"sinulla on rintasyöpä"

Eilen, aivan varkain, tuli kuluneeksi puoli vuotta ensimmäisestä syöpädiagnoosista. Syöpäni lienevät huomattavasti vanhempaa perua, niiden ikää eivät lääkäritkään ole osanneet edes veikkailla, mutta syöpäpotilaan elämää on takana siis kokonaista puoli vuotta. Tuo aika tuntuu sekä lyhyeltä että pitkältä. Korkeintaan viikko tuntuu olevan siitä, kun kuulin rintasyöpädiagnoosin.

Neljäs syyskuuta kello yhdeksän aamulla kirurgian klinikan vastaanotossa minua kehotetaan menemään ensimmäiseksi laboratorioon. Ahaa (tein nopean yhteenvedon mielessäni, kun sain vastaanottovirkailijalta käteeni päivän kulusta kertovan hoitosuunnitelman), ensin labrat, sitten lääkärin tapaaminen ja lopuksi hoitajan vastaanotolla käynti. Ei terveen ihmisen eteen nähtäisi sairaalassa näin paljon vaivaa, minulla oli siis syöpä. Myös virkailijan käytöksen lämpeneminen ainakin kymmenellä asteella tämän napsautettua tietoni vastaanottotiskin koneelle tuntui selvältä merkiltä: ensimmäiset syöpäsäälipisteet! Varmistin vielä omatoimidiagnoosini labran hoitajalta kysymällä, ottaako tämä minusta "leikkausveret". Kyllä vain, joten peli oli selvä. Tämän kerroin käytävällä odottavalle miehellenikin.

Ei pitkää odottelua, vaan jo kohta pääsimme lääkärin vastaanotolle. Istuimme lääkärin pöydän viereen muovituoleille, ja katsoimme, kaikki neljä, sairaanhoitaja, minä, mieheni ja ehkä itseäni viisi vuotta vanhempi naislääkäri, sivuseinällä olevalle valotaululle, jonne oli ripustettu rinnastani pari viikkoa aiemmin otetut röntgenkuvat. Yhdessä niistä näkyi suuri musta aukko. "Sinulla on rintasyöpä", kertoi lääkäri heti selkokielellä. Tämänhän me jo tiesimme, ja sivusilmällä olin jo ehtinyt lukea pöydällä auki olevasta sairaskansiosta enemmänkin. "Duktaalinen eli tiehytperäinen karsinooma.. ärhäkkä, ablaatio suositeltava.. tarkempi gradeeraus jätettäköön leikkauksen jälkeen tehtäväksi..".

Nämä asiat lääkäri kertoikin meille rauhallisesti edeten. Etukäteen laatimaansa suunnitelmaan hän teki kuitenkin muutoksen tutkittuaan minut. Leikkauksessa ei tehtäisi vartijaimusolmuketutkimusta, vaan kaikki vasemman kainalon imusolmukkeet poistettaisiin samalla rinnan kanssa. Paksuneulanäytteen otto pari viikkoa aiemmin oli pistänyt vauhtia syöpäsolujen jakaantumiseen, ja kasvain oli arvion mukaan jopa tuplannut kokonsa tuona aikana. Siis varmuuden vuoksi, kaikki pois vain, ikääkin kun oli niin vähän, kuulin. Myöntelin, totta mooses, varman päälle pelataan, ehdottomasti. Voisikohan jotain muutakin vielä poistaa että leikkaustulos olisi varmempi..? Vasen käsi.. tai oikea rinta..?

Käteeni sain vielä rinnankorjausleikkauksesta kertovan vihkosen, jota minun tulisi tutkia, jotta tietäisin, miltä rintakehäni näyttää rinnanpoiston jälkeen. Että voisin järkyttyä kotona etukäteen, kätevää. Vielä muutama opas syöpään sairastuneelle ja mahdollisuus kysymyksille, onko herännyt..? Kerrassaan ammattitaitoista väkeä täällä, ajattelin. Ei tämä heillekään varmaan ihan jokapäiväistä ole, kertoa pienten lasten äidille ja isälle että teille on nyt syöpä muuttanut kylään, mutta niin vain asiallisen myötätuntoisesti ja hienosti aikataulussa kaikki saatiin hoidettua. Ja vielä bonus: uutisen meille kertonut naislääkäri (joka myöhemmin paljastui arvostetuksi plastiikkakirurgiksi) itse leikkaisi minut, ja -tästä olkaa erityisen iloisia- leikkaus olisi jo kahdeksan päivän kuluttua. Ei kuuden viikon piinaavaa odotusta, kuten leikkausjono pisimmillään saattaa kuulemma olla.

Reippaassa tunnissa kaikki oli jo ohitse, ja vedimme kirurgian klinikan aulassa takkia päälle, hieman hämmentyneinä. Mitä nyt kuuluisi tehdä? Näin olin kysynyt jo aiemmin, kun lääkäri ehdotti sairaslomaa alkavaksi heti, "miten tässä tilanteessa on tapana..". Aulassa ei ollut ketään meitä viisaampaa vastaamassa kysymyksiimme, oli aika ottaa sairaus omaksi. Tavoista tai muiden mielipiteistä piittaamatta diagnoosin ja sairauden saa kokea niin kuin itse haluaa, ymmärsin ja ymmärsimme. Ihan omalla tyylillä tästä eteenpäin.

Ja sillä omalla tyylillä ajoimme miehen kanssa kaupungille ja kävelimme kuulaassa syysilmassa kahville, cafe au lait ja latte, kiitos. Soitimme muutaman puhelun ja juttelimme keskenämme ainakin lounastauon verran. Koska viimeksi olimme olleet kahdestaan lounaalla? Luvan kanssa, hyvän syyn varjolla vietimme yhteistä vapaapäivää kuljeskellen kaupunginpuistossa ja kirjakaupassa kuin kuka tahansa pariskunta, ja iltapäivällä poikkesimme vielä sohvaostoille huonekaluliikkeeseen. Nythän oli hyvää aikaa, ja arkipäivinä erikoisliikkeissä saa aina palvelua.

Uusi vuodesohva mahdutettuna autoomme ajelimme kotia kohti kuin auringonlaskun ratsastajat. Jotain mullistavaa oli tapahtunut, mutta mukana oli aavistus myös kaikesta siitä hyvästä, joka tuota mullistusta seuraisi. Kuinka todeksi tuo aavistus onkaan osoittautunut!