sunnuntai 25. tammikuuta 2009

käsitöidä

Syksyllä, heti syöpätaipaleeni alkajaisiksi, etsin aiheesta kirjotettuja omakohtaisia kirjoja. Luin lähes ahmimalla niina revon arpi-kirjan, sirkka garamin rintamalla, katelijne van heukelomin rinta rinnan ja satu hassin tukka hattuhyllyllä. Lukemista odottaa vielä kirja-alesta hankittu kluunin vaimo kävi lääkärissä. Selviytymistarinoita -niitähän sitä hakee. Ja niistä uskoa omaankin selviytymiseen. Ihme kyllä, omakohtaisesti kirjoitetut tekstit eivät aiheuta ahdistusta, vaan ehkä jopa kirkastavat omia ajatuksia, ja käytettäköön parjattua mutta osuvaa nykytermiä: voimaannuttavat.

Adam wishartin kirja joka kolmas -matka ihmisen ja syövän yhteiseen historiaan, oli hieman erilainen lukukokemus. Kirjan kirjoittaja, aikuinen poika, tekee iäkkään isänsä vierellä matkaa syövän maailmaan, itse taudin ja hoidon historiaan. Todella mielenkiintoisia näkökulmia! Syöpä ei todellakaan ole mikään nykyajan vitsaus, vaan pahanlaatuisia kasvaimia on sairastettu ihmiskunnan historian alkuhämäristä asti.

Mielenkiintoinen oli katsaus menneisiin syövän syy -teorioihin. Ja liekö nuo kaikki syy-ajatelmat niin menneitäkään, sillä eihän nykytiedekään ole kyennyt löytämään muuta kuin sairaudelle altistavia aineita ja tekijöitä, geenejä ja kemikaaleja. Joten kaikenlaiselle spekuloinnille ja näennäistieteelle löytyy edelleenkin ovenrakoa. Paha sappi, mustat nesteet elimistössä, nielty kiukku, itkemättömät itkut, valvotut yöt.. Tätä kaikkea taitaa itse kunkin vinttikomerosta löytyä, kun tarpeeksi etsitään.

Sapen kiehuttaminen ja vanhojen kaivelu ei tunnu mielekkäältä tavalta pyristellä eroon sairauden pauloista -jätetään menneet sikseen. Paljon hauskemmalta kuulosti em. kirjassa ja luonnonlääketieteessä esiin tuleva ajatus tukahdetusta luovuudesta. Tukahdutettu kuulostaa kovin dramaattiselta, kysehän on vain omista valinnoista ja arkipäivän kiireistä -kenen perheenäidin peruseloa voisi kutsua luovaksi? Ellei luovuudeksi lasketa ruuan jatkojalostusta, siivouksen organisointia tai kyyditysaikataulujen tekemistä lasten harrastuksiin:)

Mutta juuri nythän minulla on se monien kaipaama välivuosi elämästä, jolloin voi keskittyä puuhaamaan juuri kaikkea sitä luovaa, mihin aiemmin ei muka ole ollut aikaa: kirjoittaa ja käsitöidä. Pikemminkin kuin syöpää, hoidan näillä luovilla toiminnoillani henkistä kanttia, mutta toimii, toimii. Kirjoittaminen ei tosin ole edennyt vielä tätä nettipäiväkirjaa pitemmälle, mutta aikomus on.

Käsityöt sen sijaan on jo kaivettu esille, ja villapaita lämmittänee itseäni ehkä jo tänä talvena. Sillä, koska nyt on aikaa, ei neulotakaan mitään perusneulosta, vaan palmikoidaan kolmella eri tahtiin kulkevalla letillä. Lupaan laittaa kuvan tänne valmiista paidasta, ellei sille käy, kuten monelle muulle hyvin alkaneelle projektille: reippaan puolen välin jälkeen se kulkeutuu pahvilaatikkoon, joka kantaa nimeä "kauneimmat keskeneräiset käsityöni". Vaikka, sielläkin, lienee sen tarkoitus täytetty, luovana prosessina..

6 kommenttia:

Nina kirjoitti...

Täällä ilmoittautuu eräs samoille näkökannoille jälleen kanssasi monesta asiasta. Varsinkin tuo lukeminen, selviytymistarinoita kaipaa. Voimaantumista minulle toi myös ihan ikäkriisiä ilmeisemmin pohtiva Olkinuora kirjassa. Elä ihmeessä! Myös erilaiset puhuttelevat runot ja mietelmät kuuluvat tähän "tautimatkailun" ohjelmaan:) Auttavat pääkoppaa kirkastamaan omia ajatuksia sanoiksi.

Annukka kirjoitti...

Laitahan tosiaan luovuus kukkimaan, mutta varohan puikkoja heilutellessasi, ettei käy kuten tälle neulomisesta innostuneelle ja iske jännetupentulehdus heti alkuunsa. Ennen sitä ehdin onneksi tekaista parit villasukat ja lasten villatakkia. Nyt saa neulominen hetkeksi jäädä ja luovuus löytää ihan muita ilmenemismuotoja ;)

Luovia hetkiä toivotellen!

Anitta kirjoitti...

Löysin tämän blogin vasta tänään.
Harvinainen tapaus on sattunut kohdallesi, mutta toivottavasti hoidot puree ja fysiikkasi kestää ne.
Kävin tänään tuttavani luona. Hänkin munasarjasyöpäpotilas vuoden takaa. Sillä rintamalla toistaiseksi kaikki hyvin. Mutta...
Hänelle tuli nivustyrä kuukausi hoitojen loppumisen jälkeen. Syitä voi vain arvailla. Joku hoitaja oli arvellut, että syynä voi olla liian äkkinäinen vuoteesta nousukin. Tai liian kova vatsa ja sen aiheuttama ponnistelu. Nostellut hän ei ollut mitään raskasta. No, sekin on nyt leikattu ja paraneminen etenee hyvin. Eli kannattaa ehkä olla vähän varuillaan ettei tule huomaamatta uusia harmeja.
Rintasyöpähoidot ainakin on hyviä. Tunnen useita rintasyöpään sairastuneita ja kaikki voivat hyvin. Yhdellä tiedän, että käsi turpoilee, mutta muilla ei ole sitäkään ongelmaa.
Hyvää vointia ja valoisaa kevättä.

tiina kirjoitti...

Puikkojen sijasta välillä istahdan myös pianon ääreen -tosin siinäkin hommassa voi saada jännetupentulehduksen..

Kirjojen lukijoille pieni varoitus: kluunin kirjaa vaimo kävi lääkärissä en suosittele ihan herkimmille sairastajille tai kanssamatkaajille. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, suorastaan loistavaa sanailua, mutta ei mikään parantumistarina. Ei siis ihan iltalukemista itsellekään, mutta auttaa hahmottamaan tätä sairastamisprosessia vierestä katsottuna. Tämä oma perspektiivi kun välillä tuppaa kapeutumaan..

Annukka kirjoitti...

Lähdinpä sitten tuolta istumalta kirjastoon hakemaan Kluunin kirjaa, sillä se sattui olemaan lähikirjastossa vapaana. Välillä sitä kumma kyllä kaipaa luettavakseen myös muita kuin selviytymistarinoita. Pieni surussa (ja etenkin toisten surussa) kieriskely tuo kai sekin omaa omituista lohtuaan tähän matkaan.

Olen oikeastaan lukenut aiheesta kertovia kirjoja ja juttuja hyvin harvakseltaan. Ninan Revon kirjan kylläkin luin hetipian sen ilmestyttyä, sillä hänen ja miehensä Mikko Koukin haastattelu Punainen lanka -ohjelmassa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen johtuen ehkä siitä että olin saanut oman diagnoosini hiljattain ennen ohjelman lähettämistä. Taitaa tuo haastattelu olla äidin digiboxilla tallessa yhä edelleen...

Anonyymi kirjoitti...

Kannustan tuohon kirjan kirjoittamiseen! Koska tosiaan sun tekstiä on mukavaa lukea, vaikka tämä perusaihe onkin vakavimmasta päästä. Matkakertomushan tämäkin on! Hei, ehkäpä sunnutaina tapaamme Sakari Topeliuksen Puuäijän pihapiirissä?

Maija