehdin kyllä käyttää ne.

Henkisen toipumisen edistymisestä suurin kiitos lankeaa kriisinhallintajoukoille. Ilman kotiväkeä, ystäviä, työtovereita, sukulaisia, kohtalotovereita, naapureita.. tuttuja ja tuntemattomampiakin repunkantajia en viettäisi näin seesteistä syöpäelämää. Kiitos ihmiset! Teitä on upea joukko!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Näin ystävänä voi vain arvailla, mitä kaikkea olet/olette läpikäyneet viime syksystä alkaen. Hyvä, kun pystyt sanottamaan, sitä prosessia, niin tietää jotenkin missä mennään. Usein mietin itsekin, että en oikein tiedä miten käyttäytyä oikein sinua kohtaan. Haluatko, että sairaudesta puhutaan vai onko parmpi, että puhutaan jostain ihan muusta ja annetaan koko syövän olla taka-alalla...
Tuli rätisee uunissa, ulkona sataa räntää, on oikein kiva sunnuntai-tunnelma... Ajatuksin luonasi, Maikki

tiina kirjoitti...

Yritän vastata tuohon syöpäetiketti-kysymykseen seuraavassa kirjoituksessa..
Lämpimiä terveisiä täältä tuulen ja tuiskun keskeltä!