Muistan, en muista

Olen viikon verran värkkäillyt tietokoneeni parissa, pyörinyt optimassa ja muualla verkkoympyröissä, harjoitellut tiedon ja kuvan siirtoa ja muuta, minkä edessä olen aiemmin tavannut nostaa kädet pystyyn, antautuakseni. Tarkoitus olisi saada käytyä aloittamani verkkokurssi kunnialla loppuun ja ansaita kokonaiset kolme opintopistettä. Ensimmäiset opintopisteeni muuten, tähän asti olen kerännyt viikkoja.

Aloittamani verkko-opinnot eivät kuitenkaan liity tietojenkäsittelyyn tai -tekniikkaan, vaikka näin alussa siltä tuntuu. Opiskelun apuvälineeksi tarkoitettu optima ja muu sälä tahtoo välillä varastaa pääroolin, ja itse tarkoitus unohtuu. Ja se itse tarkoitus on harjoitella luovaa kirjoittamista. Vau! Opettajakoulutuksessakin, äidinkielen sivuaineopinnoissa, vähän pääsin rustailemaan omiani, mutta muuten luovuuden käyttö on ollut kirjoitelmissani vähäistä. Gradukin piti kirjoittaa tiettyjen sääntöjen mukaan turhia tarinoimatta, eivätkä myöhemmät kirjalliset tuotokseni (kuten reissuvihkoviestit huoltajille) ole sen luovempia. Heleätä helmikuuta vaan teille kotiväet!

Nyt siis luvan kanssa, tarinointia ja terapiaa (lasken kaikki mieluisat toiminnot terapiaksi, sillä se, mikä tuottaa mielihyvää vähentää myös ahdistusta). Ensimmäinen harjoitukseni olkoon julkinen. Kirjoitusharjoitus piti aloittaa sanalla "muistan", ja muutaman minuutin kirjoittamisen jälkeen jatketaan sanoilla "en muista". Olkaa hyvä.

Muistan hämmästyneeni. Miten yleensä niin flegmaattinen, luokaksi kutsuttu nuorisojoukko, innostui keskustelemaan uskonnon tunnilla. Tai ehkei sentään keskustelemaan, mutta huutelemaan mielipiteitään, muitakin kuin "älä ämmä jeesustele" tai "vitunks välii".

Marja-Leena istui nuorekkaasti opettajanpöydän kulmalla, heilutteli saapikkaiden verhoamia sääriään ja nautti tilanteesta, näin ajattelin. Hymykuopat olivat tavallista syvemmällä, jalat heiluivat vauhdikkaasti ja etusormi jakeli puheenvuoroja nopeassa tahdissa. Kaikki halusivat kertoa, miten ihmisen tulisi elää viimeiset viikkonsa. Jos siis yllättäen kuulisi, että elämää olisi enää sen verran jäljellä. Muutama viikko, ehkä muutama kuukausi elinaikaa -miten sen viettäisit, näin uskonnon lehtori oli pohdintatehtävän meille esitellyt.

En muista, mitä itse ajattelin. Ehkä yhdyin mielessäni kuoroon, joka toisti: matkoja, juhlia, elämän nautintoja! Rahat pankista, vaikka ryöstämällä, mutta elämästä kaikki irti. Marja-Leena hymyili, kuunteli ja nyökkäili. Keskusteltu oli ennenkin, ei tosin näin vilkkaasti, ja opettaja osasi tehtävänsä. Marja-Leena kyseli, kommentoi jatkokysymyksillä, ja provosoi, mutta valmiita vastauksia hänellä ei koskaan ollut.

Ehkä siksi tuo yhdeksännen luokan oppitunti on jäänyt mieleeni. Tällä kertaa opettajalla oli mielipide. Kuunneltuaan elämännälkäistä ja juhlahumuista nuorisoa hän ilmoitti, että ei, ei hillitöntä juhlintaa eikä toteuttamattomia unelmia. Marja-Leena kertoi meille, kuinka ihminen, kaikessa ihmisyydessään, haluaa elämän yllättäen saapuneessa illassakin jatkaa tavallista elämää, käydä kaupassa, pestä pyykkiä, tehdä töitä. Uskoimmekohan?

Meistä yhdeksännen luokan keskustelijoista osa jatkoi lukioon, myös opettaja. Välillä marja-leenalla oli pitkiä poissaoloja, jolloin tuntikeskusteluja viritti nuori ilona, vastavalmistunut maisteri, mutta kohta taas opiskelimme paavalin matkoja ja muuta mielenkiintoista marja-leenan tutussa ohjauksessa. Kunnes abikeväänä hymykuoppaista opettajaa ei enää näkynyt. Jotain tiesimme olevan vialla, olihan hän kerran kesken tunnin pillahtanut itkuunkin ja lähtenyt heittelemään lumipalloja lukion seinään. Masentunut raukka. Olisi edes miehen hankkinut.

Viisi vuotta oli kulunut yhdeksännen luokan muistoihin jääneestä uskontotunnista, kun kuulin marja-leenan kuolleen. Kuolinviestin kertoi ullan isä, kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja muutoinkin luotettava mies, turun viking linen terminaalissa, jonne hän oli kesäkuisena iltana tullut vastaan tytärtään ja tämän ystäviä, nauravia ja elämännälkäisiä euroopan valloittajia. Palapeli valmistui mielessäni nopeaa tahtia, loput tiesin kertomattakin. Uskonnon lehtorimme oli viisi vuotta taistellut vakavaa sairautta vastaan. Tarvinneeko edes tarkentaa, että tuo vakava sairaus oli rintasyöpä.