maanantai 23. toukokuuta 2011

vaaleanvihreää

Saavuin kotiin neljältä ja kasasin keittiön sivupöydälle kaiken syötäväksi kelpaavan: kreikkalaisia lihapullia ja tsatsikia (lauantailta), kylmää kanaa (torstailta), parsaa hollandaise-kastikkeessa (sunnuntailta) sekä salaatin rippeet koottuna kaikilta edellisiltä päiviltä. Tuoreeksi lisukkeeksi tekaisin kasvis(lue herne-maissi-paprika)couscousin ja ei kun bon appetit, seisova pöytä oli katettu. Dexametason pitää huolen siitä, että itselleni maistuu mikä vain, muttei pöydästä kuulunut muitakaan murinoita. Koirakin söi kiitollisena kaiken yli jääneen. Hyvä ruoka parempi mieli, tai oikeastaan ruoka, parempi mieli.

Kun varautuu pahimpaan, voi yllättyä positiivisesti. Pahoinvointivaikutuksistaan tunnettu sisplatiini takasi, että muistin ottaa säännöllisesti kortisoninapit ja muut lääkkeet, mutta ennen hoitoa suoneen saatu aloxi (viiden päivän depot-lääke) piti kuvotuksen kurkussa. Kytrilliäkään ei tarvinnut kyytipojaksi apteekista noutaa, sillä pelkkä resepti sai olon tuntumaan ihan siedettävältä. Ja vaikka viimeistään nyt ymmärsin, miksi joudun käymään välillä ekg:ssä labrareissullani, tuntui väsymys ja voimattomuus pikkujutuilta sen rinnalla, etten vieläkään joutunut halailemaan porsliinia.

Väsy vei kuitenkin sohvalle makoilemaan, ensimmäistä kertaa tautihistoriani aikana. Keskiviikon kuuntelin pesukoneen ohjelmia ja tuulen ulinaa. Tuhatneljäsataa kierrosta, yhdeksänsataa, käsinpesuohjelma, villakehto. Liesituuletin vinkuu, tuulen nopeus kuusi metriä sekunnissa, talon nurkat paukkuvat, pohjoistuulta kymmenen metriä. Makuuhaavoja välttääkseni kävin ripustamassa puolentoista tunnin välein pyykit narulle ja huolehdin samalla reissulla energiansaannista sekä säännöllisistä happohyökkäyksistä: kirsikkatomaatteja, pakastepuolukoita, suolapähkinöitä, sitruunavissyä, hapankorppua, appelsiinimehua ja juhlapöydän konvehteja. Hammaslääkäri-satulla on taas syksyllä sanomista. Ja ihan turha yrittää selitellä hammaskaluston tilaa kuivalla suulla tai sytostaateilla, satulta ei heru syöpä-säälipisteitä.

Torstaina vääntäydyin jo työmaalle, survoin välituntisin salmiakkia suuhuni ja naukkailin salaa työpöydän ylimmän laatikon greippilimsasta hömssyjä. Hömssyjen välillä paukutettiin valssikomppia luokkarummuilla nyt purt-tam-me vir-ta käy kul-jet-ta-maan kaa-koo, se lähti kohotahdilla muistatkos ja alus-ta hei yy-kaa-nyt. Keskusteltiin siitepölystä ja rikosoikeudellisesta vastuusta, suunniteltiin kevätjuhlaa ja visattiin luokan päässälaskumestaruudesta. Taktiikka toimi. Luokan, opehuoneen, monistamon ja varastojen välillä sukkuloidessa ei palitakselit paljon askelta painaneet ja primperanitkin jäivät laukkuun.

Ja laukkuun ne saavat unohtuakin. Seitsemän päivää sytostaateista ja kiirehdin julistamaan tautivapaani alkaneeksi -ihan varmuuden vuoksi, jos sitä ei kestä kuin kesäkuiseen kontrolliin. Verenkuva lienee jo käynyt pohjalukemissa, lenkkikunto alkaa palata ja kortisonivaikutukset hiipua, eli yöunet palailevat -tästä alkaa nousukausi.

Edessä on ainakin kolme viikkoa takuutautivapaata, jonka aikana pitäydyn vaaleanvihreissä ajatuksissa ja alkavan kesän töissä ja tunnelmissa. Kiireen keskellä pysähdyn hienoihin hetkiin, niin äitinä kuin opettajanakin. Herkistelen kulisseissa ja yhdyn suvivirteen, hyvästelen oppilaani haikeana, juhlin tuttuja ylioppilaita ja iloitsen työvuoden päättymisestä kollegoideni kera. Nousen koiran kanssa lehdenlukuun ennen muuta perhettä, nautin päiväkahvini ilman välituntikellon keskeytystä ja pesen vihdoin huushollimme kaksikymmentäneljä ikkunaa.

Tuon kaiken aion tehdä, ja paljon muuta. Vaaleanvihreään tunnelmaan kuuluu sekin, että mieleni ainainen "jos" onkin yhtäkkiä "kun", eikä futuurin käyttö tunnu falskilta. Tuntuu hyvältä. Tuntuu vaaleanvihreältä.


tiistai 17. toukokuuta 2011

arjen yläpuolella




Jos aika muutoinkin kulkee nopeaan, niin toukokuussa se suorastaan lentää. Aivan kuten tämä ja parisataa muuta leidiä viime lauantain juoksutapahtumassa (huomaa siivet!). Tai rehellisesti, tällä kertaa reilun seitsemän kilometrin lenkki kulki reipasta kävelyvauhtia, vaikka kunto olisi, ehkäpä ehkä, riittänyt tiukempaankin lentoon, kuten viime vuonna samalla reitillä. Mutta matkaa oli houkuttelevampi taittaa mukavassa seurassa, rauhassa rupatellen kuin sykemittaria vilkuillen ja aikatavoitteeseen tähdäten.

Toukokuun viikonloput ja illat ovat tutusti täynnä. Vappusimat on juotu ja äitienpäivän onnenhetket ovat kauniina muistona, mielessä ja kamerassa. Itsetehdyt kortit on arkistoitu ja kuusivuotiaan käsin pujotellut puuhelmet on otettu käyttöön, ja ensi vuodelle sinisiä hetkiä lupaava kausikortti kaupungin sinfonian konserttisarjaan on visussa tallessa. Mitä ihanaa tulevaisuuden uskoa ihanalta, optimismiin taipuvaiselta mieheltäni.

Kalenteri kertoo olevan vielä kovasti puuhaa ennen kesäkuun neljättä. Reeniä ja ystävyysotteluita, kenraaleja, näytöksiä ja kevätjuhlia, liikutuksen hetkiä katsomossa ja niitä hikisempiä tunnelmia kulisseissa ja auton ratissa. Kun toukokuun yhtälöön lisää vielä open keväthommat ja lapsellisen omakotiasujan haravan- ja luutunheilutustalkoot, voi keskelle kuuta osuvan sytokatkon ottaa rentoutuksen kannalta. Tai katkaisuhoitona, kuten tämänpäiväisen vierustoverin lapsenlapsi mumminsa sytostaattihoitoa nimitti:) Eli valkoisen talon reissu on taas tehty, taas ja toivottavasti viimeistä kertaa.

Kiireestä huolimatta kevät on ihanaa aikaa. Liekö taudin ansiota, mutta meillä syöpäpotilailla on kyky elää arkenakin sen yläpuolella. Ihania ovat juhlahetket, mutta yhtä lailla nautin maanantain matikantunneista, hengentuotteiden lukemisesta tarinavihoista ja pöydälläni kasvavan koepinon lyhentämisestä. "Tempolla tarkoitetaan äänen nopeutta", "jumala loi miehen maasta ja naisen tulen ja veden sekoituksesta" ja jännittää voi englannin testissä kiertää ilmauksella "butterflies in a tummy", eikä ope voi olla hymyilemättä. Luovuus ja yrittämisen meininki jaksaa aina ilahduttaa, hymynaaman tai plussan arvoisesti.

Jopa välituntivalvonnat menevät näin keväisin työnilon puolelle, toisin kuin helmipakkasilla. Jos kevätvillit oppilaat näyttävät pärjäävän suht sulassa sovussa, voi ope nostaa katseen koivun latvaan ja ihailla hentoa viherrystä, joka on ilmaantunut sinne aivan yhtäkkiä. Tai katsetta voi nostaa vielä muutaman asteen ja yrittää bongata kyntämättömille ruokapaikoille suuntaavia hanhi-, joutsen- tai kurkiauroja. Tai reiteillään lentäviä sinivalkoisia tai uutuutena pohjoisen taivaalle ilmaantuneita norjalaisväritteisiä siipipareja. Lakeuden ilmatilassa on keväisin ruuhkaa.

Toisenlaista liitoa seurasimme sunnuntaina kaupungissa tanssin suomenmestaruuskisoissa. Peltonen kannusti parketin laidalla antaumuksella "hyvä kaks-neljä-kuus" ja "hyvä mumma ja paapa", ja hienoa katseltavaa vanhempieni lattarit olivatkin. Ja vauhdikasta. Maallikko ei huomannut rumban rytmin sekoamista, mutta tarkalta tuomaristolta ei mikään jäänyt huomiotta. Takavuosien kultamitalistipari pääsi kuitenkin jatkoon, vakioissa finaaliinkin, mikä on huikea suoritus +45 -vuotiaiden sarjassa. Onnea vielä!



Kultajuhlasta päästiin kuitenkin nauttimaan muutamaa tuntia myöhemmin. Mertarannan lisäksi kisoja selostettiin kotikatsomosta käsin, jossa tungos ja tunnelma nousivat ottelun edetessä kohti huimaa kolmatta erää. Mahtaa leijonistakin kevät olla ihanaa aikaa. Ihanaa, leijonat, ihanaa!

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

todelliset prinsessat


Sytovaikutusten hälvettyä hyppäsin autoon ja suuntasin savoon. Pistin arskat silmille, vakionopeudensäätimen huomautusrajalle ja nautin ajosta. Kukaan ei vinkunut cd:stä muumihumppaa, oksentanut koppaansa tai syliinsä, udellut jatkuvasti arvioitua saapumisaikaa tai tapellut takapenkillä -perheenäidin laatuaikaa parhaimmillaan. Laskettelin reittiä 4-88-5 ja ihailin kevään edistymistä etelämmäs mennessä. Kuopiossa kukkivat jo leskenlehdet, ja aristoteleen kantapää ylen ykkösellä osasi kertoa erikoisen kukannimen historiankin ennen kuin saavuin päämäärääni, seitsemänkymmentä kilometriä ja muutamaa harhapolkua myöhemmin.

Kevätfiiliksestä huolimatta en vienyt tuliaiseksi leskenlehtiä, vaan nyt nautittiin vapusta ja vähän kuninkaallisistakin tunnelmista. Kruunut olivat loppuneet kaupasta, mutta aika kivoilta näyttivät vaaleansiniset tiaratkin minun ja ystäväni päässä. Prinsessakakku pistettiin hoitajien pakastimeen odottamaan jatkoja ja parempaa ruokahalua, mutta vaahtokarkkeja ja suklaata toki nautimme kuninkaallisten onnea ihastellessamme. Skoolasimme elämälle ja olimme. Puhuimme, puhuimme ja välillä istuimme hiljaa. Kun on tuntenut toisen kauemmin kuin oman puolisonsa, ymmärtää tunnot ilman sanojakin.

Verisolut tippuivat hitaasti ebban laskimoon. Vertailimme laskimoporttejamme, kortisonin turvottamia kasvojamme, leikkaushaavojamme, kaljujamme, lääkityksiämme ja tautiluokituksiamme, mutta enimmäkseen homma meni naurun puolelle. Hoitajiakin tuntui huvittavan. Kyllä saattohoidossa saa nauraa siinä kuin täysihoidossakin, tai päivähoidossa. Ilo kuuluu elämään, ja sitä iloa on riittänyt. Viivähdimme opiskelijavapussa, jossa esitimme puhallinorkesterissa (nokkahuilukokoonpano) ainoan tuntemamme työväenlaulun "tee työtäs laulellen". Istuimme kitkan rannassa kaveriporukalla kuumana elokuun päivänä, hoidimme vaelluskengän hiertämiä rakkoja jaloissamme ja lauloimme kuoroveisuja. Vietimme uudelleen hääjuhlia, omia ja muiden. Kiitollisina kaikesta.

Historian lisäksi läsnä oli tulevaisuus ja toivo. Ne on annettu myös vakavasti sairaille. Annetut ennusteet ovat vain lukuja, päiviä, joiden yli voi nähdä, ja joiden yli voi puhua. Toivo on niin hyvä matkakumppani, lähes uskon ja rakkauden veroinen. Niistäkään ei puutetta ole, kaksisataa vuotta vanhojen hirsiseinien sisällä, keskellä kauneinta kansallismaisemaa, jonne saavuimme iltamyöhään. Kodinturvajoukot olivat vastassa, syli avoinna ja ruoka valmiina.

Aamulla istuimme keittiön pöydän ääressä, ja silloin huomasin sen. Pihakoivuun oli ilmestynyt hento viherrys. Lupaus kesästä on saatu.

Iloa ja toivoa toukokuuhun, erityisesti sinulle ebbaseni ja ihanille kotijoukoillesi! Kevään viherrystä, kesän lupaukseen luottamista!