perjantai 21. elokuuta 2009

villasukkia ja niityn kukkia

"Työ ihmisen, tuo tekijälleen, mielen niin iloisen.." lauloimme seitsemänkymmentäluvulla päiväkodin laulupenkillä, froteemekossa ja keinokuituisessa puserossa, nahkatossut jalassa. Jatkoimme opettavaisessa hengessä "popsi, popsi porkkanaa", ja kärhämien ratkaisuksi tarjottiin laulua "liru laru loru, moni turha poru ratkiriidaksi muuttuu". Syvän vaikutuksen ovat viisut tehneet laulajaansa, kun ne vielä sopivassa tilanteessa mieleen palaavat. Erityisesti tuo työveisu on viime päivinä pyörinyt mielessä: sanoittajalla on ollut työntekoon paitsi periluterilainen, myös hyvin myönteinen asenne.

On ihanaa olla töissä pitkästä aikaa. Työntekijänä kuulun taas tasaveroisesti tähän yhteiskuntaan, minulla on tehtävä ja missio, päivät kuluvat, arki ja pyhä erottuvat toisistaan. Ympärillä on elämää ja hälinää aivan livenä, eikä tarvitse miettiä, kuuntelisiko aamupäivän mielenkiintoiset tiedeohjelmat yle ykköseltä vai nauttisiko aamuteensä olga k:n seurassa radio aallon kautta. Ope, ope saanko, tarviiko, miks pitää.. Hulinaa ja hälinää, keltaisia muistilappuja kalenterin kannessa, välituntivalvontaa ja palavereita. On kuin en olisi pois ollutkaan.

Entinen oppilas käveli ensimmäisenä koulupäivänä vastaani käytävällä, ja tuumasi yhdeksänvuotiaan isännän elkein, että "se on sulla sitten se reuma ohi". Mitäpä siihen kuin myöntelemään, että kiva olla terve ja saada olla taas täällä koulussa. Ensimmäisen viikon toinen helmi oli sammakonpoikanen, joka suurena aarteena ruokalassa eteeni juoksutettiin -tai varsinainen helmi oli tämä aarteenhaltija, joka lupasi tulevana maanantaina ilahduttaa opettajaansa jäniksenpoikasella. Kunhan juoksee sen kiinni viikonloppuna.

Kaiken koulukiireen keskellä pienet kohtaamiset ja tilanteet pysäyttävät ajan hetkeksi. Koululaisjumalanpalveluksessa veisasimme "totuuden henki, johda sinä meitä.." Vanha, tuttu virsi 484, mutten ollut muistanut viimeisen säkeistön päättyvän sanoihin "Jos mikä murhe, meitä täällä kohtaa, voittamaan auta." Ehkä nuo sanat puhuttelivat vasta nyt, murheen kyläiltyä. Pienet koululaiset pysäyttivät hetken laulaessaan nämä, auringon paahtamina, iloisina ja surua tuntemattomina. Koulun kello pysähtyi pariksi minuutiksi myös, kun kaksikymmentä kolmasluokkalaista intoutui laulamaan tosissaan "minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää..". Opettaja on yhtäkkiä aivan varma, että tässä edessäni on kaksikymmentä uutta ystävää. Auringon paahtamaa, ilosilmäistä kaverusta, villasukkia ja niitynkukkia.

"Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää,
ja minun ystäväni on kuin niityn kukka,
joka saa minut hymyilemään.
Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan,
vien sinut katsomaan,
miten aurinko laskee puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan.

Mä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin,

oppia tään maailman
paljon paremmin.
Ja kun mä sitten joskus
olen aikuinen,
niin toivon, että oppimasta
koskaan lakkaa en."

san&säv Petri Virtanen

maanantai 17. elokuuta 2009

kolme toivomusta

Kansansadussa ihmispolo saa haltijalta kolme toivomusta, jotka tämä lupaa toteuttaa. Sadusta on monia versioita, mutta tarinan juoni on sama. Ihminen toivoo hölmöjä asioita ajattelematta niiden seurauksia, haltija toteuttaa toiveet, mutta kohta jo tämä ajattelematon ihmisraasu toivoo, että asiat olisivat kuten ennenkin. Tässä lienee kansansadun opetus: onni syntyy sellaisten asioiden arvostamisesta, mitä meillä jo on.

Itsekin on tullut vuosien varrella toivottua yhtä sun toista, mammonaa ja muuta maallista hyvää. Eikä oma kaukonäkö ole ollut sen terävämpi kuin kansansatujen raukoilla ihmisillä. Äkkiseltään tulee mieleen kolme toivomusta, jotka olisi ollut syytä muotoilla vähän tarkemmin..

1. Juoksuharrastusta aloittaessani etsin tukevia urheiluliivejä. Rinnanympärys ja kuppikoko eivät oikein kohtaa tässä varressa, ja kunnollisten liivien löytäminen oli hankalaa. Ajattelin, että juokseminen on pienirintaisten puuhaa, ja kyllä se vaan olisi helpotus, jos rinnat olisi puolta pienemmät. Selittämättäkin on selvää, että toiveeni toteutui turhan toispuoleisesti.

2. Kotialbumimme tällä erää viimeisellä sivulla on joulukuvia..peltosen ensimmäisestä joulusta. Toivoin monestikin, että saisinpa viettää rauhallisia, yksinäisiä kotipäiviä, niin järjestelisin viimeisen neljän vuoden valokuvat kansioihin. Kotipäiviähän viime lukuvuonna riitti, jopa niitä lapsettoman rauhallisia, mutta albumin päivitys ei edennyt sivuakaan. Kuinkahan pitkä sairasloma tarvittaisiin tuohon, sinällään ihan mukavaan projektiin?

3. Jonoissa ja tungoksissa olen useampaankin kertaan huokaissut, etten totisesti halua koskaan tulla keski-ikäiseksi. Tunnen monia ihania ihmisiä, siis suuren suuren joukon, jotka voidaan luokitella kuuluvaksi täti & setäkategoriaan, mutta stokkan juustotiskillä, k-raudan tapettiosastolla, täpötäydessä rantaravintolassa ja kodin anttilan kangasosastolla tungeksii kärsimätön ja muista piittaamaton, nuoruutensa päivät jo ohittanut ihmislauma, joka on mielestään odottanut aivan liian kauan. Vuoro on heidän, ja he haluavat etua, PALVELUA ja VARMASTI TUORETTA.

Kolmannen toiveen sanamuoto kaipaa täsmennystä, sitä pienellä fontilla kirjoitettua osuutta paperin alareunassa. Haluan siis tulla keski-ikäiseksi, ja kovaa kyytiä lähestyn tuota kultaiseksikin kutsuttua ikäkautta. En vain halua tulla kärttyiseksi keski-ikäiseksi tädiksi, joka tietää ja osaa kaiken ja paremmin, ja joka on elämässään tehnyt ja nähnyt, ja jonka siksi pitäisi olla nyt tekemisen ja näkemisen kohteena. Siinäpä haastetta, niin kuin siinäkin, että saa mittariin keski-ikään vaadittavan määrän vuosia.. Vai joko olen 37-vuotiaana keski-iässä? Vaadin vastausta! Heti!

lauantai 15. elokuuta 2009

etuvarustus uusiksi


Kaupunkireissulla poikkesimme peltosen kanssa uudessa lelukaupassa. Puoti oli vasta avattu, ja mielenkiintoisesta valikoimasta päätellen kauppa haki vielä profiiliaan. Roolivaaterekistä, lumikki- ja spidermanasujen vierestä löytyi mm. hutsahtava daisarit ja korsetti -yhdistelmä. Kuka sanoi, että pohjoisessa asuu harrasta ja jäyhää kansaa? Peltosta nauratti kaupan olevat tissit, mutta olisi mielummin halunnut peppiperuukin. Maltoin itsekin mieleni, enkä hankkinut tätä iloista iltapukua kaappiini odottamaan, esimerkiksi koulun vappunaamiaisia varten:)

Omista rinnoista voi valitettavasti tällä haavaa puhua vain yksikössä. Sain viitisen minuuttia rintasyöpädiagnoosin kuulemisen jälkeen käteeni "rinnankorjausleikkauksen käsikirjan", ja luulin jo hetken, että rinnanpoiston yhteydessä minulle voitaisiin askarrella entistä ehompi vasen rinta. Ei, sain kirjasen vain sen sisältämien kuvien vuoksi, jotta voisin psyykata itseäni tulevaa varten. Sivuilta 11-15 kun löytyy nyt jo tutun näköisiä kuvia toispuolisesta etuvarustuksesta. Kirjanen teki tehtävänsä, enkä tuntenut järkytystä kurkatessani haavataitosten alle leikkausta seuraavana päivänä.

Kuvien lisäksi luin toki koko oppaan, ja tiedän uuden rinnan rakentamisesta aika paljon. Termit vatsa- ja selkäkieleke, kudoslaajenninproteesi ja implantti ovat tuttuja, kuten myös mamillarekonstruktio ja kohdallani mahdollinen profylaktinen mastektomia. Selväksi on tullut myös, ettei toimenpide ole kohdallani ajankohtainen. Syövän uusimisriski lienee sen verran korkea, ettei muutamaan vuoteen kannata uuden tissin perään kysellä tai haikailla. Suoraan sanottuna en ole tällä haavaa edes kiinnostunut leikkauspöydälle kipuamisesta, sitä lajia on koettu viime aikoina. Kyseessä ei ole mikään pieni kosmeettinen operaatio, vaan esim. vatsakielekeleikkaus kestää 4-6 tuntia, ja sen jälkeen sairaalassa voi joutua olemaan jopa viikon.

Silikoni-anita täyttää liivin ja tehtävänsä oikein mainiosti, tulemme hyvin toimeen. Sairaalan fysioterapeutin mukaan olen oikeutettu uuteen silikoniproteesiin parin vuoden välein, ja seuraavaksi odotan saavani rinnalleni uutuuden, itsekiinnittyvän sporttimallin, jonka kanssa ei tarvitse käyttää erikoisliivejä. Ja joka tyytyväisen käyttäjäkunnan mukaan pysyy matkassa mukana vaikka maratonilla.

On kuitenkin mukava leikitellä ajatuksella, että voisi turhia miettimättä riisua itsensä naisten pukuhuoneessa, käydä uimahallin saunassa ja pukeutua vaikka siihen violettiin kesäihanuuteen, jota oli pakko sovittaa alennusmyynnissä, mutta joka avaran kaula-aukon vuoksi jouti takaisin ale-laariin. Ja jos joskus leikkaukseen päädyn ja pääsen, voinko itse vaikuttaa lopputulokseen.. Saako sitä jonkun kataloogin käteen, josta voisi osoittaa, että tuollainen b-kuppi kiitos ja neitseellinen, pysty malli. Ja jos sellaisen saisi, voitaisiinko tuo oikea puoli korjata samaan hintaan, ettei aivan paripuoliksi jäisi.?

keskiviikko 12. elokuuta 2009

aurinkoenergiaa

Se on menoa nyt. Elokuun aikana trafiikki koulun käytävillä lisääntyi päivä päivältä, shortsiasuisia lomalta palaajia löytyi kohta joka luokasta. Ihanat kollegani! Haistelemassa kouluilmaa, värkkäämässä opetusmateriaalia tai järjestelemässä sitä, kutkuttavassa lukuvuoden aloitushuumassa. Tänään tuo jännitys sitten huipentui aamutuimaan lipputangon juurella, missä kuutisensataa koulukasta aloitti lukukauden. Varsinainen liikenneruuhka!

Nyt on käytävillä ääntä ja elämää, todellista aurinkoenergiaa. Siellä seassa pyörii yksi syöpäläinen, joka onneksi ei ehdi sairauksiaan päivän aikana muistelemaan. Oppilaat ja opetussuunnitelma eivät armoa tunne, ja se on hyvä. Lujaa mennään muttei ylinopeutta. Hei, kuka siellä juoksee käytävällä?

Yleensä olen saanut aamuenergian kaurapuurosta, mutta nyt moottori käynnistyy näillä:
- luonnonjogurttia (muistattehan mainoksen, jossa jogu-mies toivotteli terveyttä ja pitkää ikää..)
- siemeniä (shiatsu-hierojani suositteli, enpä tullut kysyneeksi miksi)
- teetä (tiesittehän, että kaksi kuppia teetä päivässä ehkäisee munasarjasyöpää? ei valitettavasti ehkäissyt,mutta ehkä neljä.. tai viisi?)
- mustaviinimarjoja (c-vitamiinia, kotipuskasta ja takuulla luomua)
- kaksi kalkkitablettia (osteoporoosin ehkäisyyn, vaihdevuodet nähkääs)
- maitohappobakteeri (antaa yleistä vastustuskykyä, vaikka possunuhaa vastaan)
- aamunlehti (valitettavasti vain kuvausrekvisiittaa, ainakin useimmiten)

Mukavaa syyslukukauden alkua kaikille koulukkaille ja heidän taustajoukoilleen! Ja niillekin, joiden kouluaamuista on kulunut jo tovi..

perjantai 7. elokuuta 2009

syövästä selviytyjät

Mies on lääkärin vastaanotolla. Lääkäri katsoo totisena miestä, ja sanoo:
- Valitettavasti minulla on vain huonoja ja hyvin huonoja uutisia. Teillä on syöpä, jota ei voida hoitaa.
- No mikä se toinen uutinen on, kysyy mies.
- Teillä on myös pitkälle edennyt altzheimerin tauti.
- No voi pentele sentään, onneksi ei sentään syöpää, tuumii mies.

Syövän maine sairausvalikoimassa on huono. Päivälehden muistavat kertoa meille syöpään menehtyneistä julkkiksista (ja taviksistakin, jos aiheet ovat kertakaikkiaan lopussa). On helppo unohtaa, että tänä päivänä suomalaisista syöpään sairastuneista puolet selviää, ja keskuudessamme elää 170 000 syövän jossain elämänsä vaiheessa sairastanutta ihmistä. Missä nämä kaikki ihmiset ovat? Kiireisinä kaupan kassajonossa, elokuvateatterin hämärässä, työpaikan kahvihuoneessa, kanarialla käymässä... Syövän jälkeen elämä jatkuu, eikä kukaan ehkä lähipiiriä lukuunottamatta tiedä koetusta. Tauti on voinut ollut niin raskas isku, ettei sitä ole halunnut "julkistaa".

Sain syöpäsisareltani meiliä, jossa hän listasi tietämiään syövästä selviytyneitä ihmisiä. Huumorilla kirjoitettua luetteloa oli hauska lukea, ja lisäsipä se omaakin selviytymisen tunnetta. Kierrätän ideaa, ja pyydän teitä lukijoita kirjoittamaan kommentteihin syövästä selviytymistarinoita. Selviytymisen saa määritellä itse, samoin kuin sen, mitä sairauskertomuksesta haluaa kertoa. Julkkikset, tavikset, omakohtaiset, kaikki tarinat käyvät, anonyymisti tai nimillä. Itsekin tunnen monen monta syövän selättäjää, mutta aloitan tämän selviytyjien listaamisen netistä löytämälläni jutulla. Harrietin tarinan rinnalla omat kaksi syöpää kalpenevat..

Espoolainen harriet klar kuuli 13-vuotiaana sairastavansa syöpää, ja elinaikaa luvattiin 2kk. Tällä hetkellä harriet on kuitenkin 55-vuotias rouva, joka on selättänyt kaikkiaan seitsemän syöpää. Imurauhassyöpä hoidettiin, mutta uusiutui vuoden kuluttua. Sen jälkeen harriet on sairastanut vielä kohdunkaulan-, munuaisaltaan- ja kilpirauhassyövän, ja välissä ehtinyt saada kolme infarktiakin -tosin myös lapsen. Pahin tilanne tuli jokunen vuosi sitten, kun paksusuolen syöpä todettiin viiveellä, ja tauti oli ehtinyt lähettää etäpesäkkeitä maksaan. Ne kuitenkin leikattiin, ja sytostaattihoidon päätteeksi rouva on jälleen tautivapaa. "Ei saa luovuttaa. Niin kauan kun on elämää, on toivoa", sanoo rouva, jolta totisesti löytyy sisua ja asennetta. Haastattelu löytyy studio55.fi:stä.

Nyt sormet näppäimille ja tarinaa tuottamaan, hop hop. Tahtoo kuulla lisää pliis.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

lyijykynä käytössä

Lähdimme peltosen kanssa hakemaan isompia lapsia kainuusta, ja päätimme samalla jäädä pariksi yöksi lataamaan akkuja tulevaa syksyä varten. Saunakamarin vieraskirjassa lukee, että samalla asialla ollaan oltu myös vuosi sitten. "Formulalomalla -akkujen latausta tulevaa syksyä varten. Mukava perhekesä takana, nyt taas jaksaa..", olen kirjoittanut elokuussa 2008. Hyvin jaksoimmekin, mutta emmepä tienneet, mitä kaikkea piti jaksaa.

Moni tuttava on kysellyt, olenko palaamassa töihin ja millä mielin. Kyllä ja mielellään. Akut on ladattu ja nyt taas jaksaa.. Olen toipunut, koen olevani terve ja ainakin olen valmis töihin. Toukokuussa sädehoidon päättyessä moni syöpäsisar koki, ettei ollut vielä valmis palaamaan takaisin työelämään, sillä vasta tuossa vaiheessa psyyke alkoi työstää sairautta ja tapahtumia. Itse olin ammattini puolesta etuoikeutetussa asemassa, ja saatoin jäädä kesälomalle suoraan sairaslomalta. Ehkä kadehdittavaa, mutta varmasti tarpeellisempaa kuin edes ymmärrän.

Naistenviikolla näin jo unta, jossa ensimmäisenä kouluaamuna kollegat soittelivat perääni ja kyselivät, enkö olekaan tulossa takaisin, koulu alkaa. Olin ärtynyt moisesta huolehtimisesta, ja vastasin, että vielähän minulla on kokonainen vartti aikaa saapua paikalle. Samassa muistin, etten ollut muistanut suunnitella ensimmäisen päivän tunteja. No, ainakin matikkaa ja yhteislauluja -niillä on mukava aloittaa, tuumin. Todellisuudessa tämän pedagogin mieli on askarrellut tulevan lukuvuoden parissa jo pitemmän aikaa, ja kouluilmaakin on tullut jo haisteltua. Loppuviikosta alkaa todellinen urakointi kaappien siivouksella. In real life myös kollegat ovat ihania -opehuoneeseen on ollut suorastaan ikävä.

Kaiken kivan syyskutinan keskellä vaikeuksia tuottaa vain tulevaisuuteen orientoituminen. Kalenteriin pitää kirjata kokouksia, tapahtumia ja vanhempainiltaa, ja jaksosuunnitelmiakin pitäisi laatia. Sairauslomalla vallinnut päivä vain ja hetki kerrallansa -asenne ei toimi enää työelämässä, ainakaan tässä hommassa (vaikka voisihan sitä yrittää sellaista KOR-pedagogiikkaa eli tuntisuunnitelmat syntyvät Käsi Oven Rivalla..). Nyt vain pitää uskoa siihen, että kun kirjaan marraskuulle joulujuhlapalaverin, niin istun siellä myös. Vaatii aika lailla henkistä kanttia nähdä pitemmälle tulevaisuuteen, kun viime talvena aikaperspektiivi oli kolme viikkoa, hoidosta toiseen, ja tällä haavaa aika kulkee kontrollista toiseen kolmen kuukauden sykleissä. Seuraava kontrolli koittaa siis syyskuussa. Optimismistani huolimatta käytän kalenterimerkinnöissä nykyään lyijykynää, minkä ymmärtää kun muistaa, että viime syyskuussa kaikki työkalenteriin kirjatut tapahtumat jäivät sijaisen hoidettaviksi.

Varovaisella innostuksella siis kohti uutta lukuvuotta. Ja hei, tilannettahan voi hyödyntää.. Armaat kollegat, otan hoitaakseni pullavuoroja ja muita velvollisuuksia siis vasta syyskuun jälkeen, kts:)

sunnuntai 2. elokuuta 2009

sata vuotta

Puoleen päivään asti jaksoimme peltosen kanssa leikkiä kotista, sitten oli jo päästävä reissuun. Neiti pakkasi hello kitty -käsilaukkunsa (ja kolme muuta käsveskaa), laittoi päähänsä hello kitty -aurinkolasit ja istahti istuimeensa. Suuntana keskipohjanmaa ja 320 kilometrin mittainen yhteislaulutuokio saattoi alkaa.

Perinteisten lastenlaulujen lisäksi peltonen taitaa aikuistenkin veisuja. Kauppakärryni radiosta pitää volyymit vääntää koht kovalle, jotta musiikki peittoaa rengasmelun (sallituissa nopeuksissa toki), mutta niin vain heikommankin äänentoiston avulla yhteislaulelot sujuvat. Peltsi tunnistaa kesän ykköshitit jo alkutahdeista, ja pyytää suosikkikappaleiden kohdalla vielä lisää ääntä. Niinpä laulelimme yhdessä juha tapion päälle "kaksi vanhaa puuta sateenpieksämää..", ja lauri tähkän kanssa venyttelimme jotta "suuuudeeeeelllaaaan". Monista lauluista peltsi tietää myös artistin, ja ilmoittaa, että tää on se eppujen tahloja papelilla.

Jos ollaan perheen ykkösautolla liikenteessä, neiti saattaa esittää kappaletoiveita. Suosittu on cd nro 3, kappale 3: sata vuotta. Herra ylppö on laulanut itsensä peltosen sydämeen, ja itsekin pidän artistin kevyemmän bändin eli ihmisten tuotannosta, maj karma on melko painavaa tavaraa. Mikko-poika laulaa "sinä olet niin kaukana, toisessa maassa..", ja mietin että näin se on. Mikko, tai herra ylppö, kuten artistiksi muuttunut naapurin poika nykyään haluaa itseään nimitettävän, tuntuu olevan ainakin sadan vuoden päässä, kaukana lapsuudessa. Leikkimökin salapoliisitoimistossa tai kulman takana nurkkajussina, silloin kun poikien kanssa leikkiminen ei vielä ollut inhottavaa. Siitä tuntuu toisaalta olevan sata vuotta, toisaalta vain hetki.

Jokunen vuosi sitten vaihdoimme artistin äidin kanssa kuulumisia tutulla postilaatikkorykelmällä. Silloin vielä mikko oli äidin sanojen mukaan "meidän huutosolisti", mutta tällä hetkellä perhekin lienee ylpeä jalat maassa olevasta menestyneestä laulajasta, joka kulkee omia polkujaan. Kuten teki sata vuotta sittenkin. Ylpeä olen minäkin samalta tienperältä ponnistaneesta rokkarista ja iloitsen solistin ja bändien menestyksestä. Vau.

Herra ylppö onkin ainoita kotikontujen ikätovereita, joiden kuulumisia voi lukea lehdistä (hmm.. lisäksi on niitä yhden palstan uutisia joissa ei ole nimiä, mutta puskaradio tietää jonkun entisen luokkatoverin tekijäksi "kaljaa saaliiksi myymälävarkaille" -tyyppisiin juttuihin..) . Mitähän kaikille tutuille kuuluu? Välivuonna on ollut aikaa mietiskellä lapsuusystävien kuulumisia. Monen ystävän kohdalla jäljet päättyvät opiskelupaikkakunnalle.. Minnehän kirsti on lappeenrannasta lähtenyt? Tuula tuskin enää asuu kortepohjan opiskelijakylässä?

Kesällä hankkiuduin vihdoin viimein virtuaalikaveerauksen pariin facebookiin, ja siellä olen monia vanhoja(kin) tuttuja tapaillut. Mutta.. yllätys yllätys.. eniten kontakteja on viimeisen kymmenen kuukauden aikana syntynyt tämän blogin välityksellä. Ei tämä syöpä siis läpeensä paha juttu ole ollenkaan:) Sana sairaudesta on kiertänyt, ja blogikin tuntuu löytyvän hyvin hatarilla hakusanoilla. Profiilista löytyvään emailiin postia ja ei kun kuulumisia vaihtamaan. Olen ollut äärimmäisen ilahtunut vanhoista kavereista, jotka ovat yhteyttä ottaneet (ja uusista myös). On ollut mukava jakaa kokemuksia kirjeitse ja nähdäkin joidenkin kanssa. Ei siitä nyt sentään sataa vuotta ole, kun lintsattiin liikuntatunnilta ja pyöräiltiin pirkkalan discoon. Neljännesvuosisata vain:)