Tänään olen pureskellut jo aiemmin mainostamaani kirjaa "vaimo kävi lääkärissä" sekä kaalilaatikkoa -kumpaakin vapaaehtoisesti. Kotirouvana on aikaa laittaa ruokaa pitkänkin kaavan mukaan (kun vointi sallii), joten perhe joutuu kestämään suomalaisia perusterveellisiä perinneruokia enemmän kuin haluaisivatkaan. Lapset odottanevat äidin työhönpaluuta innolla ihan siitä syystä, että perheen ruokakulttuuri palaisi pikaisesti takaisin "mitä nopeaa tänään jauhelihasta tai broilersuikaleista" -kauteen.
Kaalilaatikko on oikeasti hyvää, eikä sitä kyllä kunnolla haudutettuna juuri tarvitse edes pureskella. Toisin kuin the kirjaa. Takakansiteksti kertoo, että kluun, the kirjailija, kirjoitti "vaimo kävi lääkärissä" -esikoiskirjan australiassa, jonne hän muutti 3-vuotiaan tyttärensä kanssa hollannista. Ja se pointti: sen jälkeen kun hänen 36-vuotias vaimonsa oli menehtynyt syöpään. Ei siis tällä kertaa mikään selviytymistarina, tai ehkäpä kuitenkin: miehen selviytymistarina.
Pelkkä takakansi ei kerro, mikä kaikki kirjassa on omaelämäkerrallista, mikä tarinaa ja miten väritettynä, mutta aihepiiri ainakin on omakohtaisesti koluttu, ja se välittyy tekstistä. Varsin ronskilla huumorilla ja miehisellä viitekehyksellä kluun kertoo elämästä(än) vaimon ja perheenäidin syöpään sairastumisen jälkeen, aina hautaustoimiston saapumiseen saakka. Näkökulma on puolison, kanssamatkaajan. Ja se on juuri iso osa kirjan antia -näin sairastajan näkökulmasta.
Lisäbonus on miehen mielenmaailmassa. Yhden kaverin kirjoitusten perusteella on turha tehdä yleistyksiä, mutta tapaustutkimuksenakin päähenkilö stijn aukaisee tällaisen perusfeminiinin silmiä: vaikka kaiken tahallisen karrikoinnin suodattaa, jää jalkapalloille ja rinnoille edelleen kirkas, jaettu ykkössija. Noin niin kuin vaimon sairastamisen ohessa. Lisäksi miehen poikkeuksellisen korkea testosteronin taso ja siemenen kylväminen pitkin amsterdamia tekevät stijnistä lähes antisankarin. Toisaalta, keitä ne on ne sankarit?
Kuitenkin joku kirjassa koukutti. Ehkäpä se oli koko tarina kaikessa rehellisyydessään. Aina ei voi voittaa, eikä saada edes tyhjää arpaa, vaan joutuu ottamaan vastaan sen pelätyimmän palkinnon. Kuten blogiystäväni ja kohtalotoverini kommentoi, selviytymistarinoiden lisäksi tarvitsee joskus niitä toisenlaisia tarinoita, joissa ei ole niin happy end.
Mutta seuraavaksi siirryn siihen suositeltuun hilkka olkinuoran kirjaan elä ihmeessä.. Ihan tasapainon vuoksi.
Mitä mieltä äänikirjoista?
4 viikkoa sitten
3 kommenttia:
Hei Tiina, minäkin ehdin jo lukaista Kluunin kirjan ja sivuta sitä pienesti blogissani. Todella mukaansatempaavaa luettavaa ja paljon ajatuksia herättävää!
Kiitos sinulle vinkistä!
..kylläpä hyvät naiset saitte minut miltei tältä istumalta lähtemään kirjastoon:) toivottavasti näillä nurkilla ei moni lue blogenjanne;) ettei tarttis kauaa odottaa ko kirjaa:)
Joo...Olkinuora on sitten ihan vastapainoa, ajatuksia naisena olemisesta eri näkökulmista, jaksamisen, itsetunnon ajankulumisen,uupumuksen yms..
...ja pitänee tehdä yksi tunnustus...tämä kotiäiti ei ole yltänyt gourmet-suorituksiin vaikka on notkunut kotona jo kohta 8kk:tta..se jauheliha ja muu pikaruoka pitää meidän lapset arjen realismissa mukana..ettei totuus äidin töihin paluun kohdalla olis niin julmaa;)
Mukavia ja nautinnollisia kotipäiviä toivottelee Nina:)
Minäkin luin ko. kirjan viime kesänä leikkauksen jälkeen ja ennen hoitoja - herätti siinä vaiheessa monenlaisia tunteita ja välillä oli tunne, että "mun ei pitäisi lukea tätä just nyt", mutta kun ei sitä voinut jättää keskenkään..Kirjan kirjoittaja herätti minussa samantapaisia tunteita kuin tällä hetkellä Californication-sarjan päähenkilö, jonka edesottamuksia on ihan pakko seurata (vaikka siinä ei tätä syöpäulottuvuutta olekaan).
Lähetä kommentti