miksi runebergin päivänä liputetaan?

Muistan lukeneeni vuosia sitten artikkelin lasten kasvatuksen aloittamisesta jo sikiökaudella. Eli luurit äidin vatsalle ja klassista soimaan, ja lapsi on syntyessään suuri mozartin ystävä, ehkäpä tuleva säveltäjä. Tämän vaikutusteorian paikkansa pitävyyttä on hauska miettiä omien lasten kohdalla. Tietoisia virikkeitä ei meidän syntymättömille lapsille ole tarjottu, mutta paljonhan sitä ääniä vatsanahan läpi yhdeksän kuukauden aikana kantautuu.

Peltonen on selvästikin ollut vatsassani läsnä ekaluokan opetustilanteissa. Pikkuneidin pikkuvanhat neuvomiset ja kannustavat "hyvä, hienoa, kyllä sinä jaksat"-kommentit ovat suoraan alkuopettajan suusta. Esikoisen liikunnallisuus voisi olla perua äidin pyöräilyharrastuksesta, joka (autottomalla) kesti aina synnytykseen saakka. No, sairaalaan sentään mentiin autolla, mutta taisi pikkumiehellä olla silti satulankuva takaraivossaan. Keskimmäisestä taas voisi tulla basisti. Sillä.

Päivälleen kymmenen vuotta sitten istuin yliopiston musiikkiluokan orkesterikorokkeella ja soitin bassoa. Haastavaksi soittamisen teki valtava vatsani, joten perinteinen soittoasento ei tullut kysymykseen. Taidot eivät riittäneet pään päällä soittoon tai muihin näyttäviin suorituksiin, joten tyydyin pitämään soitinta oikealla kyljelläni, onnistui se niinkin, varsinkin kun bändimme biisivalikoima käsitti lähinnä neljän-viiden soinnun kappaleita. Bänditunnit kuuluivat musiikin sivuaineopintoihin, (niinkin mukavalla puuhalla voi siis yliopistotasollakin ansaita opintoviikkoja), joita suoritin kyseisenä lukuvuonna 98-99.

Musiikin erikoistujat oli uskomattoman mukavaa porukkaa, ja kehtaan jopa tunnustaa nauttineeni koko viidestätoista opintoviikosta (no, muutamaa virsitenttiä vaille), mutta pientä kiirettä tahtoi pitää välillä. Syynä oli se basistin vatsa. Kakkosen laskettuun aikaan oli enää kaksi viikkoa, ja olin kasannut loppumetreille kaikkea irtonaista sälää, laulu- ja soittotunteja, projektiopintoja ja ryhmätöitä, jotta voisin jäädä osittaiselle vauvalomalle loppukevääksi.

Bänditunnin jälkeen ajelin kotiin päiväkodin kautta noutamaan tulevan (tosi) iso(n) veljen, ikää 1v 5kk, ja suunnittelin käyväni vielä leipomosta hakemassa runebergin tortut pikkusiskon yllättävän kyläilyn kunniaksi, mutta jätin tortut odottamaan yön yli oikeaa päivää. Ehtiihän tuota, seuraavana päivänä ei olisi muuta pakollista kuin ryhmätyön tekoa aamuyhdeksästä eteenpäin, sitähän voisi viikonlopun kunniaksi lähteä vaikka puolilta päivin kotiin ja kaupungille sisko-tädin ja esikoisen kanssa.

Suunnitelmiin tuli muutos neljän jälkeen aamuyöllä. Pikkumies kätisi sängyssä, ja kävin viemässä tutin suuhun. Täytyy muistaa kiittää esikoista yöllisestä herätyksestä, sillä muutoin olisi kotisynnytys ollut lähellä. Yritin nimittäin saada unen päästä uudelleen kiinni, kunnes tajusin ettei se onnistu, kun on niin kipeä. Onneksi vielä puoliunessa ymmärsin, että tähän kipuun ei panadol tepsi, vaan pitää lähteä sairaalaan. Mies ja täti-sisko hereille, pikaiset ohjeet esikoisen hoidosta ja lähdimme pyry-yöhön.

Tuollaiseen säähän ei lähdetä kuin hyvästä syystä, totesi kätilö, ja kehotti meitä odottelemaan vapautuvaa huonetta, sillä kovin monella muullakin oli tuona yönä ollut hyvä syy sairaalamatkaan. Siivooja pisti vauhtia huoneen järjestelyyn, kun huomasi kävelyni käytävällä, jalat ristissä ja seinistä kiinni pitäen. Emme ehtineet ihailla vasta remontoitua ja kauniisti sisustettua synnytyshuonetta sen enempää, sillä heti oli ryhdyttävä töihin.

Runebergin päivän aamuna klo 5.48, reippaan tunnin päästä sairaalaan saapumisesta, aukaisi kaunis neiti kevät ensimmäistä kertaa äänensä. Ja niin lähti tekstiviesti yliopistolle: täällä on nyt 3500g ja 48cm kokoinen syy olla saapumatta ryhmätyön tekoon:)