sunnuntai 22. helmikuuta 2009

salakuunneltua

Naisten pukuhuoneet ovat oivia paikkoja elämän havainnointiin. Penkillä istuen pääsen osalliseksi ympärillä velloviin keskusteluihin naisen elämästä, vaikka ulkopuolisesta näyttää siltä kuin keskittyisin kuoriutumaan päällysvaatteista ja vetämään jumppakenkiä jalkaan hiljaa ja hartaasti. Muutama kasvo- ja nimituttu jumppaaja joukossa toki on, ja säätilat ja hiihtokelit heidän kanssaan vaihdamme, mutta muuten anonyymius sopii minulle erinomaisesti. Ilman nimeä ja ammattia kuulen enemmän.

Erästä kaksikkoa odotan sunnuntai-ilta toisensa jälkeen. Sieltä he saapuvat, aina viimetingassa, uudenkarhea maasturivolvo pysäköi ulko-oven viereen ja leidit tekevät kiireitään valittaen näyttävän sisääntulon. Lähes jännittyneenä odotan päivän sanaa, eli missä tänään mättää, sillä nämä rouvat osaavat asiansa: aivan kaikesta on löydettävissä jotain kielteistä! Miten oikeaoppista kielteistä ajattelua, lähes ihailtavaa. Volvon omistajalla on selvästi enemmän asioita hampaankolossa, apukuski toimii myötäilijänä ja lisää hänkin välillä höystöä juttuun. Kuuntelen ja otan opikseni.

Kiire on ehdottomasti paha juttu, sillä näinkin tärkeille ihmisille on annettu samat kaksikymmentäneljä tuntia vuorokauteen. Kalenteri on täynnä, aikataulut eivät pidä, ja joka paikasta vaaditaan osallistumaan. Kuten koulusta. Opettajat lähettelevät sähköisessä reissuvihossa ilmanaikuisia viestejä, joihin pitäisi vastata, saattavat jopa soittaa kotiin -tai mikä pahinta: työpaikalle. Lisäksi tulee kutsuja vanhempainiltoihin ja -vartteihin, joihin rouvat eivät kuulemma tapaa osallistua ja ovat tehneet sen erittäin selväksi myös lastensa opettajille. Jostain niitä menojakin pitää karsia.

Tänään olivat vuorossa lasten tavarat. Pojan toppahousut olivat löytyneet koulusta, ties kauanko olivat olleet kadoksissa. Että eivät koulussa katso onko lapsella toppahousut jalassa kun tämä lähtee kotiin! Poikahan on voinut viikkotolkulla kulkea ilman toppahousuja, ihan vastuutonta toimintaa koululta. Osa tavarakeskustelusta meni korvieni ohi, kun jo pääsimme levittäytymään jumppasaliin, mutta saatuani hyvän kuuntelupaikan sain kuulla vielä yhden huumorihelmen.

Apukuski oli kiireittensä vuoksi joutunut turvautumaan lastenvahtiin, lukioikäiseen nuoreen tyttöön. Muutoin oli kuulemma tyttö ollut ihan kelpo, mutta hoitohommansa lomassa tämä oli mennyt pesemään pöydällä olleet likaiset astiat. Aivan käsittämätöntä, vaikka rouva maksaa lastenhoidosta (hyvin maksaakin), niin likka pesee tiskit!

Siis että jonkun moottori voikin käydä noin kielteisellä kauralla! Vaikka jutut enimmäkseen huvittavat, toivon, että osa niistä olisi liioittelua. Edes se osa, joka koskee rouvien suhdetta jälkikasvuunsa. Jospa ihan aina ei olisi oikeasti niin kiire, kerkeisi vaikka katsomaan yhdessä läksyjä ja lukemaan iltasadun kaupan päälle.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei missä elämä? On kai sekin elämää, että juoksee, valittaa, juoksee ja valittaa, miksi sellaista muuten niin paljon täällä olisi? Jokaisella on omansa, mutta joskus ihmettelee itse mielessään muiden pinnallista liitoa - monestihan se on pakenemista. Ei voi kohdata itseään, omaa pahaa oloaan, lapsuuden traumoja, turvattomuuden tunnetta, arvottomuuttaan, mitä tahansa jargonia. En sano, että osaisin omia mörköjä kohdata itsekään, mutta haluaisin, haluan. Sun blogia on kiva käydä lukemassa. Tsemppiä!

Sirpa kirjoitti...

Tsemppiä toivottelen minäkin.
Kovasti ihailen sun tapaa kirjoittaa, sellaista kivan napakkaa ja nasevaa:)