torstai 22. tammikuuta 2009

rempseitä rouvia

Syöpäpolille meno alkaa olla jo ihan tuttu juttu. Miehen kanssa on melkein yhteinen työmatka, hän tosin aina saattaa minut huoneeseen saakka, pitää kolme varttia seuraa eli lukee puhelimen kautta sähköpostit ja tuoreimmat uutiset, ja referoi jälkimmäiset minulle odottaessamme muita coctail-vieraita huoneeseen. Se on sitä vanhempien yhteistä laatuaikaa..

Remseitä rouvia sain tälläkin kertaa juttuseuraksi. Vanhempi rouva nelostien varrelta teki mieheenkin vaikutuksen: jo viiden minuutin tuttavuuden päätteeksi hän nauraa heläytti, että johonkin sitä ihminen aina kuolee. Oli saanut lääkäriltä huonompia uutisia, muttei toki ollenkaan toivottomia, monta valttikorttia oli vielä hänenkin kohdalla käyttämättä.

Itselleni ei uutisia ollut kummemmin tarjolla. Syöpämarkkerin lasku oli pysähtynyt, ja ca 12-5 näytti tällä erää arvoa 8, joka on kuulema oikein hyvä, vaikka pykälää isompi nyt onkin (viitearvo <35). Neutrofiilit olivat vain 1,4 (viitearvo 1,6 mutta hoitoraja 1,5), ja vaikka muut arvot olivat edelliskertaan nähden lähes loistavat, jouduttiin doketakseliannosta pienentämään jatkoa ajatellen. Yritin kysellä valkosolutekijää (neulastaa tahi muuta kallista lääkettä), tai muita vaihtoehtoja, mutta hoitajat kertoivat tämän olevan talon tapa, jolla pyritään siihen, että seuraava hoito voidaan antaa aikataulussa kolmen viikon kuluttua. Siihen pyrin minäkin. Valitettavasti valkosoluja ei voi tahdonvoimalla eikä vitamiineilla muodostaa.

Torstai on mukava hoitopäivä, sillä osaston ruoka"salissa" kokoontuu aamupäivän porinapiiri kahvin, kuivakakun ja vertaistuen merkeissä. Syöpäyhdistyksestä vapaaehtoinen tukihenkilö jututtaa meitä rouvia, ja kyllähän tuon pienen huoneen yhteenlasketulla elämänkokemuksella kerrottavaa riittää. Varsin koskettavia elämän- ja sairaudentarinoita sain tänäänkin kuulla, pirkolta, annelilta, raijalta, kyllikiltä ja toinilta, ja ketä meitä nyt siellä pyöreiden pöytien ääressä oli. Ja kun elämänkokemusta on riittävästi, ei rohkeutta puutu. Juttujen lisäksi ihailtiin itse kunkin arpia vartalolla:) Ja naurettiin makeasti päälle.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jumalan siunausta ja jaksamista sinulle. Oot kuules oikeesti aikas kova mimmi kun tollasen kanssa pystyt tappeleen ja olemaan voitolla.

umbramaj kirjoitti...

Vertaistuki on parasta tukea. Se saa asiat näyttämään tosilta mutta tuo myös ilon pintaan. Siellä näkee miten konkaritkin vielä porskuttaa, se jos mikä antaa voimia mennä eteenpäin joskus harmaissakin tunnelmissa. Voimia sinulle!