Sytostaattihoidossa käyminen on kummalla tavalla rauhoittavaa. Sairauden vaihe, jossa ponnistellaan aktiivisesti syövän karkoittamiseksi tuntuu kaikkine sivuvaikutuksineenkin seesteiseltä: tiedämme, missä mennään, eikä odotusta tai epävarmuutta juurikaan tarvitse sietää. Ymmärrän hyvin konkarisyöpäläisiä, jotka kertovat hoidon loppumisen erinomaisinkin hoitotuloksin olevan eräänlainen kriisinpaikka, joillakin koko sairastumiskriisi iskee kuulema vasta siinä vaiheessa. Odotellaan.
Tänään kuultiin väliaikatietoja, jotka entisestään huojensivat mieltä. Lääkärintarkastuksessa alavatsa näytti tautivapaalta vyöhykkeeltä. Ei ikäviä pikku varjostumia, joita yritin ultran näytöltä tiirailla. Loppukuusta tehdään vielä tarkempi koko vatsan ultraäänitutkimus, jonka perusteella päätetään mahdollisesti sytostaattien lopettamisesta seuraavaan kertaan, ja aina täytyy mainita: tällä erää. Vaikka onhan mahdollista, että kuulun siihen 2o prosentin eliittijoukkoon munasarjasyöpäläisiä, jotka selviävät taudista kerralla.
Hoidot eivät kuitenkaan sytostaatteihin lopu, vaan pienen hoitotauon jälkeen luvassa on kevättä rintaan, eli adjuvanttisädehoito poistetun rinnan paikkeille. Aikaisempien tutkimusten mukaan siellä ei pitäisi mitään näkyvää hoidettavaa olla, vaan kyseessä on kaiketi varmuuden vuoksi -toimenpide, mutta koska rinnan aluetta ei moneen kuukauteen ole mitenkään tutkittu, alkavat kaikki kolotukset tuntua vaarallisilta tai ainakin vähän arveluttavilta. Minä, joka aiemmin viis veisasin pienistä kivuista tai vähän suuremmistakaan (onhan burana keksitty), tunnustelen terveen rinnan vähintään kerran viikossa, ja päivittäin mietin, tuntuisiko jossain päin kehoa jokin pikku nipistys.
Nyt ei nipistele eikä kolota, eikä olokaan ole etova, kiitos primperanin. Sen kunniaksi iltapalaksi vielä purkillinen suklaajäätelöä, nam.
Mitä mieltä äänikirjoista?
5 viikkoa sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti