torstai 30. joulukuuta 2010

valoa kohti


Joulun välipäivänä sai sairaalan parkkihallista valita haluamansa paikan. Myös labrassa sai valita, tuleeko näytteenottoon heti vai istuuko vartiksi odottamaan tyhjään aulaan. Eipä ollut vaikea valinta, muistan labran lehtien sisällön pelkän kansikuvan perusteella. "Lapsi täydensi onnemme", "syysmuotiekstra (v.07)" ja "ompele helpot helleasut" saivat jäädä odottamaan seuraavaa verikoetta, suuntasin röntgenin aulan lehtienlukusaliin tuoreempien julkaisujen pariin.


Mies saapui sovittuna aikana lehtien selailutalkoisiin, ja lähes sovittuna aikana pääsimme sisään.

-Mehän olemme tavanneet, silloin elokuussa, totesi naislääkäri. Silloin löytyi tämä 4,2 sentin muutos maksassa.

Muistin hyvin mirjan, mutta muistin enemmän kuin hän. Sama mirja löysi myös munasarjasyövän kaksi vuotta ja kolme kuukautta sitten, varsinainen bongari siis. Nyt toivoin löytöjen suhteen heikompaa menestystä.


- Täällä on aivan eri tilanne kuin silloin elokuussa, hoidot ovat hyvin purreet, totesi mirja heti alkuunsa, ehkä jopa hivenen hämmästyneenä, ja kehotti vetämään taas keuhkot täyteen ilmaa. Oikealle kyljelle, kiitos, selälleen, sitten vasemmalle ja taas ilmaa, hyvä.

- Maksassa näkyy epätasaisuutta, tarkistetaan se vielä varjoaineella, mutta muissa sisäelimissä tai imusolmukkeissa ei ole havaittavissa mitään muutoksia, totesi mirja tutkattuaan vatsaani pitkään ja huolella.


Varjoaine suoneen ja sama uusiksi. Ultra-anturi kiersi ja painoi maksaa vuoroin sivusta ja alhaalta, ja kaivautui lopuksi kylkiluiden alle. Ja siellä se oli, siellä missä tuntuikin, tämänkertainen löydös: pieni, epätarkkarajainen jäännös pesäkkeestä. Toinen läiskä oli tyystin hävinnyt ja tämäkin oli selvästi pienentynyt marraskuusta. Tautini vastaa hoitoon -mikä ihana lause!


Vaikka tautivapaa tammikuu jää haaveeksi, niin valoa kohti tässä mennään. Luvassa on vielä lääkitystä, josta kuulen tarkemmin maanantaina, mutta nyt riitti tämä, sekä tieto syöpäarvon pysymisestä ennallaan kahdeksassa. Lupaan, en karkaa omalle lomalle. Juon kiltisti sitruunalimsani (kolmas litra menossa), menen aamulla putkiston tähystykseen ja maanantaina hoitoon. Mutta siinä välissä otamme pienen viikonloppuvapaan, vaihdamme sitruunacoctailin laadukkaampiin juomiin ja juhlistamme alkavaa vuotta.
Tuokoon tuleva vuosi kaikille meille runsain määrin onnea ja lukuisia, hyviä hetkiä läheistemme kanssa! Kiitos ystävät, että olette kulkeneet kanssamme tämän vuoden. Jatketaan yhteistä matkaa valoa kohti, toivon tähtien alla.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

lumivalkeaa


Joulujatkojen päätteeksi ajelimme miehenpuolen kanssa tänään kotiin, kuuntelimme radiota ja juttelimme niitä näitä. Matkanteko oli rauhaisaa, sillä takapenkin porukka oli jätetty kainuuseen. Sää oli hyvä ja liikennettä vähän, ehdimme ihastella maisemia, joita minä yritin vauhdista vangita kameraani.Ympärillä aukeni talven ihmemaa, kuuraiset puut ja valkoiset hanget, joista heijastui auringon vähäinen valo. Lumivalkeaa, kaunista! Pakkanen lauhtui kahden ja puolen sadan kilometrin matkalla tuntuvasti, mutta sinisen hetken koittaessa, lakeuksille saavuttaessa näytti mittari vielä viittätoista astetta.


Kotiristeykseen tultaessa olisin halunnut jatkaa matkaa aina vaan. Kääntyä moottoritielle ja suunnata etelään. Me olisimme ajaneet, ja pakkanen olisi laskenut aina vaan. Aamusta lukema oli jo puolittunut, olisi vaan jatkettu ajoa kohti nollaa, kohti lämpöasteita. Maisema olisi muuttunut, lumet vähentyneet, loppuneet. Sininen hetki vaihtunut aamun sineksi, jälleen iltahetkeksi, aamuksi, valo muuttunut lämpimämmäksi. Kuinka lämpimään olisimme ehtineet viidessä päivässä?


Viiden päivän vapaalle keksisin paljon mielekkäämpääkin tekemistä kuin sen, mitä on luvassa. Tutkimuksia, tuloksia ja hoito - kuinka mieleni tekisikään hetkeksi karata tästä syöpätodellisuudesta. Voisiko syövästä ottaa lomaa?


Järkiminäni on kuitenkin kuuliaisesti syömättä, juomatta ja pissaamatta huomisaamun, makaa aloillaan hämärässä huoneessa ultra-anturin alla, nauttii neljä litraa sitruunadrinkkiä, jonka jälkeen juoksee vessassa ja makaa taas perjantaina aloillaan, eri huoneessa. Viikonlopun sentään saa huokaista, mutta maanantaina järkiminä istuu taas kiltisti lääkärin vastaanotolla kuulemassa, miltä maisemat nyt näyttivät ja onko lomaa tulossa. Järkiminä tietää, että tuskin sentään. Ihan lumivalkean kauniita maisemia en uskalla odottaa, kyljessä kun tuntuu edelleen olevan jokin tummempi tai likaisempi läikkä. Ehkä havuja. Tai papanoita. Tai mitä siellä hangella nyt tapaa olla.


Järkiminä tietää, mutta silti, petri laaksosta mukaillen: lumivalkeaa, toivoa kai saa? Lomaa oikeaa, sydän odottaa.


Vaikka sitten keväällä?

perjantai 24. joulukuuta 2010

tiernajoukkueemme joulutervehdys


Kun joukkomme täydentyi tähtipojalla, ei joulutervehdyskuvaa tarvinnut enää miettiä. Kuvan saaminen olikin sitten hankalampi homma, ikimuistoisen hauska kuitenkin.


Tiernajoukkueemme kajauttaa kaikkiin koteihin


"Hyvää iltaa, hyvää iltaa

itse kullekin säädylle.


Sekä isännill' että emännill',

jokaiselle kuin talossa on.


Ja me toivotamm', ja me toivotamm'

onnellista ja hyvää joulua.


Ja sitä taivaallista ystävyyttä,

joka meidän kaikkeimme ylitse käy."


keskiviikko 22. joulukuuta 2010

(sisä)siisti joulutervehdys




Lähes sisäsiisti koiramme lähettää sydämellisen joulun toivotukset! Neljän kuukauden iässä pikkupoju on oppinut jo hädän hetkellä menemään kohti ovea, mutta hätä saattaa unohtua matkalla jos näköpiiriin ilmaantuu jotain mielenkiintoista. Tai sitten ei vaan millään ehdi, kuten tässä erään kerran näin sydämellisesti sattui. Reeni on kuitenkin tuottanut tulosta. Pojua on kehuttu onnistumisista niin ahkerasti, että perheen teiniosasto ottaa mallia ja ilon irti. Nykyisin kaikki perheenjäsenet saavat vuolaita kiitoksia onnistuneiden vessareissujen jälkeen:)

Lattioita on siis viime viikkoina tullut luututtua ahkerammin kuin koskaan. Viime viikolla ulkoilutettiin matot ja vaihdettiin lakanat, joten joulusiivot on nopeasti tehty. Meillä ei joulu tule vaatekaappiin eikä lusikkalaatikkoon, joten pääsen melko vähällä, ja senkin vähän teen vasta, kun olen sotkenut keittiössä riittävästi. Ja jos siivouksen suhteen meinaa ressi iskeä, muistuttelen mieleeni viikon takaisessa konsertissa kuulemani viisauden: ei oltu talliakaan imuroitu, vaan saapui se joulu sinnekin.

Päätinkin aloittaa joulusiivouksen autostani, joka oli loskakelien jälkeen vielä kurakuorrutettu. Pakkanen laski kymmeneen, joten ajelin tuttuun autopesuun, sen läpi ja ulos. Ruuvailin antennin takaisin ja pyyhin kuivaliinalla peilit ja lasin, ja ajoin läheiseen markettiin ostoksille. Tunnin ja neljän kassillisen jälkeen kärryilin autolle, ja rupesin lastaamaan tavaroita autoon... tai en ruvennut, sillä yksikään viidestä ovesta ei auennut. Umpijäässä, arvelin, ja otin kuskin oven käsittelyyni. Puhaltelin lämmintä ilmaa oven rakoon ja vedin kahvasta emännänraivolla. Sesam, aukesihan se.

Ylpeänä ja tyytyväisenä lastasin auton, palautin kärryt ja suuntasin vielä uudelleen sisälle markettiin. Kävin kukkakaupassa ja alkossa, ja suunnittelin vielä käyntiä apteekissa, mutta kello alkoi näyttää perunankuorintaa. Takaisin siis autolle, auto käyntiin ja kohti kotia.. tai ei sittenkään, sillä auto ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka painoin kaasua. Tämähän on jäätynyt kiinni parkkiruutuun, ajattelin, mutten sentään ruvennut hönkimään renkaiden alle. Kaasuttelin muutaman kerran ja yritin työntääkin, mutta nyt täytyi turvautua apuvoimiin. Sangen ystävällinen nuori mies tulikin oitis avukseni. Varovaiset "onko vaihde päällä?" ja "eihän ole käsijarru päällä?" -kyselyt otin asiallisesti vastaan, ja pysyin teoriassani auton jäätymisestä. Ja kas, näinhän se oli. Tuupaten pääsin sentään irti, kukkaset ja kurkku saatiin paleltumatta perille ja perunatkin olivat kypsiä kello viisi. Kiitokset nuorelle miehelle, vielä löytyy parkkipaikkojen ritareita!

Autonpesureissu pakkasella voi siis mennä päin per_että. Joulukorttilähetysten seassa saapui sairaalasta kirje, jonka mukaan loppuvuosi menee itselläni ihan sananmukaisesti päin per_että, sillä odottamani suolentähystysaika sattuu sopivasti uudenvuodenaattoon:) Edellisessä hoidossa satuin mainitsemaan hoitajille moninaisista vatsavaivoistani, ja nämä menivät kantelemaan niistä lääkärille. Tutkia pitää, kuului lääkärin määräys. Mikäpä siinä, tällä verukkeella sain pitemmän joululoman, sillä kuudes hoito siirtyy uuden vuoden puolelle. Tähystystä edeltävänä päivänä tutkataan vielä vatsan seutua ja sisäelimiä päältäpäin, joten onpahan sitten tutkittu.

Tutkimuksia en jaksa vielä jännittää saati ajatella, eikä mikään ole oikeasti päin per_että. On riemun raikkahin aika. Päättynyt kaikk on työ, eikä rasita koulu, ilmassa leijuu jo joulu. Lasten joulupuukin on koristettu ja maja on rauhaisa -mitä muuta voisi toivoa? Tähän vuoden pimeimpään aikaan, johon joulu luo valonsa, ei mahdu huolta, ei murhetta. Hetken kestää elämä, mutta sen ei tarvitse olla synkkä ja pimeä. Eikä mikään ole turhuuden turhuutta, edes suun ruoka ja meno muu. Nautitaan niistä, nautitaan ihmisistä ympärillämme, nautitaan joulun tunnelmasta -lasta unohtamatta.

Joulujatkis saakoon päätöksensä jo nyt. Jouluaattona aukeaa vielä joulutervehdysluukku.



- Maaliskuussa meidän sitten vihittiin, mutta yhteiseen kotiin päästiin muuttamaan vasta rauhan tultua, jutteli Kerttu. – Ja ensimmäisen kotimme ikkunasta näkyi se pommisuoja, jossa helmikuussa olin pelännyt henkeni edestä. Kaksiomme keittokomeron ikkunasta sitä aina katselin, ja ajattelin että kyllä meillä on hyvä. Vaikka kyllähän siinä oli sellaista syyllisyyden tuntoakin, kun elämä niin kauniisti kohteli, kun monilla oli niin sitä surua ja puutetta. Emilin ainoa sotavamma oli pakkasenpurema vasemmassa pottuvarpaassa, ja minä en menettänyt sodassa ketään enkä mitään.

Kerttu pyöritteli vihkisormusta nimettömässään, sitä tuskin saisi enää pois sormesta. Sitten hän katsahti minua kuin kysyäkseen lupaa jatkaa, virnisti tyttömäisesti ja naurahti.

- Ai niin, menetin minä sen kaupunkireissulla ostetun villakankaan, unohdettiin se Sirkan kanssa sinne suojaan. Arvaa harmittiko! Turvapaikasta tultuamme ympärillä on tuhoutuneita taloja ja savuavia raunioita, ihmiset etsivät omaisuuttaan ja omaisiaan, ja me harmittelimme unohtamaamme kangaspalaa. Emil osti sitten uuden kankaan, ja toisenkin, hempeämmän, josta tein vauvanpeiton. Se oli kaunis peitto, kirjailin vielä reunoihin varsipistoilla kuvioita, mutta kauan kesti, ennen kuin peitto pääsi vauvaa lämmittämään. Kolmenkymmenen vuoden päästä annoin sen Sirkan tyttärelle, kun tämä sai esikoisensa. Kyllä me Emilin kanssa lasta kovasti toivoimme, mutta kun ei saatu, niin hyvä oli kahdestaankin elää.

Puoli vuosisataa yhteisiä muistoja, jotka vain hymyilyttivät Kerttua. Muutto kaksiosta väljempiin neliöihin kerrosta ylemmäksi, sitten talon rakentaminen ja puutarhan perustaminen uudelle rintamamiesalueelle, ja kun se oli saatu valmiiksi laitettiin vielä mökki. Kesäisin pakattiin vihreä soputeltta volkkarin takakonttiin ja kierrettiin Suomea, sitten pohjoismaita, se mitä mökiltä raaskittiin lähteä. Mutta parasta oli kotielämä. Viideltä oli päivällinen, jonka jälkeen Emil kävi polttamassa piipullisen tupakkaa. Käytiin kävelyllä, tavattiin ystäviä, ja viikonloppuisin mentiin teatteriin tai konserttiin. - Se on sellaista arjen armoa, että siinä ei ole mitään erityistä hohtoa, ja on kuitenkin, yritti Kerttu selittää nuorelle hoitajalle, joka vakavana kuunteli vanhaa rouvaa. Miten joku voi olla noin tyyni ja onnellinen. Ja kiitollinen kaikesta.

Aamu ei valjennut joulukuussa, mutta käytävällä kaikuva pesukärryn kolina kertoi lähestyvästä vuoronvaihdosta. Kertulla tuli kiire Emilinsä luokse, minulla ei ollut kiire enää minnekään. Kävelin henkilökunnan vessaan, nojasin lavuaarin reunaan ja otin silmälasit pois. Yritin katsella keskittyneesti katon kosteusläikkiä, mutta turhaan. Suolaiset pisarat noruivat silmäkulmista korviin ja korvalehtien yli hiuksiin, hoitajat katsoisivat varmaan uteliaina aamuraportilla. Tästä ei oikein saanut otetta. Tuntui vain painetta keuhkoputken haarauman kohdalla, ehkä juuri siinä, missä Emilin kasvain sijaitsi. Hiiteen vuorovaikutustaidot, ammatillinen asenne ja hoidon hierarkia. Lohduttaja tai lohdutettu, aivan sama.

Keittiössä alkoi taas näyttää siistiltä. Kuivasin vielä tiskipöydän ja asettelin kattilat nurinpäin liinan päälle kuivumaan. Lämmin vesi oli saanut sormenpäät kurttuun. Etsin sakset ja leikkasin Kertun ja Emilin kuolinilmoituksen lehdestä. Kiitos elämästä! Se tuntui edelleen hyvältä. Taittelin paperinpalan puoliksi ja talletin sen rippiraamattuni lehtien väliin, sinne vihkikuvien ja kasteilmoitusten joukkoon. Elämästä ne kaikki kertoivat.

Olin tavannut Sirkankin seuraavan työvuoron alussa, oli sanojensa mukaan isosiskoa paimentamassa, ettei tämä väsyttäisi itseään liikaa miestä hoivatessaan. Olin ottanut yhteystiedotkin ylös, voisin lähettää surunvalittelukortin, mutta myöhemmin. Nyt nauttisin sunnuntaivapaastani. Etsin uutuuttaan kiiltelevän pyöränavaimen ja valmistauduin kohtaamaan kylmän. Huivia kaulan ja suun suojaksi, ja toppauksia villakankaisen takin alle. Peilikuva hymyilytti. Aukaisin kaksiomme oven, ja kylmä hulmahti vastaan. Helmikuun alun iltapäivässä oli jo aavistus valoa, ja lähdin polkemaan hiekalla kylvettyä pyörätietä pitkin kohti aurinkoa.


Perillä löysin vierekkäiset kummut ja paleltuneita kukkasia. Keväällä toisin sinne tuomenoksan.

loppu

lauantai 18. joulukuuta 2010

piparisatu onnellisella lopulla ja opetuksella

***
Elelipä pieni piparkakkukuningatar linnassaan. Paistoi pipareita päivät pitkät, välillä leipoi kaakun tai kaksi ja siinä ohessa paimenteli pienoisia piparilapsiaan. Piparkakkulinnan piipusta tuprahteli valkoista pumpulisavua, itse linna oli kuurasta valkea, mutta sisällä tuvassa kävi hellä ja lämmin henkäys. Kaikki oli vallan mallillaan. Kaunista ja juuri sopivan siirappista.

Saapui sitten postipoika tuoden kruunulta kirjeen. "Teidän kultarahojenne maksaminen lopetetaan. Ja teidän pitää maksaman vielä tulleitakin kultarahoja takaisin", luki kuningatar kirjeestä. Voi minun pieniä piparkakkujani, voivotteli kuningatar, väänteli käsiään ja kertoi huolensa kuninkaalle. Kuningas rauhoitteli kuningatarta. "Nuppuseni, kaikki mitä sanotaan tai kirjoitetaan ei ole totta. Vaikka sanoissa olisi kruunun leima. Valjastan joukkojani tutkimaan asiaa." Rauhoittelusta huolimatta kuningatar vietti levottoman yön. Huolet saapuivat uniin kuin viekkaat varkaat ja väärät valtiaat kuiskien piparittomasta joulusta. Miten kuningatar nyt hankkisi piparitaikinaa pienoisilleen? Silkkisukista ja kultalangoista ei voisi enää edes uneksia.

Aamun valjetessa kuningas lähti hoitamaan valtakuntansa asioita, ja kuningatar kipusi torniinsa tutkimaa tähtiä, kuten kuninkaan neuvonantajat olivat kehottaneet. Tähdet johdattivat kuningattaren asekellariin, jossa hän linnanvoudin avustuksella tutustui linnan tykkeihin, pistimiin ja miekkoihin. "Jokaiseen ongelmaan on olemassa oma aseensa", vakuutti vouti, ja väläytti erästä kiiltävää miekkaa. Miekka oli vahva, ja sen terään oli kaiverrettu koukeroisin kirjaimin "kvtes". Nyt ei tarvittu kuin tietäjäprinssiä. Hän jos kuka osaisi auttaa!

Piparkakkumaan tietäjäprinssi kuului nopean toiminnan joukkoihin. Viipymättä hän otti miekan, valjasti aasinsa ja ratsasti ongelman luokse. Ja koska elämme rauhan aikoja, ei miekkaa tarvinnut ottaa edes tupesta pois. Ongelman kukistamiseksi riitti, että hän väläytti miekassa olevaa kaiverrusta, ja lausui taikasanat "luku viisi, pykälä kaksi". Abrakadabra, paha taika raukesi ja kuningatar sai uuden kirjeen kruunulta. "Olet oikeutettu kultakolikkoihisi, maksamme ne viipymättä tilillenne, teidän armonne!". Ja kuningatar oli onnellinen. Hän jatkoi piparkakkujensa paistamista ja lapsiensa paimentamista, ja piparkakkutalon piipusta tuprahteli jälleen valkoista pumpulisavua. Kaikki oli kaunista ja sopivan siirappista. Kuningas myhäili, ja totesi: "Pulmuseni, ei kaikki ole totta mitä sanotaan ja kirjoitetaan. Ja joskus pitää myös puolustaa sitä pipariosaa, mikä itselle kuuluu."

Ja jossakin tietäjäprinssi söi vastaleivottuja piparkakkuja.

***

Tämän piparisadun loppu oli onnekseni onnellinen. Perinteinen satu se ei silti ollut, sillä paha ei saanut palkkaansa -ihan siitä syystä, ettei ollut mitään pahaa. Oli vain tietämättömyyttä ja väärää luuloa, ehkä myös tottumuksia. Prinssin ansiosta niiden tilalla on nyt oikeaa, päivitettyä tietoa, josta hyötyvät muutkin piparkakkumaan työntekijät, jos he sattuvat sairastumaan vakavasti ja pitkäaikaisesti. Lyhykäisesti ja selkosuomella oikea tieto on se, että viranhaltija on voimassa olevan virkaehtosopimuksen mukaan oikeutettu sairasajan palkkaan tietyn ajan verran kalenterivuosittain, kun hän täyttää työssäoloehdot.

Tarinoilla tapaa olla myös opetuksensa. Itse heräsin taas siihen todellisuuteen, ettei kaikilla miinusmerkkinen palkkakuitti ole vain väärinkäsitys, eivätkä rahahuolet vain yhden unettoman yön asia. Että lähellämme on lapsia, jotka ansaitsevat piparintuoksuisen joulun, vaikka vanhemmilla ei ole varaa edes ensimmäiseen pakettiin. Uutisissa kerrottiin toimeentulotuen asiakkaiden määrän nousseen merkittävästi viime vuodesta, ja vielä kerrottiin, että seurakunnilta on haettu ennätysmäärä avustuksia.

Siksi, olkoon tämän tarinan opetus se, että tänäkin jouluna jaamme omastamme mahdollisuuksiemme mukaan. Lahjaksi olemme saaneet, lahjaksi antakaamme! Joulupuu, hyvä joulumieli, pelastusarmeijan padat, unicef, plan, kirkon ulkomaanapu.. ..paketin tai rahalahjan paikkaa ei onneksi tarvitse kaupungilta etsiskellä. Ne lähes kävelevät vastaan:)

ja joulujatkikseen..

Kerttu tuli istumaan lähemmäksi, kanslian pöydän toiselle puolen. Pöydällä lojui kasapäin kansioita, joita olin alkuyöstä lukenut. Puuha oli hoitajaopiskelijalle hyödyllistä mutta myös mielenkiintoista, löytyihän kansion sivuilta elettyä elämää, riveiltä ja niiden väleistä. Ei niistä kuitenkaan ensisuudelmia kannattanut etsiä. Kansiot kiinnostivat Kerttua, kun ne lääkärit niitä aina niin totisina tutkivat.
- Niin, ne ovat potilaskertomuksia, siniset kannet miehillä ja naisilla punaiset. Kannessa on huoneen numero ja potilaan nimi ja hoitoluokitus. Sisällä on sitten kuumekurvaa, lääkitykset, hoitosuunnitelmat ja diagnoosit, kaikki eriväriset lehdet omilla paikoillaan. Saat toki katsoa Emilin kansiota.

Hälytys. Punainen valo oven yläpuolella alkoi välkkyä kiivaasti kutsuen virkaiältään nuorinta hoitajaa. Hierarkia oli moniportainen mutta selkeä ja siksi nopea omaksua. Kiiruhdin kymppiin, jossa valvottiin yölampun keltaisessa valossa.
- Aamu tulee tuota pikaa Elsi-rouva. Olkaa aivan rauhassa. Kyllä, hevoset on ruokittu ja tallin ovi muistettu laittaa visusti säppiin. Vaikka ei niitä hevosvarkaita ole viime aikoina ole juuri liikkunut, ovat siirtyneet pyöriin, kelmit.

Elsi rauhoittui, ja käväisin vielä seiskassa katsomassa Emiliä. Vanha mies nukkui, hengitys oli tasaista ja äänetöntä. Pöydällä olevan listan mukaan kipulääkettä oli annettu viimeksi puolilta öin. Lyhyen osastokierroksen jälkeen kiirehdin Kertun mukaan jatkosodan pommituksiin.

Ilmahälytys tuli kesken ostosmatkan. Äiti oli lähettänyt meidän Sirkan kanssa kaupunkiin hankkimaan villakangasta ja kahvia. Sukulaisten avulla löydettiin kangasta, mutta kahvi jäi haaveeksi, kun sireeni kehotti kaupunkilaisia kiiruhtamaan suojiin. Seurasimme juoksevaa kansaa puistoon, jonka keskellä oli kumpu ja kummun päällä raskas rautaovi avoinna, sinne pimeään kuoppaan mekin Sirkan ja tätimme kanssa ahtauduimme. Hyytävässä kylmyydessä levitimme uudet villakankaat allemme, kiedoimme kädet polvien ympärille ja odotimme. Pian meitä tervehti pohjoiselta taivaalta neuvostojumala, koko saattueen voimin.

Ensin kuului koneiden ääni, sitten alkoivat pommien jyrähdykset. Eivät ne puistoa pommita, rauhoittelin itseäni, vaikka tiesin, että pommeja kylvettiin koneista kaikkialle kaupunkiin. Maa allamme tärähteli, ja suojan katosta tipahteli jäistä multaa päällemme. Kaikki pysyivät vaiti, silloinkin, kun osui jonnekin aivan lähelle, mutta kädet oli ristitty rukoukseen. Tai pikemminkin hätähuutoon, älä anna niiden osua! Tällaistako se oli rintamalla? Tällaistako Emil joutui kestämään?

Mieleni karkasi kauas kuopasta, tuntui turvalliselta ajatella Emiliä siinä keskellä helmikuista tulipalopakkasta, joka oli muuttunut tulimereksi, savun haju tunkeutui suojamme ovenraosta sisään. Pyörittelin vasemmassa nimettömässä olevaa kihlasormusta, ja päätin, että jos tästä helmikuisesta päivästä selviäisin hengissä, menisimme seuraavalla kotilomalla vihdoin naimisiin. Emme me tarvinneet suuria juhlia emme rauhanaikaa rakkaudellemme.

..jatkuu..

tiistai 14. joulukuuta 2010

virtaa ja vauhtia

On nopeampaa päivittää blogi, kuin vastata lukuisiin ystävällisen huolestuneisiin viesteihiin radiohiljaisuuden syystä. Ihana kun välitätte:)

Eletään jälleen sitä hetkeä vuodesta, jolloin toivoisin joulun sadun muuttuvan todeksi monella tapaa. Ainakin joulupukin porot voisivat oikeasti lentää. Keikkaa pukkaisi meidänkin perillä, treeneihin, kenraaleihin, näytöksiin, turnauksiin, harjoituksiin ja varsinaisiin juhliin, lasten ja omiinkin. Ihanaa, kutittavan jännittävää aikaa, mutta aikaa kuluu aivan turhaan moottoritietä jurruuttaessa. Porojen kyydissä olisin ehtinyt nähdä upeiden tanssiesitysten lisäksi myös tärkeän voittopelin ja onnitella parasta pelaajaa jo kentällä. Hyvä poika!

Apua tähän taksiralliin ja joulukuisen arjen pyörittämiseen tarjoavat prednison ja dexametason. Torstaisen hoidon mainingeissa napsittu kortisonikuuri tekee vielä tehtävänsä, ja antaa vauhtia ja virtaa äidin kiireisiin hommiin. Joululahjat on saunan lauteilla siistissä rivissä, kaukaisten kummilasten paketit postin käsiteltävinä ja kortitkin ehtivät tänä vuonna ajoissa. Ikkunaa kehystävät jouluverhot, olkkarin pöytää koristaa kukka-asetelma ja piparkakkutalo levittää jouluntuoksua tupaan -kaikki Luonnollisesti Itse Tehtyä. Kunhan ruoka- ja ruuanlaittohalu palautuvat vielä ennalleen, on luvassa kystäkin kyllä. Kätevää, joten en jaksa valitella sivuoireena tulevia aamuneljän herätyksiä:)

Tässä kaikessa joulushowssa se ei ole laps, mikä huushollissamme jää hankeen. Se on koira, raasu parka. Tähän saakka sisumme on saanut nauttia kotiväen jakamattomasta huomiosta ja ajasta, eikä HÄNTÄ ole jätetty yksin kuin korkeintaa pariksi tunniksi, mutta joulukuu on tuonut heikennyksiä piskiprinssin asemaan. Hoitopäivänä koiruus oli pistettävä peräti viideksi tunniksi pentuaidan taakse kodinhoitohuoneeseen, virikkeiden ja eväiden kera, ja toivotettava kivaa kotipäivää. Ja kuinkas kävi? Kahden jälkeen neitosen saapuessa koulusta kavereiden kanssa, tuli heitä vastaan ulko-ovelle iloinen hännänheiluttaja. Tämä leijonametsästäjä oli mennyt joko yli tai kiertänyt, ei kuitenkaan läpi. Ja onnistuneen karkauksen jälkeen pissinyt parketille ja järsinyt vähän jakkaroita. Aikamoinen sirkuskoira, kuten esi-isänsä, kuulema.

Koska yksinolon kokemukset ovat noinkin rankkoja, sisu välttelee niitä mahdollisuuksien mukaan. Makoilemalla emännän laukun päällä voi yrittää varmistaa, ettei ruokkiva käsi karkaa liian kauas. Yrittänyttä ei laiteta:)



ja kolmannen adventin jatkis...

Ensimmäinen kirje sihteeri Kerttu Silokalliolle esikuntaan saapui jo viikon kuluttua, allekirjoituksena Emil Seljänne. Seuraavassa kirjeessä oli Seljänne tipahtanut jo pois, ja sotakirjeenvaihto muuttui vähitellen rakkauskirjeiden vaihdoksi. Kerttu polki töihin yhä innokkaasti, siellä saattoi olla jälleen kirje odottamassa. Kaivaten, tapaamistamme palavasti odottaen, Kerttuseni. Kevättalvella loppui sota, sataviisi päivää olivat ohitse, eivätkä Kerttu ja Emil olleet tavanneet toisiaan yhteisten työpäivien jälkeen. Kertun työt esikunnassa loppuivat, ja niin loppui myös kirjeiden tulo. Nuorella, palavasti rakastuneelle tytöllä oli vain kahdeksantoista käsinkirjoitettua kirjettä ja kaksi vahvaa kädenpuristusta: hauska tutustua ja kiitos hyvästä yhteistyöstä.

Kevät oli jo pitkällä ennen kuin Kerttu ja Emil tapasivat toisensa. Mistä lie oli mies saanut Kertun kotitalonkin tietoonsa, kun kirjeet olivat aina kulkeneet esikunnan kautta, mutta siinä mies vain seisoi sunnuntaina aamuseitsemältä vintin ikkunan takana huterilla tikkailla ja naputteli ikkunaruutua varovasti, ettei kotiväki olisi herännyt. ”Tulin hakemaan sinua kirkonmenoihin”, totesi Emil hymyillen ja kömpi ikkunasta. Mukana tuli vahvaa kevään tuoksua, tuomen ja märän mullan sekoitusta, eikä Kerttu voinut olla vähän halaamatta Emiliä.

Sitten pitikin vaihtaa jo kiireesti yöpaita pyhämekkoon, piilossa muurin takana. Kädet ihan tärisivät jännityksestä, eivätkä napit olleet ikinä olleet niin hankalia. Siinä sitten kirjetoverit istua napottivat sijatun vuoteen laidalla, ja taas olivat ne kädet vain tiellä. Missä niitä olisi oikein pitänyt, sylissä, puuskassa, ristissä, sylissä. Mutta Emil oli kuten ennenkin, jutteli rauhallisesti ja kertoi seikkaperäisesti junamatkastaan Kertun luokse. Kirjeiden Emil oli tuttu, hän kyseli perheen kuulumisia ja oliko Kertulla ollut kova ikävä. Syvänsiniset silmät katselivat Kerttu siihen malliin, että se olisi ollut ensisuudelman paikka, mutta silloin vinnin ovi kiskaistiin auki. ”Äiti! Kertulla on täällä mies!”

Eivät voineet maanviljelijä Silokallio ja vaimonsa Elli olla vihaisia tyttärensä sulhasehdokkaalle. Veikeä mies tämä majuri! ”Todellakin, Kerttu on teistä kertonut . Kovasti tyttö on tykännyt siellä esikunnassa töitä tehdä, teidän alaisuudessanne. Jaa sinutella, sopiihan se, toki”. Elli-äiti touhusi aamiaista Sirkka-siskon kanssa, ja Kerttu kuunteli isän ja Emilin keskustelua. Kahviakin löytyi, tottahan toki, ja leivänpäällyksiä, mutta Kertulle ei ruoka kelvannut. Ruokahalun tilalle oli tullut jotain muuta.
- Miten se tuon rauhan kanssa mahtaa olla, mutta kylvöhommiin sitä tässä täytyy kohta ryhtyä. Ja navettaan pitää lähteä kattomaan, vaikka pyhäaamu onkin. Lähtekääpä te nuoret sinne kirkkoon ettei tule kiiru. Ja menkää nyt kuitenki siittä etuovesta, on ne vinnin palotikkaat aika huonossa kunnossa.

Liiterin kulmalta, vadelmapusikon takaa haettiin Emilin pyörä, asemanhoitajalta lainattu, ja Silokallion koivukujaa lähti astelemaan siivonnäköinen pariskunta. Tyttö kulki oikeaa uraa ja mies vasenta, taluttaen pyörää väliin jäävällä ruohokaistaleella. Isä, äiti ja pikkusisko jäivät portaille vilkuttamaan, Sirkka hieman happaman näköisenä. Emil oli ihan mukava, mutta miten se teki Kertusta niin hölmön ja kikattelevan? Yäk. Onneksi Sirkka ei nähnyt, kuinka polkupyörän taluttaja kaappasi ensimmäisen mutkan jälkeen isosiskon syliinsä. Alatalon lehmät äimistelivät aidan takana, kun Kerttu sai ensisuudelmansa.

- Nään kuule sinun ilmeestä, että luulet meidän unohtaneen sinne kirkkoon menemisen. Oot kattellu tietysti suomi-filmejä. Emil on aina ollut herrasmies, ja kirkkoon me mentiin eikä minnekään heinälatoon. Saarnasta en mitään muista, mutta oli se vaan niin ihanaa laulaa yhteisestä virsikirjasta, muisteli Kerttu haaveellisena.

..jatkuu..

maanantai 6. joulukuuta 2010

itsepäinen pumppu

Ikkunalla loistaa kaksi kynttilää juhlistaen 93-vuotista isänmaatamme, ja tuvassa on tunnelma ( ja lämpötila) korkealla. Koiramäkeläiset ovat luonamme viikonlopun vietossa, ja tyttöjen lanseeraaman "itsepäisyyspäivän" kunniaksi saimme vielä naapurista kahvivieraaksi pikkuserkkuväen. Talo on täynnä väkeä eli potentiaalista yleisöä, eikä peltonen voi olla ohittamatta hyvää saumaa esiintyä, joten juhlan kunniaksi hän laulaa luikautti meille päivän teemaan sopivan laulun. Äiti meni vielä säestyspuolelle, joten ex tempore ja au natural saatiin kasaan itsenäisyyspäivän tervehdys teille ystävät ja toverit. Äiti vähän haeskelee nuottia ja peltsi sanoja, mutta oikein herttainen pikkupumppu met olemma. Tervehdystä klikkaamalla pääset katsomaan esitystämme.

Me menemme ihailemaan kansakunnan kermaa ja pukuloistoa, tuota jokavuotista esitystä, jossa tapahtumien kulku on kutakuinkin ennalta tiedetty, mutta jossa siitä huolimatta on viehätystä ja vetovoimaa.


Hyvää itsenäisyyspäivää!


Ja vielä joulujatkis.. toinen osa. Ja tämä oli muuten 333:s blogiteksti:)


Lohdukseni kävin hakemassa keittimestä kupillisen jäähtynyttä juhlamokkaa, lämmitin sen mikrossa ja palasin takaisin tuolilleni. Keittiöstä löytämäni joulutorttu oli ehtinyt kuivahtaa ja siitä putoili murusia valkoiselle työmekolleni, vaikka kuinka varovaisesti taittelin palasia. Kahvi lämmitti mukavasti, ja keskityin ajattelemaan tulevia iloja. Vielä muutama työvuoro, ja loppukuusta tililläni olisi plusmerkkinen tapahtuma. Tammikuun alennusmyynneissä sovittelisin uusia farkkuja, ottaisin kahvin kanssa leivoksen, tilaisin sen toisenkin juoman, istuisin pakkasaamuna bussissa. Uuden polkupyörän takia olisi tehtävä vielä muutama viikonloppu, mutta pakkasilla olisi muutenkin mukavampi kulkea bussilla. Vieläkin harmitti syksyllä aseman edestä anastettu pyörä, jonka viidestä vaihteesta vain yksi toimi, mutta joka oli kuljettanut minua pyyteettömästi ja ilmaiseksi riennosta toiseen.



Kesken laskutoimitusten kanslian ovelle ilmestyi Kerttu, pienenä ja ohuessa yöpaidassaan aivan jouluenkelin näköisenä. Ei ollut saanut unta, ei sitten millään ja lääkettäkään ei siihen vaivaan tokikaan tarvinnut, eihän nyt. Olihan sitä nuorena nukuttu ja kun kerran valoakin näkyi niin ajatteli tulla juttelemaan. Ei Kerttu potilas ollut, vaimo vain. Tai saattosisko, kuten me heitä kutsuimme. Kerttu ja Emil Seljänne, huone seitsemän. ”Ei tässä kauaa ole teillä kestämistä”, oli osastonhoitaja lohdutellut hoitajia, jotka olivat harmitelleet järjestelystä aiheutuvaa vaivaa. Syöpä oli vienyt jo miehen, ja kipulääkkeeksi käytettävän morfiinin määrää lisättiin jatkuvasti. Se oli kuoleman merkki se, tiesi kokematon sijainenkin.

”Rauhallisesti nukkuu”, tuumasi Kerttu-vaimo ja istuutui ovenvieruspenkille. Kerttu oli kiinnostunut minusta ja opiskeluistani. Vai kätilöksi, jaa-a, siitäpä ei Kerttu tiennyt mitään, kun ei niitä omia lapsia ollut siunaantunut. ”Miestäkään ei näyttäisi olevan.?”, uteli vaimo hyväntahtoisesti. Sitten onneksi aloimme jutella Kertusta, sitten Kertusta ja Emilistä, ja viimein alkoi Kerttu kertoa Kertusta ja Emilistä. Jos vaan jaksat kuunnella. Että jos ei ole niitä opiskeluhommia tai muuta sellaista tärkeämpää tässä nyt.

Hennosti hymyillen kertoi Kerttu ensitapaamisesta talvisodan kotirintamalla. Kuinka esikunnan tuore sihteerityttö ja majuri Seljänne esiteltiin toisilleen esikunnan toimitiloiksi muutetussa hotellissa. Vai tässä oli nyt mies, josta varmaan jokaisessa neidonkammarissa nähtiin unia. Varsinainen komistus ja herrasmies!


- Kyllä siinä oli sitä romantiikan värinää alusta lähtien, vaikken minä mikään runotyttö ole koskaan ollut. Jalat olin oppinut pitämään maassa, enkä haihatellut turhia. Se oli majuri sentään arvostettu sotilas ja esimies, ja minua vanhempikin. Minä nyt olin sellainen hupakko kauppakoululainen.


Ystävällinen kiinnostus vaihtui viipyviin katseisiin, ja Kerttu polki aamuisin innokkaasti töihin. Jospa hän tänään saisi majurilta postitettavaa, puhtaaksi kirjoitettavaa, katseen. Yhteiset työtehtävät tuntuivat kovasti lisääntyvän, ja sydäntalven Kerttu sai tehdä töitä majurille, naputella opistossa opitulla kymmensormijärjestelmällä kirjeitä, pöytäkirjoja, raportteja. Tässä olkaa hyvä. Kiitos erinomaista työtä. Kunnes koitti päivä, jolloin kokenutta majuria tarvittiin toisaalla.



..jatkuu..

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

vallan sydämellistä joulunodotusta



Käytiin perheen tyttöporukalla teatterissa katsomassa prinsessasatua. Prinsessa rosa ruusunen -nimi kertoi, mistä suuren näyttämön pukushowssa oli kyse, mutta kaikki ei sittenkään ole niin yksiselitteistä. Väliaikakahvilla viereemme parkkeerasi vanhempi herrasmies, joka oli mielestään tullut katsomaan aikuisten näytelmää. "No kun siinä oli se rosa, eikä ollu vaan prinsessa ruusunen, ajattelin että se on niin ku nykyaikastettu ja muokattu aikusille. Mutta tää ny pesee sen albatrossin ja heiskasen ja mikä se ny oli, se kaaos-näytelmän ihan mennen tullen, jotta kyllä mää kattomaan jään että miten tässä käypi", tuumi mies ja olin aivan samaa mieltä. Näytelmä oli selkeä ja hyvin tehty, eikä aliarvoinut lapsiyleisöä. Eikä meitä muitakaan.

Rakkautta ja romantiikkaa, sadan vuoden unesta herättäviä suudelmia -niitä tarvitaan aina. "Siis eikö me tosiaan sadan vuoden aikana keksitty yhtään modernimpaa tapaa vapauttaa ruusunen unestaan kuin se, että prinssi uljas saapuu ja suutelee prinsessaa?" ihmettelivät haltijakummit loppukohtauksen lähetessä. Perinteiseen tapaan heräsi silti tämäkin rosa rosalia rosmariini, oli heti "ihan lovena" ja kohta vietettiinkin jo häitä, joissa laulettiin "rakkauden avulla maailma parannetaan". Pikkiriikkisen imelää, mutta siitä se idea sitten lähti. Nimittäin tämän vuoden joulukalenteriin.

Keittiömme seinällä roikkuu laaja valikoima joulukalentereita, onpa sisullekin oma koiramäen kalenterinsa. Lapset haluavat kuulla joulu toisensa jälkeen lapsuuteni joulukalenteritarinan, että oliko se niin että teillä oli aina sama joulupukkikalenteri, josta suljettiin luukut sitten sinitarralla? On se totta (no joskus saatiin pankista ilmaiskalenteri) ja siksi aikuisella tiinalla pitää olla ainakin yksi oma ja uusi joulukalenteri. Tänä vuonna luukkuni ovat raaputettavaa sorttia, eli kalenteria ei voi edes ensi vuodeksi säästää:) mutta lisäksi saan aukaista vielä yhteisen partiokalenterin ja sanomalehdestä tulleen tonttukalenterin. Eikä siinä vielä kalenteria kylläksi. Perinteiseen tapaan tarjoan joulukalenterin vielä täällä blogissa. Tänä vuonna se olkoon pikkiriikkisen imelä, ei jäyniä eikä jouluisia kuvia, vaan ripaus romantiikkaa kaamoksen keskelle.

Tämä romanttinen pikkutarina on kirjoitettu kauan sitten (opintoviikkopalkalla), mutta muistui mieleeni teatterin hämärässä. Joulujatkis "kerttu ja emil" ilmestyy miten kuten silloin tällöin aina jouluun saakka, ja välipäivinä saatte tyytyä kuva- tai suklaakalentereihinne. Mikä ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto, tunnetaanhan suklaa oivana rakkauden korvikkeena. Mutta nyt, vallan sydämellistä joulunodotusta teille kaikille, ystäväni!

Kerttu ja Emil

Värssyn tilalla luki vain ”kiitos elämästä”. Ei mitään korulauseita, kotipolkuja tai heittäkää multaa –juttuja, vaan yksinkertaisen kauniisti ”kiitos elämästä”. Se tuntui hyvältä, se sisälsi kaiken. Kaipaamaan olivat jääneet Sirkka ja Juhani perheineen, ja siunaustilaisuuskin oli toimitettu hiljaisuudessa.

En ehtinyt kääntää sivua enkä pyyhkiä poskiani, kun Kaisa oli jo keittiössämme.
- Se on sun tiski tänään!


Arki saapui rymisten keskelle taivaallisen rauhan hetkeä, mutta kämppikseni oli oikeassa. Tiskejä oli kerätty yhdessä viikon verran, ja parittomina viikkoina vuoro oli minun. Olin siirtänyt velvoitettani aina vain tuonnemmaksi, sillä jo pelkkä ajatus limaisista lautasista ja herkkujen vihertyneistä tai ainakin kuivuneista rippeistä sai käteni kutiamaan.


- Kuule mä en tunne ketään muuta kakskymppistä, joka sunnuntaiaamuisin lukisi kuolinilmoituksia. Näytäpä. Ai että, tuplailmoitus. Viikko vain välissä! Älä sinä kuule sure, kyllä me sullekin vielä sellanen mies löydetään, jonka kanssa on sitten kiva kuolla.


Virnistin. Ihana kämppis minulla. Ei ehkä empaattisin eikä ahkerin, mutta nauroimme paljon yhdessä ja jaoimme tasan leipäpaketit, lehtitilauksen ja puhelinlaskut. Välillä puolitimme myös sydänsuruja puhumalla miesseikkailumme halki ja puhki, Kaisalla tosin oli tällä saralla enemmän puolitettavaa. Minä opiskelin viikot ja viikonloput tein töitä, joten surujen hankkimiseen ei juuri ollut aikaa.



Väsymys tuntui aina ensimmäiseksi jaloissa. Kun oli koko päivän viettänyt seisten, kävellen, juostenkin, odottivat jalat iltaisin parempaa kohtelua. Hierontaa tai jalkakylpyä ei tänä yönä ollut luvassa, mutta olin kuitenkin vaihtanut kireät sandaalit villasukkiin, ja koska ketään ei ollut näkemässä, nostin kirjoneuleen verhoamat sääreni kanslian pöydälle ja kallistin tuolin selkänojaa. Sähkökynttelikkö valaisi huonetta himmeästi ja ikkunassa lepattivat jonkun ahkeran hoitajan silkkipaperista näpertämät lumihiutaleet. Ruutuikkunoiden väliin oli aseteltu jäkälää ja varpuja pitämään kosteutta loitolla, ja paksut samettiverhot yrittivät pysäyttää raoista puhaltavan viiman. Kiedoin yökön takkia tiukemmin ympärilleni.


Yön kitutunnit saivat miettimään elämän perusasioita, kuten rahaa. Kannattiko viettää nuoruutensa viikonloppuöitä vanhustenosastolla, kaupungin valojen kimmeltäessä ruudun väärällä puolella? Sillä puolen, jossa vapaiden miesten keski-ikä läheni kahdeksaakymmentä, ja jonka kiviseiniin oli syöpynyt ihmiskehon eritteiden ja lähestyvän kuoleman tunkkainen tuoksu.


**jatkuu**

perjantai 26. marraskuuta 2010

vastetta ja tautivapaata

- Moi.
- Moi, äiti täällä. Ootko kotona?
- Joo.
- Kuule siinä hellalla on kattilassa keitetyt makaronit. Pistä ne siihen vieressä olevaan vuokaan, sekoita ja laita uuniin.
- Joo.
- Kakssataa astetta ja keskilämpö.
- Joo.
- Ja tyhjennä tiskikone kans.
- Joo.
- Ja onhan koira käyny pihalla?
- Joo.
- Kiva kiva, kohta tuun kotiin peltsin kanssa.

Ihanan suoraviivaista kommunikointia, todellisia arjen helmiä nuo minun ja esikoisen puhelut. Väliin ei mahdu yhtään "arvaa mitä.." tai "voitko viiä tänään.." tai "tiiätkö kuule.." -alkuista vuodatusta koulupäivästä tai kaveripiiristä. Eikä toisaalta edes "ei oo mun vuoro"-kommentteja. Siihen tosin auttaa kotitaloustunneilta saadut lisätehtävät.. mikä siunattu oppiaine! Tytöt eivät halua jäädä yhtään huonommiksi, ja yleensä saan apua hommaan kuin hommaan, kun vain älyän asetella sanani oikein. Hyvä niin, sillä jostakin tätä kiirettä ja hommaa pukkaa. Ja sekin on hyvä. Elämässä ja arjessa täytyy pysytellä kiinni, tämän oivalsin jälleen viime viikon sytostaattireissulla.

Sari-lääkäri kirjoitti käynnistämme mm. seuraavaa:
"Käynyt vatsan UÄ:ssa 10.11. Todettu aiemman tuumorimuutoksen seudussa maksassa 2 vierekkäistä pesäkettä 1,6x0,7 ja 1cm. Hieman epäselväksi jäänyt, onko aiempi muutos pienentynyt kahdeksi edelliseksi pesäkkeeksi vai onko toinen muutos uusi. Keskusteltu erikoislääkäri M.S:n kanssa ja vaikutelma tulee, että metastaasi on pienentynyt. Jatketaan nyt vielä sovitusti 2 sytostaattihoitoa ja sen jälkeen uusi vatsan UÄ... Jatkossa bevasitsumabia suunniteltu ja tarvittaessa kombinoiden sytostaattiin. Nyt ei kuitenkaan katsottu vielä aiheelliseksi."

Olen aina valmis tarttumaan toivoon, ja nyt sitä puolsi vielä kahden onkologin sekä röntgenlääkärin lausunnot sekä oma olotilani. Lääkäri tiivisti toivon kahteen sanaan, "vaste" ja "tautivapaus". Joka tapauksessa muutos on pienentynyt, joten syöpä vastaa lääkitykseen. Tautivapaa tammikuu taas voi olla turhan aikainen tavoite, mutta sitä kohti tässä kovasti yritetään, rohkaisi lääkäri, ja sanoi vielä, että nyt pidetään tuosta aikataulusta kiinni. Että valkosolutekijät vaan käyttöön, ettei hoitoväli veny turhaan.

Sytostaattihuoneessa olikin tarjolla sitten realiteettiterapiaa. Kaamospäivän hämärähyssyä kanssani viettivät marja, mirja ja merja, konkaripotilaita kaikki tyynni. Aamu meni hiljaisen hartauden vallitessa, mutta lounas kirvoitti kielenkantamme. Käsiteltyä tulivat niin toivo, vaste kuin tautivapauskin, ja ymmärsin näiden suhteellisuuden. Vaste voi olla sitä, ettei syöpä haittaa liikaa tärkeimpien sisäelimien toimintaa, ja tautivapaaksi taas voi nimittää viikon ajanjaksoa sytostaattien välissä, jolloin jaksaa ja voi poistua vessankantaman päähän kodistaan. Toivo voi olla kadoksissakin, jos hoitoja on jatkunut tauotta neljä ja puoli vuotta, eikä seitsemäs sytostaatti näytä enää toimivan.

Mitä upeita rouvia, mikä mahtava keskustelu! Keskivertotyöpäivän aikana ei ensimmäistäkään aihetta arkailtu ottaa esille, ja lisää vettä saimme myllyymme kun paikalle saapui vielä sairaalapastori. Ensimmäistä kertaa tapasin sairaalavisiitilläni ammattiauttajan, ja nyt meillä tytöillä oli lupa puhua. Käytiin läpi ennusteet, elinajanodotukset, palvelutalot ja saattohoidot, kunnes päästiin kaikkein pyhimpään, lapsiin. Kun me haluttaisiin saada heidät vähän isommiksi, vähän enemmän jaloilleen, tiivisti mirja. Amen, sanon papin puolesta.

Vaikka kanssasisarten kohtalot ja juttumme olivat ehtaa K-18 -kamaa, jäi itselleni päivästä vahva positiivinen pohjavire. Yhteinen näkymme oli elää niin tavallista elämää kuin mahdollista, syövästä ja hoidoista huolimatta... joten, kotiintultua tarkistin juna-aikataulut ja ilmoitin villilään, että seuraavana päivänä kuudelta passaisi tulla tampereen asemalle vastaan:) Nyt oli aika saada muuta puuhaa ja ajateltavaa, ja sitähän riittää, kun koiramäen serkukset tapaavat.

Ja sitä muuta puuhaa ja ajateltavaa kertyy samaa tahtia kuin tikkaripäivät hupenevat. Tänään on uuden ajanlaskun mukaan viikko + päivä, ja olo on jo tautivapaa ja toiveikas. Parahiksi, sanon, sillä illalla ovat kauden ensimmäiset pikkujoulut, ja aion nauttia niistä. Sekä lasillisesta punaviiniglögiä. Tip tap.

tiistai 16. marraskuuta 2010

täsä ootellesa


Peltosen vuoden kohokohta on aivan pian käsillä, kun titi-nalle saapuu kaupunkiin konsertoimaan. Neitimme fanitus on totista, filmejä katsotaan interaktiivisesti laulaen, tanssien ja riitta-tädin kanssa jutellen. Laulajan kysyessä, kuka teistä osaa käydä jo itse pissalla (!), huutaa peltonen muun yleisön mukana "minä!". Ja sitten lauletaan pottalaulu, ou nou. Kaikesta sitä voikin laulaa. Välillä roolit vaihtuvat ja peltonen on lavalla juontaen tunnin konsertin sanasta sanaan, päällä jo hieman kinttanaksi jäänyt tau-nallemekko ja hiuksissa iso keltainen rusetti.


Muutakin rekvisiittaa talostamme löytyy, kuten koko nalleperhe, kasa palapelejä, nallelakanat ja kaikkea, mitä kiinan mies on oheistuotteeksi keksinyt kaupata. Muutamaa vuotta vanhempana fanimme olisi varmasti hankkinut olkapäähänsä titi-tatskan, ja konserttilippuja jonotettaisiin makuupussin kanssa musiikkikaupan ovella. Ehkäpä tatska-ikään mennessä fanituksen kohden on ehtinyt jo vaihtua, sitä odotellessa. Ajan kulumista voi kätevästi seurata vuoden 2008 kalenterista, joka roikkuu peltsin huoneen seinällä:) Tuosta ikikalenterista on tarkkaan tutkittu myös tulevat tapahtumat, kuten kaverin synttärit, balettiesitykset, joulu ja sitten tuo suuri konsertti-ilta, joka pesee yhden joulun mennen tullen.


Koska joulua varrotaan kalenterin kanssa, piti konserttia vartenkin tehdä omansa. "Enää seitsemän yötä titi-nallekonserttiin", hehkuttaa peltonen. "Enää kahdeksan yötä, niin konsertti on ohi", sanoo iskä, joka pääsee jälleen kerran nauttimaan elävästä lastenkulttuurista nuorimmaisensa kanssa. Odottaminen on puolet iloa.


Mitähän sitä itse odottaisi yhtä innokkaasti? Tämänpäiväistä hoitajan soittoa ja verikoevastausten kuulemista odotan kyllä, en tosin innokkaasti, kuten en huomista mahdollista hoitoakaan. Tämäniltaiset kummipojan kaksivuotissynttärit sen sijaan ovat mukavien odotusten listalla, samoin suunnitelmissa oleva koiramäkeläisten tapaaminen ensi viikonloppuna. Joulua odotan tietysti myös, ja pikkujouluja, ystävien ja sukulaisten tapaamista, hyviä hetkiä yhdessä. Tautivapaata tammikuuta odotan varauksella. Tautivapaasta kun ei ole takuita, ja tammikuukin on jo ensi vuotta, hui. Ajan kuluminen on nykyään hieman pelottavaakin, eikä pelkästään sen vuoksi, että ikää tulee lisää.


Parasta on elää nykyhetkessä, ja niinhän me täällä teemmekin sisun kanssa. Nyt menen kehumaan poikaa, joka saa peltosen kanssa nostaa tassunsa, kun riitta taas utelee dvd:llä pissa-asioiden onnistumista. Sanomalehtipottaan meni, hienoa poju!

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

siel on läiskä, sanoi häiskä

Marraskuista hiljaista hetkeä kokoontuivat tällä kertaa kanssamme viettämään markku ja esa. Ultrahuoneen hämärässä hurisi tutkakone, ja ilmastointilaitekin piti pientä ujellusta, muutoin oli hiljaista. Markku keskittyi maisemiin, esa hiljentyi tippakärrynsä äärellä, minä yritin sanoittaa toiveitani yläkertaan, ja mies kurkki näyttöä painaen välillä päänsä alas, yritti kai pysyä tajuissaan kaiken jännityksen keskellä. Varsinainen puolen tunnin retriitti meillä.

Markku oli uusi tuttavuus, ja tavanomaista tutkalääkäriä puheliaampi kaveri. Kysyi jopa vointia ja kuunteli vastauksen, pisteet siitä. Yleisvointi hyvä, paikallisia tuntemuksia on, tiivistin olotilani, jonka jälkeen päästiin maisemien äärelle. "Tämä on sitten kylmää", aloitti markku, kuten kaikki röntgenlääkärit pursottaessaan geeliä anturin päähän, ja sitten anturi lähti vaeltamaan vatsallani tuttuja reittejä. Arpea pitkin ylhäältä alas, sitten virtsarakko, edesmenneiden munasarjojen tontit ja lantion seutu, mistä siirryttiin ylemmäs sisäelimiin (tämän kaiken tiedän anatomian tunneilta, lääkäreillä ei juuri ole tapana porista tutkimuksen aikana). Viimeiseksi pysähdyttiin maksaan.

"Kyllä täällä joku läiskä on, tutkitaan vielä varjoaineella", antoi markku väliaikatietoja, ja nyt pääsi esakin estradille ruiskuttamaan lääkeaineen ja sanomaan hep kun valmista. Viiden minuutin kuluttua varjoaineen vaikutus lakkasi ja oli aika koota tulokset. Lääkäreiden koulutuksessa lienee omana oppiaineenaan "uutisten kertominen potilaalle", niin saman kaavan mukaan lääkärit esittävät asiansa. Ensin kerrotaan hyvät uutiset. "Aivan puhdasta on muuten. Maksassa on tuo soikio, sanoisin että sellaiset puoli senttiä kanttiinsa", oli markun hyvä uutinen. Sitten tapaa tulla se mutta. "Mutta kyljen puolella, siinä aivan vieressä on toinen läiskä, ehkä sentin kokoinen tai reilu, näkyvyys oli vähän huono".

Kyljessä oleva läiskä sopii tuntemuksiini. Parin sadasosasekunnin aikana ehdin miettiä jo muutaman vaihtoehdon markun tuttavallisesti läiskäksi kutsumalle löydökselle. Sisäinen kotilääkärini on säälimättömän nopea tekemään diagnooseja. Markku ehätti kuitenkin jatkamaan ja ehdotti, josko alunperinkin patteja on ollut kaksi, mutta ne ovat kasvaneet yhteen. Hoidon ansiosta ne olisivat sitten pienentyneet ja erkautuneet. Tähän, ihan mukavankuuloiseen selitykseen saan ja aion uskoa ensi keskiviikkoon asti, jolloin kuulen lääkäriltäni tarkemman analyysin ja jatkohoitosuunnitelmat. Ja saan toivottavasti sen suunnitellun hoidonkin, kiitos.

Näihin tuloksiin ja tunnelmiin tällä kertaa. Ihan hyvällä fiiliksellä. Se, mitä löytyi, oli kuitenkin pientä vaikkei niin kaunista. Ja muistinko mainita: syöpäarvo oli laskenut. Päivän luku on viisi:)

tiistai 9. marraskuuta 2010

ignatus vermis


Erään lapsuustoverini isä oli lääkäri. Kätevää. Sellaisina aamuina, kun (ylä)kouluunlähtö ei toveriani huitsittanut, valitteli hän päänsärkyä tahi muuta vaivaa, ja aina oli näyttää luokanvalvojalle oikein lääkärintodistus sairaudesta, latinaksi kirjoitettuna. Erään sairaspoissaolon jälkeisenä päivänä ope purskahti nauruun, kun ystäväni toi hänelle virallisen, sv-leimalla varustetun todistuksen. Äidinkielen ope oli latinansa lukenut, ja suomensi sujuvasti diagnoosin: neitokaista oli lääkäri-isän mukaan vaivannut laiskamato.


Ajattelin eilen, että nyt taitaa itsellänikin olla ignatus vermis. Loman jälkeen kotityöt ovat sujuneet vähän kantahämäläiseen tahtiin, lenkille ei ole tehnyt edes mieli ja jo kaupassakäynti on tuntunut urheilusuoritukselta. Vastoin kaikki periaatteitani jätin markettimatkallanikin auton perhepaikalle, vaikka olin ylellisesti yksin liikenteessä, invapaikka tuntui sentään liioittelulta. Tänään tutkittiin sitten seitsemän putkiloa verta, ja saamattomuudelle löytyi syy alhaisista veriarvoista. Laihanlaisen veren takia huominen hoito siirtyy viikolla.


Eikä ota edes päähän. Tässä vaiheessa syöpäilyä osaan ottaa ilon irti ylimääräisestä hyvästä viikosta, viikonloppukahveista ja maistuvasta isänpäivälounaasta. Eiköhän tämä olokin tästä vetreydy, sillä henkilökohtainen fysioterapeuttini on vihdoin saapunut huusholliimme. Perjantaista asti elämämme on ollut sisukasta söpön palleron kanssa. Palloleikkiä, unet, piiloleikkiä, tirsat, lumileikkiä, nokoset.. kuinka hellyttävän pieni ja touhukas koiravauvamme onkaan! Tosin, olin jo onnistunut unohtamaan, että vauva-aikaan kuuluvat myös iltaitkut, yövalvomiset ja kuivaksi opettelun ilot..


Minut on valittu lauman johtajaksi, kiitos vain sisu. Se tarkoittaa, että jalat pysyvät lämpiminä perunoita kuoriessa ja lehteä lukiessa, koirus kun nukkuu mieluiten emäntänsä jaloissa. Kiintymys kantaa myös vessaan ja suihkuun sekä tietokoneelle, enkä ehdi saada edes nettiyhteyttä toimimaan, kun pikkuinen huutelee jo keittiössä kaipaustaan.



Onpahan puuhaa, ja puuha pitää ajatukset tehokkaasti pois taudista. Sisukkuuteni ansiosta huominen ultra ei ole käynyt tämän päivän aikana mielessä kuin ehkä seitsemän kertaa. Tai seitsemänkymmentäseitsemän kertaa -ei kuitenkaan läheskään yhtä useasti kuin ilman tassuterapeuttiani. Mutta huomenna se on, puoliväliultra. Jossa toivon näkyvän yhtä kauniita maisemia kuin reilun viikon takaisella autoretkellämme.





torstai 4. marraskuuta 2010

auringonkeltaista

Tein vuosia töitä kovin, säästin, ahkeroin, sain viihtyisän bungalowin.. lauloin irwin. Meidän perheemme ei kuitenkaan ollut las palmasissa, ja reissumme taisi olla aivan eri syistä onnistunut kuin laulajalla. Mutta playa del inglesissäkin riitti rantaa, hiekkaa ja merta niin kauas kuin silmä kantoi, ja kyllä, meidänkin lomamme oli kuin toiveunta.


Ilmojen herra tarjosi aurinkoa, lämpöä ja leppeää tuulta, ja parquehotel christobal piti huolen lopusta. Bungalowimme ja koko hotellialue osoittautui esitteen kuvia ja tietoja viihtyisämmäksi ja siistimmäksi, emmekä juuri raaskineet tukikohtaamme jättää. Yksi päivä meni rannalla, toinen vuoristoteillä autoillessa, mutta muuten levitimme leirimme jo aamusella altaille, josta retkeilimme lähinnä vain buffetpöydän ääreen tasaisin väliajoin. Ihanan laiskaa.


All inclusive osoittautui viisihenkiselle perheelle helpoksi mutta kovin raskaaksi järjestelyksi, ruoka kun oli oikeasti hyvää. Lentokentällä punnittiin onneksi vain matkalaukut:) Kotona punnittiin koko perhe, ja itselläni vaaka herjasi parin kilon painonnoususta. Se ei ymmärrä, että olen onnistuneesti kiertänyt friteeraukset ja pekonit, kuten myös majoneesilla kyllästetyt salaatit ja jälkiruokapöydän leivokset, ja valinnut lautaselleni lähinnä salaattibaarin antimia ja vaaleaa kalaa. No, vastapaistettuja räiskäleitähän ei aamusella voi ohittaa, ja tottahan KAIKKEA PITÄÄ MAISTAA. Talon viinit olivat sentään niin kehnoja, ettei niitä tullut juotua, ja allasbaarin drinkit taas sen verran vahvoja, ettei irish coffeessakaan maistunut kuin se irish, joten juomista ei juuri ylimääräisiä kaloreita kertynyt.


Kaloreita en jaksanut altaalla miettiä, paljon akuutimpi probleema oli, miten kerryttää ruokahalua aterioiden välillä. Kyljen ja dekkarin sivujen kääntäminen aurinkotuolissa ei riittänyt, joten avuksi otettiin vesijumppa ja uinti, ja auttoivathan ne. Kätevä emäntä osaa myös reissussa ottaa omaa aikaa. Kun herää pari tuntia ennen muuta väkeä -mikä perheessämme ei todellakaan ole vaikeaa- ehtii käydä pitkälläkin lenkillä, heräävän kaupungin kaduilla, rantabulevardilla tai nousuveden kovaksi tamppaamalla rannalla. Unohtumattomia aamuhämärän hetkiä.


Käärmeitä ei lomaparatiisissamme ollut -paitsi se kolmimetrinen vaalea python, jonka kanssa perheemme nuoriso-osasto halusi tulla valokuvatuksi hotellin iltaohjelman päätteeksi. Mutta mitään ikävää ei tapahtunut, mitään ei varastettu, kukaan ei sairastunut eikä edes kiukutellut. Kaiken euforiani keskellä minäkään en jaksanut hermostua niin mistään. Edes itsekkäistä sak.. eikun keskieurooppalaisista hotellivieraista, jotka kävivät buffetpöydän ääressä eloonjäämistaistelua etuilemalla, rohmuamalla ja tekemällä vielä ne kuuluisat eväätkin. Legenda elää näköjään edelleen.


Auringonkeltaisten päivien jälkeen luulisi tekevän hiukka tiukkaa palata arkeen, ruotuun ja harmaaseen tihkuun, mutta nopeasti tämä sopeutuminen käy. Laukut on purettu ja pyykkimaratonkin puolessa välissä, buffetruuan tilalle ovat tulleet silakkapihvit ja tiskit, mutta onhan ihanat muistot. Ja auringon paahtama iho. Ja paksu rasvakerros:)

maanantai 25. lokakuuta 2010

viittä vaille altaan reunalla

Yksi sormi enää, sanoi peltonen kun kömpi maanantaiaamuna viereen puoli yhdeksältä. Olemme viikonlopun jälkeen jo lomarytmissä, vähitellen myös lomafiiliksissä. Jos sittenkin, kaikesta huolimatta, kenties ja ehkä pääsisimme reissuun. Koko perhe.

Pakkaaminen aloitettiin olennaisesta, eikä se ollut uikkarit, vaan sinipunainen kangaslaukku täynnä ibusalia, idoformia, imodiumia ja muuta, mitä emme toivo tarvitsevamme. Sittemmin kassiin on lennätetty myös kasapäin t-paitoja, shortseja ja aurinkorasvaa, mille ennusteiden mukaan näyttäisi olevan käyttöäkin. Gran canarian viikon sääennuste on kovin keltainen.

Olemme kuin ihmeen kaupalla onnistuneet pitämään joukkueen terveenä. Kukaan ei oksenna tai edes yski, vaikka lähiympäristössä niin on tehty jo useita viikkoja. Syto-oireetkin alkavat näin viikon kuluttua hoidosta olla historiaa, joten reissun ei pitänyt olla kiinni kuin herätyskellon toimivuudesta. Tähän väliin tarvittiin tietysti vähän lisää jännitystä, jota tarjosivat lentomekaanikot sunnuntai-iltaisella lakonjulistuksellaan. Kuitenkin, jännityksen ja "mitä minä sanoin" -hetkien jälkeen viimeisin arskamatkaviesti väläyttelee meille lupausta lämmöstä: lentonne lähtee suunnitellusti...
Ja paluustahan ei ole edes väliä:)

Jokunen este on vielä voitettava. Mielessäni kuvittelen jo aamua tuolla meidän kansainvälisellä kentällämme tai helteistä iltapäivähetkeä auringon maassa..
Rouva, tuletteko käsintarkastukseen. Ai porttiko? No oliskohan tämä an implanted vein catheter? Joo, on metallia, siksi piippaa. Ei, ei ole hiukset omat. Ei etten ole passikuvani näköinen? Liiveissäkin on täytettä, juu. Ai nämä vahvat kipulääkkeet? Omaan käyttöön on. Ihan vaan, varmuuden varalta. Ja mitään diagnooseja tai lausuntoja en aio mukanani kuljettaa, ja jos todisteita ovat vailla niin heitän pertsan pois ja esittelen arpiani, luulisi paatuneimmankin turvamiehen olevan vaikuttunut syöpälookini edessä.

Huokaisen siis vasta, kun istun hotellimme uima-altaalla, kädessä pokkari ja vieressä lasillinen kylmää valkoviiniä. Silti, toinen jalka on jo siellä uima-altaassa. Ooo las palmas, oo las palmas..

perjantai 22. lokakuuta 2010

pätkä peltosta perjantain piristykseksi



Peltonen on saateltu päiväkotiin, ja äitee yrittää tehdä lähtöä kaupunkiin. Yrittää, vaan kun jumittuu tähän tietokoneen ääreen, hörppii sitruunavissyä ja imeskelee mynthoneita, miettii että ottaisiko pienet tirsat vielä ennen lähtöä vai menisikö kortisonin voimalla. Ei suju tämä lähtö ihan yhtä näppärästi kuin viisivuotiaalta, joka aamupuuron jälkeen puki pihakamppeet päälle ja istui vinnin portaille odottamaan äitiä, joka kuulema hidasteli. Että reippaasti nyt. Aamupiiri alkaisi ihan kohta ja neiti haluaisi kertoa mikä päivä on, reppuun pakattu lelupäivän lelu odotti esittelyä ja sormessa oleva hello kitty -laastarikin pitäisi ehtiä näyttää kaikille.


Elämä viisivuotiaan kanssa on hupaisaa, tosin kovin erilaista kuin nelivuotiaan kanssa. Päiväkoti ja kaverit ovat nyt erityisen pop, ja siksi suomme neidille mahdollisuuden nauttia laadukasta varhaiskasvatusta, hieman osa-aikaistettuna. Kaikkia hoitopäiviä ei ole tullut käytettyä, joten päätimme vähentää niitä pienen säästönkin toivossa, tosin ensimmäinen maksupäätös oli edellistä satasta kalliimpi. Aikamme tutkailimme päätöstä, kunnes hoksasimme, että laskuttajan mukaan meillä oli kaksi identtistä lasta, toinen kokopäivähoidossa ja toinen osa-aikaisesti. Soitin sitten päivähoitotoimistoon tiedoksi, ettei tuo naapurin tarhatyttö oikeasti ole meidän lapsi, vaikka ulkopuolisesta siltä saattaa vaikuttaakin. Ettei se paljon käytetty jääkaappimääritelmä ole aina se validein mittari perhekunnan arvioinnissa. Yhtä nälkäisinä kun osaavat kaapista olla välipalaa vailla:)


Kotipäivät ovat kivoja mutta varsin puuhakkaita, siinä saa äiteekin olla vuoroin isosisko, mummo, lelukaupan asiakas ja päiväkodin täti, samanikäisiä kotihoitolapsia kun kujallamme ei enää ole. Yleensä kotipäivien leikit ovat kuitenkin vuorosanoja myöten tarkkaan suunniteltuja, joten niihin osallistuminen on matalan kynnyksen hommaa, onnistuu tikkaripäivinäkin vaikka sohvan uumenista. Kuvan jumppapiiriin saavuttiin kärryillä, poikia piti vähän komentaa, mutta niin vain kaikki viskarilaiset saivat muodostettua näinkin hienon piirin. Ehkä vähän riettaan, ei tainnut kaikilla olla jumppavaatteet matkassa. Äiteen tehtäväksi jäi tällä kertaa vain kehua kaikkia ja torua henkkaa, tämä kun oli näyttänyt sitä väärää sormea. Sovittiin, että jatkossa näytetään vain peukaloa.



Siinä missä nelivuotias luonnonlapsi ihmetteli kaikkea ääneen, eikä ujostellut ketään tai mitään, on viskarilaisella jo itsesensuuria, ainakin ajoittain. Keväällä neiti kävi vielä vessareissuilla poikien kanssa, ja uteli avoimesti tuosta tärkestä, fysiologisesta eroavaisuudesta. "Niin että miten se oikein menee, pitääkö sitä pippeliä puristella vai tuleeko se pissa ihan ittekseen?" Nyt vessanovi jopa laitetaan joskus kiinni, ihan oma-aloitteisesti. Enää ei neiti käy myöskään ovensuussa tarjoilemassa kaikille vieraille kahvia porsliinikupeista.. sillä hän pyytää nämä peremmälle, uuteen kotiinsa, joka syntyi kätevästi vastahankitun parvisängyn alle. Saattaapa kehottaa vierasta kiipeämään vielä ylöskin, kokeilemaan sänkyä.




Että ei tämä kaikki luonnollisuus ole onneksi viisivuotiailta hävinnyt. Kun kaveri tulee oven taakse kysymään "voikkonää alakaa?", vastaa neiti nopeasti juu, mutta jatkaa välittömästi tärkeällä kysymyksellä: Minkä väriset kalsarit sulla on jalassa?


Josko tämä äitee vihdoin tokenisi sinne kaupungille. Mahdollisen väsykohtauksen voittamiseksi olen kirjoittanut kymmenkohtaisen kauppalistan ja sopinut vielä kahvirehvit iltapäiväksi, joten ihimisten ilimoille on lähettävä ja erinomaisen hyvä niin. Se on jo kolmas päivä, ylösnousun aika, ja aurinkokin paistaa, viittä vaille ainakin. Nyt vaan jalkaan ne kalsarit. Reippaasti nyt, hop hop.


Kirpeän pirteää kalsaripäivää kaikille!

maanantai 18. lokakuuta 2010

tikkaripäiviä tiedossa

Veri on punnittu ja sangen sakeaksi havaittu, neutrofiilit 11 ja leukkarit 13,3. Överiksi meni, mutta ainakin huominen hoito on varmistettu:) Neupogen on siis todettu kelpo lääkkeeksi, hintansa väärtiksi.

Ja nyt seuraa pieni, tylsä tietoisku: kela ei maksa takautuvasti erityiskorvattavia lääkkeitä. Syöpätaudin vuoksi kirjoitetulla b-lausunnolla saa kelakorttiin merkinnän taudin hoidossa käytettävien lääkkeiden erityiskorvaavuudesta. MUTTA. Korvauksen saa vasta siitä päivästä lukien, jolloin lausunto on kirjattu saapuneeksi kelaan. EI siis siitä päivästä, jolloin lääkäri tekee päätöksen. Eikä siitä päivästä, kun saneltu paperi tulee konekirjoituksesta eikä edes siitä päivästä, jolloin se viimein postitetaan. Tämän kuulin keskiviikkoiltana ystävälliseltä farmaseutilta.

Tarvittiin puolitoista vuorokautta, muutama puhelu, faksi, jonotusta parissa apteekissa ja kelassa sekä reipasta kävelyä noiden kahden väliä kipakassa pohjoistuulessa, jotta säästin 300e (neupogen) + 1000e (neulasta). Siihen tarvittiin vielä ymmärtäväinen kelan täti (oikeasti, heitä on) sekä miehenpuoli, joka kävi palavereiden välissä lisäämässä rahaa parkkimittariin. Ei kun siirtämässä auton parkkihalliin, niinhän se oli. Kiitos kuiteskin. Ja tarvittiinpa avuksi vielä rantaremmiäkin, joka sopivasti tunnin hitaan jonotuksen jälkeen tuli rähinöimään kelan aulaan. Olivat ehkä perjantaipulloa hakemassa, liekö siihen rahaa saivat, mutta saivatpa ainakin vauhtia jonotukseen. Taululla rupesivat numerot aivan juoksemaan:)

Mutta nyt on, kaiken sinnikkyyden tuloksena the päätös. Ei vielä kela-korttia, mutta paperi joka hoitaa väliaikaisesti saman asian.

**
PÄÄTÖS OIKEUDESTA LÄÄKKEIDEN KORVAUKSEEN

Olette hakeneet oikeutta lääkkeiden erityiskorvaukseen.
Ratkaisu:
OIKEUS KORVAUKSEEN ON MYÖNNETTY:

Lääkkeiden erityiskorvaus

Sairaus: Rintasyöpä (115)
Korvauksen määrä: 100% valmisteen korvausperusteesta lääkekotaisen 3 euron omavastuun ylittävältä osalta.
Oikeuden voimassaolo: Oikeus on voimassa 14.10.2010-31.10. 2015
Sairaus: Gynekologiset syövät (128)
samat jargonit, määrät ja voimassaolot

Perustelut:
Oikeus lääkkeiden erityiskorvaukseen voidaan sairausvakuutuslain mukaan myöntää, kun sairaus on vaikea ja pitkäaikainen ja täyttää asetetut edellytykset.

Liittenä vielä valitusosoitus, josko olen tyytymätön päätökseen.
**

Eläköön kansaneläkelaitos, hyvinvointivaltio ja korkea verotus!
Ja eläköön tikkaripäivät, teitä on odotettu!

perjantai 15. lokakuuta 2010

pukeudutaan pinkkiin




Vielä viime hetken muistutus siskot (ja miksei veljetkin), että tänään sitten pukeudutaan pinkkiin. Ehtii ehtii, vaikka illaksi sitten, jos nyt on sattunut jotain väärän väristä päälle. Roosa-nauha -kampanjassa on amerikkalainen makuvivahde, mutta olen hyväksynyt tuon kaupallisen himphömpän hyvän asian puolesta. Myytävät tuotteetkin kun ovat laadukasta käyttötavaraa, fiskarsin puutarhavälineistä ja saksista lambin vessapaperiin, eli mitään turhaa krääsää ei tarvitse hyväntekeväisyyden nimissä hankkia. Täällä pohojosessa voipi ostaa vaikka talon, ja tukea täten rintasyöpätutkimusta -vaaleanpunainen kiitos tutulle asunnonvälittäjälle, joka tällaisen tempauksen on putiikissaan pistänyt pystyyn!


Päivän huivin väri siis on määrätty, ja muutakin vaaleanpunaista kaapista löytyi. Löytöjä esittelen lähinnä täällä neljän seinän sisällä (no, lisäksi apteekissa ja ihan pikaisesti parissa kaupassa..), myönnytyksenä matalille veriarvoille olen luvannut vältellä ruuhkaisimpia ja räkäisimpiä paikkoja ainakin - hm, hetken. Yllä olevassa asetelmassa päivän huivi sekä mammalomailevilta työtovereilta tuliaiseksi saatu oikeanvärinen ruusukimppu, roosa-nauha -tuote sekin. Kaunis.


Joillekin tämä pukeudu pinkkiin -päivä ei aiheuta lainkaan ylimääräistä päänvaivaa. Viisivuotiailla prinsessoilla jokainen päivä on vaaleanpunaista unelmaa, sukista hanskoihin, sukkahousuista paitaan, unikaveriin, lelupäivän leluun ja tarhareppuun. Pukeminen sujuu aamun pikkukakkosen tahdissa huomaamatta, samalla kun lauleskelee "pikkukakkosen posti, postilokero kolmeneljäseitsemän, kolmekolmeSAKARI, tampere kymmenen..". Koululaisia jaksaa tämä naurattaa joka kerta, onneksi neiti ei ole vielä keksinyt postia sakarille lähettää.

Ja vielä kuvateksti. Tähän sopii sähköposteissa kiertävästä roosa-viestistä nappamani toive "find a cure before I grow boobs". Siksi. Pukeudu pinkkiin.

torstai 14. lokakuuta 2010

väärien piuhojen päässä


Täällä ollaan, koneen ääressä. Ja ei, sairaalamme ei ole siirtynyt nettiaikaan, gynen sytoyksikössä ei edelleenkään ole tietoliikenneyhteyttä potilaille, langatonta tai langallista -siinä huoneessa risteilee vain nestepiuhoja, kirkkaita, sameita ja punaisia. Tänään en niistä päässyt osalliseksi, veriarvot kun olivat komeasti alakanttiset, neutrofiilitkin vain 0,7. Kuten lupasin, en pettynyt suuremmin uutisesta, se kun ei juuri yllättänyt. Terveellä naisen logiikalla varustettuna osasin aavistella, ettei verenkuvani hoitojen myötä juuri kaunistu, päinvastoin. Tästä päivästä tuli siis kotihoitopäivä, pienet aamupäivätirsat ja lehdenlukua, sitten kohoneuletta ja joustinta. Hoitoseuraakin on luvassa tuossa päiväkahviaikaan, kivaa kivaa.

Hoitaja ehdotti puhelimessa hoidon siirtämistä viikolla, mihin vastasin välittömästi parkaisemalla EI. Se nyt vaan ei käy. Hoidon viivästymisestä viis, mutta kun on se reissu. Syysloma + reissu -yhtälö on perheessämme koettu ennenkin haastavaksi järjestää, mutta jossain tulevaisuudenusko-puuskassa sellaista kuitenkin yritimme viime keväänä, jolloin syyslomaviikon kanarian-koneen paikat tulivat myyntiin. Kesä ja syksy on aurinkosäästetty, ja nyt on koko perheen matka etelän lämpöön maksettu, kovasti sinne haluttaisi lähteäkin. Mies on tehnyt selväksi, että tällä kertaa sinne lähden sitten minäkin, jos hekin. Että miten on sairaala... onnistuisiko mitenkään..?

Iltapäivällä "gyn.spkl" vilkkui jälleen puhelimen näytöllä. Nyt oli konsultoitu lääkäreitä aina ylintä myöten, ja suunnitelmat oli selvät. Ulla on mahtava lääkäri, ja kaiken lisäksi varustettu myös sillä kuuluisalla naisen logiikalla. Viesti oli selvä: hoidot pitää saada nyt annettua suunnitellun aikataulun puitteissa, oli reissua tai ei. Arvoja ruvetaan kaunistamaan neupogen-pistoksilla, jotka vauhdittavat valkosolujen tuotantoa. Veriarvot tarkistetaan sitten maanantaina, ja toiveissa on päästä jo tiistaina piuhan jatkeeksi. Jatkossa piikitän vielä 24h hoitojen jälkeen neulastaa, jonka tarkoituksena on kohottaa kunto heti hoidon päätteeksi. Ja minä kun luulin, että näitä kalliita lääkkeitä määrätään vasta sellaisessa tilanteessa, jota en ole edes hirveästi viitsinyt vielä ajatella. Mahtava päätös, ulla, tattista taas!

Vielä ei kannata kuitenkaan nuolaista, jää pian kieli kiinni eikä mitään edes tipahda. Peltonen laskee öitä matkaan, joten minäkin olen kärryillä, että kaksitoista yötä
on vielä nukuttava. Että niiden perästä, jos istun lentokoneessa, uskon reissun toteutuvan. Siihen asti tyydyn vaikka katselemaan kuvia hotellistamme, täällä nettipiuhojen päässä. Olisihan tuonne altaan reunalle ihan kiva päästä, eikös juu?

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

pikku keisarinna ja muita elämän ihmeitä

Luvassa on lisää söpöilyä. Koiranpennun kuvat ovat hellyttäviä, joo, mutta nyt on luvassa vielä vaaleanpunaisempaa.


Tämä täti ilmoittaa ilolla olevansa jo kolminkertainen täti. Itävallan serkkutyttö noora emilia on kaksiviikkoinen pikku keisarinna, jota palvoo ja hoivaa vanhempien lisäksi puoli valtakuntaa - tai ainakin puoli sairaalaa. Hoitavia käsiä riittää, kiireinen keisarinna kun päätti syntyä maailmaan kaksi kuukautta ennen aikojaan. Kilo kaksisataaviisikymmentä olivat hentoiset ensilukemat puntarissa, mutta nyt paino on jo mukavasti nousussa ja hänen korkeudellaan kaikki on hyvin omassa kaappivaltakunnassaan - ja välillä sen ulkopuolellakin. Siitä se elämä lähtee, pienestä alusta, suomalais-itävaltalaisella sisukkuudella! Ja vielä kuva, keisariperheen suostumuksella.
Muitakin vaaleanpunaisia ja -sinisiä viestejä on syksyn mittaan saapunut, ja lisää on tulossa, prinsessoja ja prinssejä, pieniä ihmeitä. Näihin vauvantuoksuisiin perheisiin toivotan kaikkea hyvää, enkelin siipien havinaa, ikimuistoisia päiviä ja erityisesti hyvin nukuttuja öitä.. Vuodet eivät ole vieneet muistikuvaani siitä, ettei vauvaperheen arki aina ollut iloa ja onnea tulvillaan. Että vaikka kuinka laulussa lauletaan, ettei päivääkään vaihtaisi pois, niin ainakin jokusen koliikki-itkuisen illan ja korvakipuisen yön olisin voinut skipata. Tämä täti-elämän ihanuus alkaa vähitellen avautua itselleni, istuessani iltaa kaikessa rauhassa teeveen ääressä, nuttua neuloen, ilman että itkuhälytin välittäisi vaativia viestejä pinnasängystä :)


Ja muistan kyllä, että perheemme kasvaa kohta.. Mutta koiravauvaa ei tarvitse öisin kanniskella.. eihän?

Eräästä pienestä ihmeestä olemme iloinneet tänä syksynä aivan erityisesti. Olemme saaneet olla jännityksellä mukana odotuksessa, joka on ollut tavallista pitempi ja hartaampi. Sattuu niitä navigointivirheitä lintumaailmassakin, sillä haikara oli tällä kertaa erehtynyt vallan osoitteesta, jopa maastakin, mutta nyt ystäväperheessämme asuu pieni suuri mies. Pikku prinssi, joka on kotiutunut nopeasti vieraalle planeetalle, väläyttelee luottavaisia hymyjä kanssaihmisille ja laulaa selvällä suomella "puuha-pete, kaiken korjaa..". Ihana puuha-pete itsekin.

Tähän postaukseen, tämän kaiken kauniin keskelle ei mahdu s-sanaa. Ja totta puhuakseni, ei se mahdu juuri ajatuksiinkaan tällä kolmannella, hyvävointisella humppaviikolla, jolloin maailma vetää puoleensa. Keltaisia päiviä, tätiyhdistyksen vapaaehtoisrientoja, konsertteja, kaverikahveja ja pitkäksi venähtäneitä kahvihetkiä työpaikalla. Päiviä, jolloin olo on lähes kaikkivoipainen ja sairaslomakin tuntuu vuorotteluvapaalta, ja jolloin kotona on käyty lähinnä kääntymässä ja vaihtamassa vaatteita rientojen välissä. Nutuntekelekin sohvannurkassa odottaa torstaita, joka taas on toivoa täynnä. Ja lääkkeitä. Ja ehkä pieniä ihmeitäkin, toivottavasti.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

tassuterapiaa


No nyt! päätin jo kaksi kuukautta sitten, elokuisena iltapäivänä ajellessani sairaalasta kotia kohti. Vastabongattu maksapesäke painoi kylkikaaressa haitaten hengitystä, mutta lähes viheltelin keksittyäni tuona epätoivon päivänä yhden hyvän ja kestävän ajatuksen. Nyt olisi juuri oikea aika hankkia perheeseemme kauan kinuttu ja hartaasti harkittu uusi perheenjäsen, jolle vanhemmat olivat jo vähitellen väläytelleet hennonvihreää valoa. Tänä syksynä emännällä olisi aikaa kasvattaa koululaisten sijasta koiranpentua.

Lapsille oli helpompi kertoa uudesta syöpäkierroksesta, kun samalla sai ilmoittaa pentuhaun käynnistymisestä. Reippaasta neuvolakäynnistä saa palkaksi lakupötkön, hampaan poistosta pikkulelun ja syövästä koiran, niin se menee. Hau hau haussa oli puhdas terapiakoira, äidille fysioterapiaa ja lapsille tassuterapiaa, kaikille muuta ja mukavaa ajateltavaa ja ajanvietettä. Muutaman viikon nettietsinnän ja kaverinkaverikierroksen jälkeen löysimme pariviikkoisen pentueen vain puolen kilometrin päässä kotoamme.. ja niin viisi bichon havanna-vauvaa hurmasivat meidät - isännänkin, joka yrittää aamulenkkien välttämiseksi olla kovin epäkiinnostunut muun perheen projektista:)

Tässäpä kuva viisiviikkoisesta pojustamme, joka koisii velipoikansa kainalossa, mutta kumpi on kumpi..? Tämä koira-asiantuntija kun ei erottanut edes sitä ainokasta narttua pojista, vaikka kuinka kurkki vatsapuolelle.


Nimeksi koiruudelle on päätetty sisu. Ei siksi, vaikka onhan siinä ajatustakin, vaan siksi, että peltonen ehdotti "chisua" laulajan mukaan. Tämä hylättiin, sillä koiran kuin koiran luonnon päälle luulisi käyvän, jos sitä kavereiden kuullen puhuteltaisiin kisuksi. Mutta sisu on tarpeeksi lähellä, kirjoitetaan se sitten vaikka sillä c:llä kun kyseessä on c-pentue.

Ja nyt odotetaan hartaasti ja malttamattomina sitä sisukasta syksyä, joka alkaa vasta kuukauden päästä..

perjantai 1. lokakuuta 2010

arkea ja yksi pissajuttu

Ystävä pistäytyi ovensuussa matkalla työmaalle ja toi matkassaan kassillisen itsekasvatettuja punajuuria ja pottuja. Aamutuiman hetkenä pohdimme yhdessä, mihin aika oikein juoksee, se kun tuppaa juoksemaan vähintään yhtä lujaa kuin pienten lasten äiti, päiväkodin, työpaikan ja lähikaupan muodostamassa ikuisessa kolmiossa. Kolmiossa itsekin pörränneenä tunnustan suoraan, että kyllä tässä sairaslomassa on todella ne puolensakin, veriarvojen ja hoitokunnossa pysymisen lisäksi. Äiteellä on kerrankin aikaa tehdä, olla, kuunnella -kaikkea rauhassa. Iltapäivisin keittiön pöydän ääressä vietetään unohtumattomia hetkiä (ihan mukaviakin useimmiten) sen sijaan, että vastaisin puhelinhäiriköille joo joo ja ei ja onko läksyt varmasti tehty ja maito laitettu takaisin jääkaappiin.

Töissä ollessa en pysyisi neiti viidesluokkalaisen vauhdissa edes ajatuksen tasolla. Tänä syksynä kujamme touhukolmikko, neiti etunenässä, ovat suunnitelleet, mainostaneet ja järjestäneet jo pihakirppiksen kotipuistossamme sekä puuhakerhon alueemme leikki-ikäisille. Suositulle puuhakerholle on luvassa jatkoakin, mutta sen lisäksi paperilla on suunnitelmat vielä ekaluokkalaisten tanssi- ja leikkikerhoon koululla. Näppäriä neitokaisia on pyydetty myös järjestelyavuksi tätiyhdistyksen tapahtumiin ja varainkeruuseen, enkä epäile ollenkaan näidenkään sujuvuutta.

Tässä äidin-hikeä pyyhkiessäni ystävä muistutti minua siitä kuuluisasta puusta ja sen omenoista. Olisikohan tämä punaista kanelia vai kenties huvitusta? Joka tapauksessa ainakin tänä vuonna sato on ollut runsas. Että onneksi tällä äidillä on myös yksi pallopoika, jonka viikottainen toiminnantarve täyttyy kolmista reeneistä ja parista pyörälenkistä absille, ja joka muutoinkin tyytyy lähinnä hymyilemään akkarinsa takaa siskosten puuhille. Ja josta on vielä kovasti apuakin, kiitos yläasteen kotitalousläksyjen.. viikonloppuna meillä on luvassa nakkisoppaa:)

Koulupäivän jälkeisen välipalahetken päätteeksi alkaa trafiikki, ellei se ole alkanut jo ennen sitä, toisinaan kun keittiönpöydän ympärille kokoontuu kälätyksen määrällä mitattuna koko serranon perhe. Iltapäivän aikana ovikello soi keskimäärin parikymmentä kertaa, rappusissa kulkee omia ja vieraita viisivuotiaita ja esimurkkuja, mukavia ja tuttuja kaikki. Kaikille kulkijoille, yläasteen pitkätukkapojista naapurin tätiin peltonen keittää kahveet kotinurkkauksessaan, ja jokaiselle vieraalle neiti muistaa myös esitellä uuden sänkynsä. Saattaapa vielä kehottaa vierasta kiipeämäänkin sinne, se kun on "isojen tyttöjen sänky". Samalla viattomuudella moni ovensuussa pistäytyjä on kuullut, että meidän äitillä on muuten peruukki.

Niin. Moni on aloittanut hieman arkaillen kysymyksen, että "miten lapset ovat ottaneet..?". Mitä siihen voisi vastata? Ehkä kaiken tuon, mitä edellä. Hyvin. Normaalisti. Luonnollisesti. Äidillä on taas syöpä, äiti saa taas solumyrkkyjä, äidillä lähtee hiukset, äiti on kotona. Lääkkeet tuhoavat syöpäkasvaimen, hoitojen jälkeen hiukset kasvavat ja äiti palaa töihin. Preesens ja futuuri. Näistä kahdesta nykyisyys on kuitenkin lapselle paljon tärkeämpi, ja tässäkin suhteessa meillä aikuisilla olisi opittavaa. Voi miten meillä onkaan vielä matkaa lapsen kaltaisiksi!

Niin ne aamun tuliaisjuurekset. Ne minä pilkoin, keitin hartaudella ja soseutin keittopohjaksi. Lapsethan arvostavat, kun äidillä on aikaa kokata ravitsevaa ja monipuolista ruokaa:) Syksyllä on kokeiltu jo kaalilaatikkoa, kasvispaistoksia ja keittoja, kuten työkaverin tuliaisista syntynyt sosekeitto, joka luonnollisesti herätti hetisiltään ihastusta koulustapalaajien keskuudessa. Isommat houkuttelin syömään keiton aurajuustonokareen avulla, ja halulla nämä sitten soppaa pistelivätkin, mutta peltoselle piti keksiä lisähoukuttimia. Lupasin viimein, kokemuksiini nojaten, että kun reippaasti syö koko lautasen tyhjäksi, muuttuu pissa punaiseksi. Ja sitä punaista pissaa on nyt odotettu hartaasti pönttöön ilmestyväksi kohta pari päivää. Pahuksen geenimuunnellut kasvikset.. pitääkö tässä turvautua karamelliväriin jottei menettäisi uskottavuuttaan:)

maanantai 27. syyskuuta 2010

sytopäivän farmakologiaa

Hoito saatiin annettua torstaina, aivan aikataulussaan. Veriarvot olivat nousseet kahdessa päivässä huimasti, leukkarit 1,9:stä neljään ja neutrofiilit 1,2:sta 3,1:een, ihme homma, liekö ajatuksen voimalla ja peukutuksilla edes jotain osuutta asiaan. Päivän kolmas hyvä arvo oli syöpämarkkeri ca 12-5, joka oli tipahtanut ensimmäisen hoidon jälkeen kahdestakymmenestäkuudesta kahdeksaan. Omalla kohdallani tuo markkeri näyttää vain suuntia, mutta ainakin tuo suunta on oikea.

Labrakäyntiä ja näitä loistavia arvoja varten sairaalaan pitikin lähteä jo ennen seitsemää, joten vein autoni hoitoon sairaalaan parkkiin, minulle kun oli luvattu poikkeuksellisesti pirssikyyti kotio pitkän päivän kunniaksi. Auton rattiin ei taxol-tipan jälkeen muutoinkaan asiaa, siinä kun vaikuttava lääkeaine, marjakuusen kaarna, on uutettu alkoholiin. Edellinen lääke, doketakseli taas oli marjakuusen marjoja, joten ihan luonnonlääkintälinjalla tässä ollaan:) Tämänkertainen hoitopäivä kerrattakoonkin muhkean lääkeluettelon kautta, joka ei kuitenkaan taida tri vogelin luonnonlääkenormeja täyttää.

Kotona nautin jo edellisiltana aperitiivina omepratsolia (vatsansuojalääke) sekä prednisolia (kortisoni), prednisolit otin vielä aamulla uusiksi.

Sairaalassa ensimmäinen rohto oli Zinacef-antibiootti, joka valutettiin suoneen kirran toimenpidehuoneessa tulehdusta ehkäisevästi ennen portin laittoa. Kyseessä oli vain varotoimi, veriarvot kun olivat käyneet uppeluksissa.

Sitten vähän xylocainia tahi jotain muuta paikallispuudutetta oikeaan soliskuoppaan, useampi pistos. Sitten odoteltiin, vesa-anestesiologi sanoi että hänen käsissään ei kivusta tarvitse kärsiä. Kiitos kiitos. Ei tarvinnut kärsiä muutoinkaan, meillä oli oikein letkeä kaksi ja puolituntinen lääkärin ja hoitajan kanssa. Ehdittiin ruotia työpaikkojen pikkujoulut ja lääkäreiden oscar-gaalat siinä vesan asentaessa keskuslaskimokatetria, minun huudellessa kommentteja sinisen lakanan takaa ja alta. Ompeluhommien jälkeen laitettiin letkuun vielä tujaus hepariinia letkun auki pysymiseksi.

Takaisin syöpäosastolle, taksikyydillä. Kälkättelin petissä omiani, taisin jatkaa vielä pikkujoululinjalla, ja sängyn ohjaimissa ollut jaana-hoitaja kyseli jo kautta rantain, olinko kenties sittenkin saanut jotain esilääkettä. En, syntymähumalaa tämä vain, vastasin. Syöpäpotilaat voivat olla myös hyväntuulisia, ihan oikeesti.

Osastolla sain vihdoin ruokaa, ja kyytipojaksi antihistamiini-tabletin. Jälkiruuaksi, makoisan vispipuuron lisäksi, annosteltiin uuden portin kautta päivän toiset vatsansuojalääke ja kortisoni, oradexon, jota sain tupla-annoksen viime hoidon jälkeen ilmaantuneiden kutina- ja nokkosrokko-oireiden takia. Samasta syystä taxol-tiputus aloitettiin siedätyshoitona, viisi minuuttia lääkettä ja viiden minuutin tauko, ja sama toistettiin karboplatiini-tipan alussa. Ja hyvin meni, ihan pientä jalkapohjien kutinaa lukuunottamatta (mikä nyt oli niin pientä ja meni ohi itsekseen joten siitähän ei tarvinnut edes mainita:). Sytolääkkeillekin voi allergisoitua, anafylaktisen shokin vaara on suurimmillaan kahdella ensimmäisellä hoitokerralla.

Kuuden maissa olin nauttinut suonensisäisiä nesteitä vaaditut kolme litraa (keittosuolahuuhteluineen kaikkineen), ja hiilasin itseni taksitolpalle. Ensimmäistä kertaa ajelin komeasti yhteiskunnan kustantamalla kyydillä kotiin, jossa iltapalaksi nautin varmuuden vuoksi vielä primperanin (pahoinvointiin) sekä buranaa (haavakipuun). Aamulla alkoi sitten vielä kolmas kortisonikuuri, dexametason, jota piti syödä vielä muutama päivä sytojen jälkeen, samoin kuin prednisolia. Ja vatsantoiminnasta täytyy pitää huolta, muistuttivat hoitajat lähtiessä, ja josta muistutti vielä kurkkuun pyrkivä mikä-lie, joten illan päälle muistin ottaa vielä pari laxoberonia. Ja närästykseen rennietä. Jokohan siinä oli kaikki?

Että kun joku maustaa aamuteeni edelleen muovilla vielä neljäntenä päivänä sytojen jälkeen, en tiedä mitä näistä rohdoistani syyttäisin. Pahoinvointi on onneksi lievää ja kovasti laskusuuntaista jo tässä vaiheessa, mutta toki salmiakkitikkareita ja kurkkupastilleja on kulunut. Parhaimmalta maistuvat kuitenkin happamat maut. Siinä missä doketakselin jälkihuurut viettivät roskaruuan kimppuun, tekee nyt mieli raikkaita makuja, tuoretta salaattia, kylmää puolukkaa ja karvaita mehuja. Parempi lääke tämä taxol, ihan selvästi:)

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

aikataulussa ollaan, vielä

Ensimmäisellä hoitokerralla lääkäri kirjoitti minulle maksusitoumuksen peruukkia varten. Syöpäpotilailla nyt on jotain pieniä iloja ja etuisuuksia, yksi niistä on peruukki per vuosi, joten en käynyt kertomaan että edellinenkin pertsa on ihan iskukunnossa, yksien häiden ja pikkujoulujen jäljiltä. Doketakselilla eivät hiukset lähteneet, harvenivat vain, mutta uudella coctaililla syöpälook on taattu. Että nyt lähtee, odotahan pari viikkoa, kehottivat hoitajat.

Ja niin ne läks, ihan aikataulussa ja kertaheitolla. Maanantaiaamun suihkun jälkeen harjasin enimmät hiukset pois, minkä jälkeen siirryin käsinpoimintaan. Päivä sujui vielä tyylikkäästi huivin kanssa taiteillen, mutta illalla pohjanmaatourneelta palattua piti käsittelyt suorittaa uusiksi. Kymmenen minuuttia uurastettuani peilistä katsoi pöllönpoika, johon tutustelin yön yli, mutta aamulla otin philipsin esiin. Toista yötä en enää nieleskelisi hiuksia. Eteen jätin kuitenkin vielä niiskuneititupsun, josta riittää perheen nuorisolle hupia, ja itselleni ehkä hiukan esteettistä iloa, se kun pilkottaa huivin alta jotensakin normaalin näköisesti.

Moni on surrut puolestani hiusten menetystä, joten minun ei kauheasti tarvitse. Yritin analysoida tunteitani siinä kylppärin peilin edessä taiteillessa, ja tunsin ainakin

a) hienoista helpotusta. Sytostaatit vaikuttavat vahingollisesti ainakin joihinkin soluihin.
b) uteliaisuutta. Miltä näyttäisin ilman tukkaa? Hiuksia kun on ollut aina, mittaakin yleensä vähintään polkan verran.
c) huvitusta. Tilanne nyt vaan oli hieman absurdi.
d) harmitusta, enemmän kuin surua. Ja se harmituskin on enemmän käytännöllistä lajia. Perheenemännän edustuskunto vaatii taas enemmän irto-osia ja aikaa. Hampaat on sentään omat.
e) kosmetiikkaosaston kutsun. Nyt tarvitaan vähän lisää hunaa puuliin. Ja ehkä uusi ripsari, ja kulmakynä, puuteri..
f) luottamusta. Ne kasvavat takaisin, vahvempina. Niin kuin minäkin. Aivan kuten syöpäjärjestöjen mainoksessa luvataan.

Huomenna on taas torstai toivoa täynnä. Hoitoaikataulu on edelliseltä kierrokselta tuttu, kolmen viikon välein, jos veriarvot ovat kunnossa. Ja se jos tapahtui jo heti ensimmäisen hoitokerran jälkeen. Sytostaattitiputus on vaakalaudalla, leukosyytit ja neutrofiilit kun ovat siinä hilikulla, vaikka olo on mitä mainioin. Aamuseiskalta otetaan uudet labrat, ja jos ne ovat kunnossa, tiputetaan taxol ja karboplatiini esilääkkeineen, mutta jos leukkarit eivät ole nousseet siirtyy hoito seuraavalle viikolle. En haluaisi siirtää hoitoa jos ei ole aivan pakko, joten päädyimme veriarvojen tarkastukseen, sillä sairaalaan olen joka tapauksessa aamulla menossa. Kirran puolelle, jossa solislaskimoni preparoidaan esille ja siihen asennetaan paikallispuudutuksessa portti, jonka kautta tulen jatkossa coctailini nauttimaan. Kätevää, sekä laitto että lääkkeen anto, lupasi hoitaja, kun ehdotti toimenpidettä minulle.

Päätän jo etukäteen, etten pety, vaikka veriarvot huitelisivat huomenna vielä alamailla. Kun kerran olen kaupungissa, menen sinne kosmetiikkaosastolle, ainakin vähän katselemaan. Syyskenkiäkin voisi kokeilla. Ja tottakai käyn myös kahvilla. Tai peräti lounaalla - se kun maistuu vielä:)

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

tarveharkintaista terapiaa

Työnteko sairaslomalla on tehty melko mahdottomaksi, tähän tulokseen tulin viikon kestäneiden haastattelututkimusten jälkeen. Ja mikäpä minä olen lakia ja sen tulkintoja muuttamaan, vastassa kun on suuria kysymyksiä vastuista, vakuutuksista, työkyvyn uudelleen arvioinnista ja siitä pahimmasta, tarveharkinnasta.

Harkitaanpa nyt hetki sitä tarvetta niin ei viranomaisten tarvitse. Eli, rahaa tarvitsen, olkoon se sairauspäivärahaa tai palkkaa. Talovelkaa pitää lyhentää ja perhe ruokkia, tiliotteesta löytyy näitä miinusmerkkisiä tarpeita kuukaudessa keskimäärin kolmen sivun verran, tarpeellista ja turhempaa. Se harkintapuoli on hankalampi. Alkusyksy meni syöpäuutisesta toipuessa, ajatukset kiersivät kehää maksa - keuhkot - luusto - aivot -, tämä elimestä elimeen leviävä reitti on viime vuosina tullut aivan liian tutuksi syöpäystävien kautta. Elokuussa eivät jakolaskut ja välituntiriidat olisi tuonne kehälle mahtuneet, vaikka se melko nopeasti laajenikin kehoni ulkopuolelle ja sai lisää valoa, toivoa ja uskoa huomiseen.

Ensimmäisen hoidon jälkeisestä krapulasta toivuttuani tunnen olevani työkykyinen, ainakin suurimman osan aikaa. Tämä tosin on vain tunne, veriarvot elävät salattua elämäänsä, enkä tiedä todellista kykyäni kamppailla perusflunssaa ja yrjöä vastaan, ne kun liikkuvat koulun käytävillä yhtä ahtaasti ja innokkaasti kuin kuusisataa koululaistakin. Tämä on kait se suurin järkisyy pysytellä kiltisti sairaslomalla, kotiäitielämästä nauttimassa. Ja onnistuuhan sekin. Tämän viikon kohokohtia ovat olleet lämminhenkiset lounastreffit kavereiden kanssa, jääkaapin ja peltosen vaatekaapin inventaario sekä kaalilaatikon teko, luvassa on vielä tätiyhdistyksen kokous, kylppärin pesua ja balettitossun nauhojen ompelua.

Nautitaan nyt tästä elämänvaiheesta ja sen suomista mahdollisuuksista. "On niin helppo olla onnellinen, tyytyy siihen mitä on..", ja tällä tyytyväisyydellä mennään lokakuun loppuun saakka. Siinä vaiheessa harkitsen sitten työkykyni uudelleen lääkärin kanssa ja haen tarvittaessa jatkoa kotielämääni. Olen ihan tietoinen siitäkin, että syksyn kuntohuippu on saavutettu ja ohitettu, ja että marraskuussa en enää juokse kympin lenkkiä vaikka viime lauantaina se sujui vielä ihan kepeästi. Hmm. Sujuikohan se liian kepeästi? Pitäisikö sytostaattivaikutusten olla voimakkaammat, jotta lääke oikeasti tehoaisi? Onkohan maksapesäkkeeni pienentynyt? Tuntuukohan tuolla vasemmallakin puolella jotain?

Kuka vielä miettii, mihin sitä työtä tässä oikein tarvitaan? Onneksi lainsäätäjä ja tulkitsija eivät sentään kiellä käyntejä työpaikalla, vaikkapa pullapäivinä. Kahvittelun lomassa saatan eksyä joskus luokkahuoneenkin puolelle, ihan tarveharkinnan perusteella. Kollegoiden lisäksi saatan ajautua jutusteluun myös oppilaiden kanssa, ja joku tietämätön voisi kutsua sitä kasvatukseksi tai peräti opetukseksi. Ehei, ei oteta riskiä kelan kanssa. Nuo mahdolliset tilanteet ovat ihan silkkaa terapiaa:)

torstai 9. syyskuuta 2010

laulu työnteon vaikeudesta

Keskiviikkoaamuna letitin peltosen hiukset, pakkasin päiväkotirepun ja heilutin hyvästiksi ylpeälle viskarilaiselle. "Äiti hakee tänään sitten ajoissa, ettet rupea pihalla kitisemään että nytkö jo", evästin neitiä, joka pääsääntöisesti haluaa mennä päiväkotiin joka aamu, se kun on hänen jobinsa. Isän ja peltsin jälkeen lähtöä tekivät koululaiset, ja kymmeneltä talossa olin vain minä sekä ylen ykkönen. Tiskit ja pyykit oli hoidettu vartissa, yhteentoista mennessä palasin jo kylältä labra- ja apteekkireissulta, kaupassakin olin ehtinyt poiketa. Olin kunnossa ja ainakin voimaini tunnossa. Viikko sytostaateista, ja olo alkoi olla kutakuinkin normaali, kahvi meni alas, jalat jaksoivat saman kuin pää eikä sohva vetänyt puoleensa. Entäs sitten, tik tik.

Onhan niitä, hommia. Talo voisi olla siistimpi, lusikkalaatikot valkoisemmat, pyykit silitettyjä ja ikkunoista olisi kiva nähdä läpi vielä talvella, mutta yksikään niiden eteen tehtävä homma ei huitsittanut. Neuleentekele eikä dekkari innostanut, ja ilmakin oli vielä aamusumuinen, torille tai metsäretkelle ei viitsinyt lähteä, yksin varsinkaan. Koska oli keskiviikko ja pullapäivä, päätin reippailla työpaikalle kahville, asiantynkääkin oli yhden reissun verran. Opettajahuoneen mukavan kahvituokion jälkeen eksyin vielä omaan luokkaani, porisin tunteroisen kullannuppujeni kanssa ja ajattelin, että tätähän minä voisin tehdä, työtä. Voimien ja veriarvojen mukaan, vaikka päivän silloin, toisen tällöin.

Tiesin kutakuinkin vastassani olevat haasteet, mutta ajattelin ottaa niistä selvän. Palvelunumerossa 020692204 vastasi hannu Kela, ja keskustelustamme todettakoon vain sen verran, etteivät siinä kohdanneet ihmiset, asiat, aaltopituudet eivätkä kemiat. Sen kuitenkin ymmärsin, että olen ilmoitusvelvollinen suhteessa kaikkeen, mikä koskee muuta tekemistä kuin 24/7 sairastamista. Jossain vaiheessa katsoin asiakseni korostaa, etten ole aikeissa hyötyä tästä taloudellisessa mielessä mitään, saisinhan saman rahan sohvalla maaten. En edes aio huijata mitään enkä ketään, minä sinisilmäinen umpirehellinen suomalainen perheenemäntä. Ja olen minä oikeasti sairas.

Summaksi sain, että voisin työpäivän joskus tehdäkin, kunhan vaan muistan ilmoitusvelvollisuuteni. Ja että se voi sitten muuttua harkinnanvaraiseksi, se sairauspäiväraha, riippuu käsittelijästä. Voisihan sitä ottaa riskin, ajattelin, ja päätin soittaa vielä palkanlaskijalle. Hänen mukaansa tässä kyllä nyt tarvittaisiin uusi lääkärintodistus, jossa todettaisiin, että olen sittenkin työkykyinen. Minkähänlainen olisi sairauslomatodistus, jossa todettaisiin, että olen samalla sekä työkyvytön ja työkykyinen? Pitänee selvittää seuraavalla hoitokerralla. Tällä erää olen anonut sairauslomaa lokakuun loppuun, jatkopaperikin on kirjoitettu, mutta annan sen ja ajatusten hautua vielä ainakin seuraavaan sytostaattikrapulaan.

En ihan vähästä lannistu. Torstaina lähdin taas työmaalle, vähän pidemmälle kahvittelukeikalle. Välillä eksyin luokkahuoneeseen, ja saatoinpa neuvoa hieman vähennyslaskujen alkeitakin, ihan vaan siinä rupattelun ja kahvittelun lomassa. Että jos lautasella on kolme perunaa ja syöt yhden, niin kaksi jää. Tämä oli nyt tosi surkea esimerkki, kun ruokaa ei kannata jättää. Keksisikö joku toisenlaisen laskun? Ja että ännä on kiva kirjain, nythän me saadaan vaikka mitä sanoja. Ja lausekin, uuno ui, kukas sen keksi, hienoa. Kouluillahan on kummeja ja mummeja, olisinko minä vaikka koulukummi? Kummi tai pummi, kaikki olivat tyytyväisiä pyrähdykseeni, eniten minä itse, mutta ehkä myös Kelan hannu. Joka muisti varoittaa, että vapaaehtoistyökin voi viedä sairauslomakorvauksen, jos käsittelijä niin päättää.

Toivon tämän käsittelijän ymmärtävän, ettei työkyky ole on ja off, mustaa ja valkeaa, joko tai. Ja että antaessaan saa. Ja että elämän tarkoitus on rakastaa ja tehdä työtä. Kuka viisas senkin on todennut, mutta vinha perä siinä on. Ja jos olet kuullut laulun rakastamisen vaikeudesta, älä ota sitä tosissasi. Tämä oli laulu työn tekemisen vaikeudesta, se kun tuntuu noista kahdesta huomattavasti haastavammalta:)