sosiaalipolitiikkaa

Kävelimme tänään urhoollisesti kaatosateessa täyttämään kansalaisvelvollisuutemme. Kerrankin ehdokkaissa oli valinnanvaraa, monta tuttua oli listoilla. Ehkäpä kuudessa vuodessa kotoutuu ja maaseudun seurapiirit tulevat tutuiksi. Kaupungista tulleena tällaisen agraari-sovinistisen pikkukylän (ei oma termi mutta erittäin osuva) päätöksenteko tuntuu välillä lehmäkaupoilta, ja painopistealueet ovat siellä missä ne on "aina tavanneet" olla. Uusia asukkaita haalitaan, mutta palvelujen laita on niin ja näin. Lapsirikas kunta ei aina ole lapsirakas.

Rintaleikkauksen jälkeen sairaalan sosiaalihoitaja oli huolissaan perheemme arjen pyörityksestä. Itse en saisi maitopurkkia raskaampaa nostaa aikoihin, mikä asettaa pieniä haasteita kodinhoidolle. Miehen työ vaatii lisäksi liikkuvuutta, ja alkuperäisen, sen elokuussa täytetyn kotikalenterin mukaan hän olisikin ollut syksyllä enemmän maailmalla kuin kotoa käsin töissä. Hoitaja kysyi lupaani, josko hän saisi kysellä kunnasta kodinhoitajaa käymään edes jonkun kerran apunani. Itselläni ei riittänyt tuossa tilanteessa jaksamista asian suhteen, ja ajattelin että antaapa yrittää.

Hyväuskoinen sosiaalihoitaja soitti tarvittavat puhelut ja heti perään minulle. Äänestä ja sanavalinnoista kuulin että vastaanotto oli ollut juuri niin karu kuin olin ajatellutkin. Kunnan sosiaalitoimen hoitajat on varattu vanhusten, vammaisten ja akuutin lastensuojelun tarpeisiin, ja totisesti toivon ettei perheemme tarvitse koskaan turvautua ainakaan kahdelle viimeksimainitulle ryhmälle suunnattuihin palveluihin. Meidän tarpeisiimme tarjottiin kasaa yksityisten palveluntuottajien puhelinnumeroita. Hinta keskimäärin 27e/h. Vertailun vuoksi: naapurikunnassa kunta oli palkannut vastaavassa tilanteessa olevalle perheelle työllistetyn nuoren kotiavuksi.

En ottanut avun epäämistä henkilökohtaisena tappiona, kuten sosiaalihoitaja taisi tehdä. Meille on käynyt hyvin. Olemme saaneet kaikenlaista tukea ja apua niin ystäviltä, tuttavilta kuin sukulaisilta. Toistan itseäni ja totean: olemme kiitollisia. Miehen työnantaja on joustanut, reissuja ei ole tarvinnut tehdä ja tärkeät lääkärikäynnit kiilaavat tarvittaessa työpalaverien edelle. Edistyksellistä, mahtavaa. Kotikalenteri onkin puhkikumitettu ja uudelleen täytetty.

Mutta. Entä jos turvaverkko ei olekaan yhtä kireä kuin meillä? Läheisiä on vähän tai heillä ei ole mahdollisuutta tai voimavaroja auttaa? Ollaanko jonkin ajan kuluttua tilanteessa, jossa kunta yhtäkkiä tarjoaakin apua -akuuttia lastensuojelua?