sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

hiljainen hyräily tuulen

Toppavaatteet on kutakuinkin kannettu varastoon, talvikengät pesty ja lankattu, vaatehuone inventoitu ja simat pullotettu. Kalenterin mukaan on kevät, ja tänään jo tuntuikin siltä auringon häädettyä aamuhallan. Lunta on vielä pienissä kasoissa pihan reunoilla ja maa on märkää, joten voi olla, että perinteinen vappuriehamme, haravatalkoot, siirtyy tuonnemmaksi. Ei sillä, että se mitään haittaisi.

Kevätpuuhien välissä on aina välillä pitänyt käydä tarkistamassa "leenankevään" kuulumiset. Blogiystävä leen@n vointi on heikentynyt koko ajan, ja tarkalleen vuosi blogin aloituspäivästä leen@ enimmäkseen nukkuu läheistensä ympäröimänä. Kipuja hoidetaan hyvin, kipulääkeannosta on nostettu, mutta loppuvaiheen uneliaisuuteen ei ole lääkettä. Tämän luin saattohoitoa käsittelevältä sivustolta, jonne omaksikin ihmetyksekseni eksyin. Syöpäsisaren lähestyvät kuolema herättää ajatuksia, joita ei juuri ole uskaltanut ajatella sitten sairastumisen alkushokin. Silloin luonnollisesti suunnittelin hautajaisenikin, aamuyön aavehetkinä, mutta hoitojen alettua halusin tarttua toivoon ja tulevaisuuteen. Kuolema-ajatukset saivat jäädä.

Eivät elämänpolun viimeiset metrit itselleni aivan vieraita ole. Olen istunut vuoteen vierellä, huolehtinut perustarpeista ja lievittänyt kipuja -tämän olen kuitenkin aina tehnyt terveyssandaalit jalassa, kyltti rinnassa ja valkoinen hame päällä, "viran puolesta". Kätilöopiskelijoidenkin koulutus alkoi elämänkaaren toisesta päästä (niin, ennen opettajan koulutusta olen siis valmistunut kätilöksi). Muistan, ettemme opiskelijatovereiden kanssa aivan innoissamme olleet alkuvaiheen perushoitojaksoista, mieli paloi jo "tositoimiin" synnytyssaliin. Nuo parin ensimmäisen vuoden harjoittelut ovat kuitenkin jääneet vahvasti mieleen, ja erityisesti mieleen ovat jääneet muutamat kohtaamiset siinä sängyn laidalla.

Vanhustenosasto oli keltaisessa puutalossa, kaupungin laidalla mutta metsän keskellä. Vanhan talon ilmanvaihto oli riittämätön, ilmassa leijui ihmiseritteiden ja lääkkeiden vahva haju. Tilat olivat ahtaat ja epäkäytännölliset, mutta päiväsalissa oli kauniit kaari-ikkunat. Suurin osa potilaista oli kuitenkin niin huonokuntoisia, että heidät hoidettiin vuoteeseen, ja elämän viimeiset päivät, kuukaudet tai vuodet mahtuivat neljään neliöön, jonka muodostivat sänky, yöpöytä ja vierastuoli. Potilaat elivät yhteisissä huoneissaan eri maailmoissa ja eri vuosikymmenillä, ja iltaisin huudettiin monesta sängystä äitiä auttamaan. Kuolema oli noiden seinien sisällä usein odotettu ja kaivattukin vieras.

Vanhustenosasto toimi myös saattohoitopaikkana silloin, kun parempaa vuodepaikkaa ei ollut tarjolla. Tuntui lähes nololta ottaa osastolle potilas, jonka jalat ja järki kantoivat vielä. Potilas, joka epäilevänä katseli puolityhjää päiväsalia ja tyhjiä katseita, mutta joka oli tyytyväinen saadessaan rauhallisen huoneen, männikkömaiseman ikkunastaan ja lupauksen hyvästä huolenpidosta. Vanhustenosastolla ei ollut varsinaisella saattohoito-osastolla näkemiämme viherhuonetta, kattoterassia eikä suihkulähdettä, mutta hoitajan käsi oli sielläkin lämmin ja kosketus hellä.

Potilaan toiveita ja vakaumusta kunnioitettiin ja läheisiä tuettiin. Kuolema-sanaa ei kierretty, sillä elämän päätepisteen tiedettiin saapuvan muutaman viikon sisällä, ja siihen valmistautumiseen haluttiin antaa rauha ja tilaisuus. Yksinäisten potilaiden vuoteen vierelle yritettiin järjestää aikaa. Opiskelijalla tuota aikaa oli, ja sain opiskeluaikanani tutustua ainakin emiliin, siiriin, onniin, terttuun ja gertrudiin heidän viimeisten päiviensä aikana. Elämäntarinoita, lehdenlukua, päivän sana, joskus virrenveisuutakin, kun kerroin laulavani kuorossa. Päivä päivältä saattohoitopotilaan väsymys lisääntyi, ja keskustelun tilalle tuli läsnäolo ja kosketus. Kuolemaa odotettiin saapuvaksi minä hetkenä hyvänsä, mutta silloin potilaan tila saattoi kohentua, ja hän halusikin taas keskustella. Joskus pyydettiin pappiakin vielä käymään. Nuori opiskelija luuli tapahtunutta vähintään ihmeeksi, mutta kokeneet hoitajat tiesivät paremmin. Seesteisen ja kirkkaan hetken jälkeen saapui jälleen uni, sitten kuolonuni. Viimeisenä hoitotehtävä sain hakea tuoreen kukan, ja asettaa sen vainajan ristittyjen käsien väliin.

Suurin osa hoitamistani potilaista oli jo hyvinkin iäkkäitä, mutta silti heillä olisi ollut kovasti elämänhalua jäljellä. En tiedä, koska on oikea aika kuolla, mutta ei ainakaan viisikymmenvuotiaana! Perheenäidin saattohoito on jo sanayhdistelmänä aivan väärä, se pistää ajoin jopa vihaksi. Silti tunnelma leen@n vuoteen vierellä kuulostaa olevan seesteinen. Vahva usko vie leen@a kotiin, ja luottamus jälleennäkemiseen antaa varmasti läheisille voimia kestää viimeiset päivät. Leen@n blogin kommenttiosio on täynnään kauniita sanoja, jotka lohduttavat meitä vieraampiakin lukijoita. Eräänä päivänä sinne oli ilmestynyt kaunis, itsellenikin tuttu laulu:

Varjot kasvavat, on tullut ilta.
Nurmen kukat jo sulkeutuneet.
Karja noudetaan pois laitumilta,
ja hiljaa ovat järvien veet.

Joskus pelkäsin, enää en pelkää.
Tyynin mielin nyt ootan mä vaan.
Ei heikoille käännetä selkää.
Vielä portin mä nään raollaan.

Ja kun viimeisen lauluni kuulen,
se on kaunis ja rauhallinen.
Ehkä hiljainen hyräily tuulen
taikka viserrys varpusen.

(Jouko Mäki-Lohiluoma)

Saada nukahtaa pelottomana ja tyynenä, valmiina -siihen pitäisi jokaisella parantumattomasti sairaalla olla mahdollisuus. Toivon, että itsekin saan kuulla hiljaista hyräilyä ja varpusen viserrystä, sitten joskus kun niiden aika on. Sitten illalla.

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

KAUNISTA TIINA -NIIN KAUNISTA !
pirtsikka

Piuku kirjoitti...

Aamun liikutusitku tuli tästä.

Itse olen myös opintojeni alkumetreillä ainani työskennellyt vanhaikodissa jossa kuolema kulki korjaamassa satoaan. Iäkkäät ihmiset jotka odottivatkin jo tätä vierasta.

Mutta se, että elo päättyy jo puoleen väliin tai aiempaan, on niin väärin. Äidin tulee olla vanha ja kurttuinen kunnes tulee hänen aikansa - ei keskellä arkea ja eloa. Välillä olen hyvinkin katkera, että minulla ei ole äitiä johon tukeutua, haukun tällöin syöpäperkeleen kauas pois, minäkin yhä tarvitsisin äitiäni.


Pitäisi sanoa kiitos siitä, että jaoit nämä kauniit ajatukset. Mutta koska nyt silmäni ovat kuin kaksi viikkoa vanhat puukonreijät tästä ulvomisesta, totean hiljaisesti, ''että silleen''.
Mutta siis, rehellisesti, saat minut aina ajattelemaan ja pysähtymään. se on tärkeää!

Aurinkoista, rohkeaa ja innostavaa viikkoa teille kaikille.

rk kirjoitti...

Sinä sen taas sanoit. Yhtä nätisti kuin aina ennenkin.

Vappusima ja haravatanssi kuulostaa hyvältä. Mites ne munkit?
Hyvää työviikkoa!

Sanna kirjoitti...

Kiitos kauniista, ajatuksia herättävästä tekstistä.

Tuttuja minullekin nuo vanhustentalot.. sairaanhoitajaopiskelija-joskus-itsekin ilmoittautuu.
Aurinkoista viikkoa Tiina!

Tilu kirjoitti...

Minäkin toimin pitkään ennen nykyistä työtäni hammashoitajana ja meillekin opiskeluun kuului vanhainkotijakso. Meille ei kylläkään kuulunut kuolevien hoitoa.

Kauniita ja oikeita sanoja taas kirjoitit.

Kiara kirjoitti...

Kuten muutkin täällä ovat todenneet. Kauniita sanoja, kauniisti kirjoitit.

Kitsune kirjoitti...

Kyyneliä piti täälläkin pyyhkiä silmäkulmista kirjoitustasi lukiessa. Puhuttelevasti kirjoitit jälleen kerran.

tiina kirjoitti...

Kiitos kommentoijille! Vähän olen arkaillut kirjoittaa kuolemasta, mutta ihan hyvä antaa ajatuksille sanat. Kun ne kerran mielessä pyörivät.

Täältähän löytyi hoitajataustaa enemmältikin.. yllätys:) Meidän kurssimme oli aikamoinen luopiokurssi, ehkä puolet (?) tekee hoitoalan töitä, toinen puoli karkasi laman aallokossa aivan muualle. Meistä tuli muurarei.. eikun opettajia, ekonomeja, biokemistejä, puutarhureita.. Kun töihin ei juuri päässyt, piti keksiä jotain muuta -opiskeluhan kannattaa aina.

Vappusima alkaa olla valmista, munkit odottavat inspiraatiota. Jostain ihmesyystä tänä vuonna vappuaatto on vapaapäivä, taitaa olla s-lautakunnassa tapahtunut moka, joten viimeistään aattona paistellaan. Haravanheilutuksen siirrän mielelläni myöhemmäksi, mutta jos vain kelit sallivat, vietämme pihalla tuota kepeää työväen juhlaa. Kun perinteisesti sitä on pihalla vietetty. Tai ainakin ihan pihalla oltu, ainakin joskus.

Vappua vietetään mielellään myös joukolla, jouko voi ilmoittautua kun tietää suunnitelmistaan:) Ehtiikö moskova? entä birmingham ja kummelit?

Kivaa, keväistä viikkoa kaikille!

betty kirjoitti...

Kuolemasta on vaikea kirjoittaa, se on tabu kai vieläkin. Kuitenkin ihmisiä varmasti kuolee saman verran kuin syntyy, niin miksi kuitenkin kuolemasta puhutaan niin paljon vähemmän. Kätilöitä ja neuvolatätejä koulutetaan, mutta entä saattohoitajia, voiko siihen erikoistua ?

Kirjoitit kauniisti, ja hienoa että uskalsit kirjoittaa tabustakin aiheesta. Kaikki me sitä kuitenkin ajattelemme joskus, kuolemaa. Lähtö voi onneksi olla myös seesteistä ja rauhallista, luopumista hiljaa. Mutta lähtijän soisi aina olevan elämässä jo paljon nähneen, ja ihon hyvin ryppyisen ja elämää nähneen...

Mutta me ei-niin-ryppyiset, nautitaan elämästä ja keväästä !

Anonyymi kirjoitti...

Tiinalla on sanan säilä hienosti hallussa. Touche;)

Kuitenkin (opettajana,ups) haluan tuoda esiin sen, että silloin kun kirjoitetaan kuolemasta
niin itse asiassa silloin kirjoitetaan elämästä.

-Elämä ja kuolema ovat yhtä niin kuin joki ja meri ovat yhtä, sanoi aikoinaan joku Gibran.

Elämä on tässä ja nyt; eli on vain päivän askel toiseen jokaisella meistä, sairailla ja ns. terveillä.

Mukavaa wappua Tiinalle & perheelle kera pirskahtelevan siman ja makoisien munkkien!