"Työ ihmisen, tuo tekijälleen, mielen niin iloisen.." lauloimme seitsemänkymmentäluvulla päiväkodin laulupenkillä, froteemekossa ja keinokuituisessa puserossa, nahkatossut jalassa. Jatkoimme opettavaisessa hengessä "popsi, popsi porkkanaa", ja kärhämien ratkaisuksi tarjottiin laulua "liru laru loru, moni turha poru ratkiriidaksi muuttuu". Syvän vaikutuksen ovat viisut tehneet laulajaansa, kun ne vielä sopivassa tilanteessa mieleen palaavat. Erityisesti tuo työveisu on viime päivinä pyörinyt mielessä: sanoittajalla on ollut työntekoon paitsi periluterilainen, myös hyvin myönteinen asenne.
On ihanaa olla töissä pitkästä aikaa. Työntekijänä kuulun taas tasaveroisesti tähän yhteiskuntaan, minulla on tehtävä ja missio, päivät kuluvat, arki ja pyhä erottuvat toisistaan. Ympärillä on elämää ja hälinää aivan livenä, eikä tarvitse miettiä, kuuntelisiko aamupäivän mielenkiintoiset tiedeohjelmat yle ykköseltä vai nauttisiko aamuteensä olga k:n seurassa radio aallon kautta. Ope, ope saanko, tarviiko, miks pitää.. Hulinaa ja hälinää, keltaisia muistilappuja kalenterin kannessa, välituntivalvontaa ja palavereita. On kuin en olisi pois ollutkaan.
Entinen oppilas käveli ensimmäisenä koulupäivänä vastaani käytävällä, ja tuumasi yhdeksänvuotiaan isännän elkein, että "se on sulla sitten se reuma ohi". Mitäpä siihen kuin myöntelemään, että kiva olla terve ja saada olla taas täällä koulussa. Ensimmäisen viikon toinen helmi oli sammakonpoikanen, joka suurena aarteena ruokalassa eteeni juoksutettiin -tai varsinainen helmi oli tämä aarteenhaltija, joka lupasi tulevana maanantaina ilahduttaa opettajaansa jäniksenpoikasella. Kunhan juoksee sen kiinni viikonloppuna.
Kaiken koulukiireen keskellä pienet kohtaamiset ja tilanteet pysäyttävät ajan hetkeksi. Koululaisjumalanpalveluksessa veisasimme "totuuden henki, johda sinä meitä.." Vanha, tuttu virsi 484, mutten ollut muistanut viimeisen säkeistön päättyvän sanoihin "Jos mikä murhe, meitä täällä kohtaa, voittamaan auta." Ehkä nuo sanat puhuttelivat vasta nyt, murheen kyläiltyä. Pienet koululaiset pysäyttivät hetken laulaessaan nämä, auringon paahtamina, iloisina ja surua tuntemattomina. Koulun kello pysähtyi pariksi minuutiksi myös, kun kaksikymmentä kolmasluokkalaista intoutui laulamaan tosissaan "minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää..". Opettaja on yhtäkkiä aivan varma, että tässä edessäni on kaksikymmentä uutta ystävää. Auringon paahtamaa, ilosilmäistä kaverusta, villasukkia ja niitynkukkia.
"Minun ystäväni on kuin villasukka,
joka talvella lämmittää,
ja minun ystäväni on kuin niityn kukka,
joka saa minut hymyilemään.
Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan,
vien sinut katsomaan,
miten aurinko laskee puiden taakse
ja saa taivaan punertamaan.
Mä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin,
oppia tään maailman
paljon paremmin.
Ja kun mä sitten joskus
olen aikuinen,
niin toivon, että oppimasta
koskaan lakkaa en."
san&säv Petri Virtanen
Mitä mieltä äänikirjoista?
5 viikkoa sitten
6 kommenttia:
Ihania nuo lapset! Varmasti raskaampana päivänä auttaa jaksamaan nuo ihanat kommentit.
Mitä luokkaa muuten opetat vai oletko aineopettja?Ihania ja aurinkoisia työpäiviä sinulle toivottelen!
ei ole kyllä mitään herkistävämpää hetkeä kun kuunnella lapsensa laulavan tuota villasukka laulua:)..Tyttäreni lauloi ko laulua joskus luokan kuorossa ensimmäisillä luokilla...ihana muisto.
Niin..ihana tunne kun huomaa pärjäävänsä arjessa..ihan niin kuin ennenkin:)..ja kuin ei olisi pois ollutkaan..Jännä tunne miten oman 10kk:n poissaolon aikana ei¨juuri mikään ollut muuttunut..niin vähänkö oikeasti asiat muuttuvat vaikka tuntuu välillä ettei arjen juoksussa ja kehityksessä pysy mukamas mukana..
Minä jouduin hieman jarruttamaan menoani päädyttyäni vaaka-asennossa perhe-elämää viettämään..vanhat selkävaivat kun neljän viikon juonittelun jälkeen aiheuttivat totaalistopin, jalat alta ja silleen..eli ylilääkärimme sanoin magneettikuvien tulos: "vanhan-akan" selkä...mutta onneksi tämä henkinen ikäni tasapainottaa lopputulosta;)
Onneksi tuli pojalle ostettua keväällä läppäri ja niin sitä pystyy täältä vuoteesta käsinkin viettään jotain elämää, edes virtuaali sellaista:)
Ihanaa tuo arkinen elämä. Minulla alkaa viimeinen "loma"viikko ja sitten se ihana arki kutsuu minuakin. Raskas on ollut viimeiset 10kk kuten varmaan sielläkin. Nautitaan Elämästä. Ihanaa syksyä!
-Paula-
Olen luokanope, ja tavannut opettaa alkuopetuksessa eli 1-2 luokilla. Kivaa mutta vaativaa, ja tänä lukuvuonna olisi ollut taas koulunaloitus edessä ekaluokan kanssa. Toivoin kuitenkin ylennystä, ja pääsin kolmoselle, ensimmäistä kertaa työuran aikana! Töihinpaluun helpottamiseksi pyysin myös vähimmäismäärän opetustunteja, joten opetan viikossa vain 24t. Tekemistä on tässäkin, kun uuteen opetusmateriaaliin pitää tutustua (en tarkoita nyt oppilaita vaan kirjoja, oppaita ym), ja opetan vielä ensimmäistä kertaa englantiakin.
Sen verran on sairaus opettanut, että itseään pitää kuunnella, ja töitäkin tehdään itseä kuunnellen. Perfektionisti-tiina saa väistyä, vaikka hommat toki hoidetaan. Mutta esim joulukuun jaksosuunnitelmien ei tarvitse vielä elokuussa olla valmiina..
Arjessa tosiaan pärjää -syöpäisenäkin. Voimatervehdys syöpäsisarille, lomalle, sängyn pohjalle ja ihanaan arkeen!
Kiitos ihanasta blogistasi. Sain itse nyt 20.8. torstaina tuloksen paksuneulanäytteestä ja pahanlaatuiseksi myhkyräni osoittautui. Tiedon tuskassani löysin blogisi ja hauskat kirjoituksesi vakavan vaivan nujertamisessa antoivat toivoa tulevaan. Lisäksi kirjoituksesi hoidon vaiheista ja vaikutuksista on arvokasta tietoa valmistautumisessa edessäolevaan hoitokauteen.
Kyllä tämä rintasyöpädiagnoosi aika vakavaksi vetää, ainakin nyt tuoreeltaan. Olen 45v kolmen pojan äiti (kaksoset 9v, esikoinen 11v).
Tilulle toivon toivontäyteistä syöpävaellusta ja tukuttain parempia tuloksia ja uutisia jatkossa! Elämä jatkuu -syövästä huolimatta.
Syöpädiagnoosi on rankka paikka, ja itsekin olen viettänyt monia vähäunisia öitä, varsinkin sairauden alkutaipaleella. Sairastamiseen liittyy paljon sellaista, mihin ei voi vaikuttaa, kuten tauti jota sairastaa ja hoidot. Se, miten sairautensa kantaa, on taas itsestä kiinni.
Omalla taipaleellani juuri avoimuus ja sitä kautta saatu tuki tutuilta ja tuntemattomilta on ollut suureksi avuksi. Huumori on myös oiva lääke lähes kaikkeen:)
Lähetä kommentti