Sunnuntai-iltapaivana teimme lahtoa uffizin taidegalleriaan, ja mies sukkuloi puhelimen valityksella netissa odottaessaan minua. Tutuilta sivuilta loytyi ikava uutinen. Blogiystavani annukan tila oli heikentynyt nopeasti. Alkuviikosta han odotti viela uutta sytostaattihoitoa, mutta veriarvot kertoivat toista. Parantamiseen tahtaavat hoidot taytyi lopettaa, ja keskittya kivun ja olon helpottamiseen, kuolemaan saattamiseen.
Annukan uutiset olivat kevaan mittaan huonontuneet kerta kerran jalkeen, mutta sinnikkaan taistelijan kirjoituksista huokui viimeiseen saakka toivon kipina. Syovan voima ja vimma, milla se nuoressa ihmisessa etenee, tuntuu kauhistuttavalta. Sita vastoin syopa itsessaan ei tunnu lainkaan niin kauhealta, milta se tuntui viime elokuussa odottaessani omaa diagnoosiani, jolloin loysin annukan blogin. Kirjoitustensa valityksella annukka naytti, etta syopasairaana voi elaa hyvaa elamaa, hyvaa tata paivaa.
Taidegalleriassa, kaikkien aarteiden keskella mieleni askaroi ymmarrettavasti viela ikuisempien asioiden parissa. Mielessani lahetin kauneimman nakemani renessanssi-enkelin annukan vuoteen viereen huolehtimaan hanesta ja laheisista. Myohaan illalla luimme suruviestin: annukka oli kuollut illalla. Ehka juuri silloin, kun ihailin rafaellon taivasaiheita, ja toivotin annukalle hyvaa matkaa.
Annukan kirjoitukset ovat luettavissa viela hanen blogissaan muutaman paivan, linkki blogiin loytyy lukemistostani nimella diagnoosi:rintasyopa. Sielta kirjoituksista, riveilta ja niiden valeista loytyy upea ihminen, jonka poismenoa suree valtaisa joukko ystavia, omaisia seka meita syopasisaria ja -veljia.
Grazie, annukka. Arrivederci, ci vediamo!
Mitä mieltä äänikirjoista?
4 viikkoa sitten
5 kommenttia:
Annukan matka taivaaseen yllätti ja säikäytti kaikki.
Onneksi hänen on nyt hyvä olla. Veti aivan sanattomaksi. Niin nuori, niin nopeaan, niin kamalaa.
T: Äitinsä menettänyt ( 40v- edesmennyt rintasyöpään) minä jolta moista tutkittiin (28v) mutta puhtaalla diagnoosilla "karannut."
Itsekkin olen seurannut Annukan taistelua. Minut uutinen säikäytti tosissaan. Juuri sädehoidot päätökseen saaneena ja normielämää aloittavana, uutinen musersi minut.
-Paula-
Ystäväni hoitoja läheltä seuranneena olen tutustunut myös syöpäblogeihin, joita luen päivittäin. Annukan elämässä elin jännittäen mukana ja viime päivinä alkoi toivo hiipua.
Kyllä se vaan itkettää, vaikka en Annukkaa tuntenutkaan kuin blogikirjoituksista.
Onneksi on paljon sellaisiakin, joilla menee ihan hyvin syöpähoitojen jälkeen, kuten ystävälläni, jonka kanssa teimme tänään kahvittelu- ja hautausmaareissun ja ystäväni lapsenlapsi oli innoissaan mukana.
Tsemppiä niille, joille elämä tänään hymyilee.
Nauttikaa kesästä!
Levätköön hän rauhassa.
Lisäksi joku viisas on sanonut, että matkamiehiä, jotka ovat päässeet perille, ei kannata surra.
Kuitenkin ja kaikitenkin.
Meillä jokaisella vaeltajalla ei oikeastaan ole muuta kuin se olennaisin; päivän askel toiseen.
Olemme elämämme keskipisteessä juuri NYT ja tällä hetkellä; joten siis ja täten tartutaan seitsemän veljen tavoin "täysin kourin" kiinni tähän kylmään, Pohjolan kesäiseen päivään....
Ja toivotaan Tiinalle & co mukavaa tulevaa Jussia ja kesää ja (jos ilmastomuutos suo) auringon lämpöä iholle ja myös sisimpään!
Paulalle lämpimät onnittelut hoitojen loppumisesta. Tällä taipaleella kannattaa kaikista juhlahetkistä ja etapeista nauttia, ne on todella ansaittu.
Annukan poismeno on koskettanut monella tapaa. Vaikka en tuntenut annukkaa kuin näin virtuaalisesti, seurasin hänen taivaltaan tiiviisti, kannustaen ja hänelle voimia toivottaen ja pyytäen. Sairauden lisäksi meitä yhdisti moni muukin asia, kuten ikä (about) ja synnyinseutu -kotikaupunkiemme välillä virtaa jokea vain parinkymmenen kilometrin verran.
Yhteinen sairaus on luonnollisesti vaikea pala. Oma kuolevaisuus täytyy jälleen prosessoida, ja käydä läpi tutut, vastausta vaille jäävät miksi-kysymykset. Kuten aina kuoleman, ja varsinkin inhimillisesti katsoen aivan liian varhaisen kuoleman koskettaessa. Vaikka lähisuvussani ei kukaan ole menehtynyt syöpään, olen monta muuta tuttua ihmistä tähän tautiin menettänyt. Kuluvankin vuoden aikana olen kirjoittanut jo kolme suruadressia, syöpään kuolleiden tuttujen omaisille. Piukun kokema äidin menetys tuntuu hyvin raskaalta. Hienoa, että olet itse saanut olla terve.
Mielessäni on soinut laulu:
Me kuljemme hämärässä,
joka valoksi pukeutuu.
Me luulemme: kaikki on tässä. Tässä on elämän puu.
Me uskomme: totuus on meillä, me tunnemme avaimet sen.
Silti hämärään syntyneillä, on ikävä ainainen.
Me juoksemme, juoksemme pakoon
sitä suurta ja pelottavaa,
joka kerran lyö jokaisen lakoon
ja rakkaista erottaa.
Me tahdomme loimuta hetken,
me tahdomme omistaa sen,
tämän lyhyen kipeän retken
rannalla ikuisuuden.
Ehkä jossakin kaikki on toisin,
ehkä jossain on kuultava maa.
Joskus päivin, aurinkoisin
sieltä valoa kajastaa.
Ehkä kerran me levätä voimme,
uni vihdoinkin todeksi käy.
Siihen asti vain haparoimme
sitä kaivaten, mitä ei näy.
(san.a-m kaskinen, säv. p.simojoki)
Lähetä kommentti