valoa kohti

Joulun välipäivänä sai sairaalan parkkihallista valita haluamansa paikan. Myös labrassa sai valita, tuleeko näytteenottoon heti vai istuuko vartiksi odottamaan tyhjään aulaan. Eipä ollut vaikea valinta, muistan labran lehtien sisällön pelkän kansikuvan perusteella. "Lapsi täydensi onnemme", "syysmuotiekstra (v.07)" ja "ompele helpot helleasut" saivat jäädä odottamaan seuraavaa verikoetta, suuntasin röntgenin aulan lehtienlukusaliin tuoreempien julkaisujen pariin.

Mies saapui sovittuna aikana lehtien selailutalkoisiin, ja lähes sovittuna aikana pääsimme sisään.

-Mehän olemme tavanneet, silloin elokuussa, totesi naislääkäri. Silloin löytyi tämä 4,2 sentin muutos maksassa.

Muistin hyvin mirjan, mutta muistin enemmän kuin hän. Sama mirja löysi myös munasarjasyövän kaksi vuotta ja kolme kuukautta sitten, varsinainen bongari siis. Nyt toivoin löytöjen suhteen heikompaa menestystä.

- Täällä on aivan eri tilanne kuin silloin elokuussa, hoidot ovat hyvin purreet, totesi mirja heti alkuunsa, ehkä jopa hivenen hämmästyneenä, ja kehotti vetämään taas keuhkot täyteen ilmaa. Oikealle kyljelle, kiitos, selälleen, sitten vasemmalle ja taas ilmaa, hyvä.

- Maksassa näkyy epätasaisuutta, tarkistetaan se vielä varjoaineella, mutta muissa sisäelimissä tai imusolmukkeissa ei ole havaittavissa mitään muutoksia, totesi mirja tutkattuaan vatsaani pitkään ja huolella.

Varjoaine suoneen ja sama uusiksi. Ultra-anturi kiersi ja painoi maksaa vuoroin sivusta ja alhaalta, ja kaivautui lopuksi kylkiluiden alle. Ja siellä se oli, siellä missä tuntuikin, tämänkertainen löydös: pieni, epätarkkarajainen jäännös pesäkkeestä. Toinen läiskä oli tyystin hävinnyt ja tämäkin oli selvästi pienentynyt marraskuusta. Tautini vastaa hoitoon -mikä ihana lause!

Vaikka tautivapaa tammikuu jää haaveeksi, niin valoa kohti tässä mennään. Luvassa on vielä lääkitystä, josta kuulen tarkemmin maanantaina, mutta nyt riitti tämä, sekä tieto syöpäarvon pysymisestä ennallaan kahdeksassa. Lupaan, en karkaa omalle lomalle. Juon kiltisti sitruunalimsani (kolmas litra menossa), menen aamulla putkiston tähystykseen ja maanantaina hoitoon. Mutta siinä välissä otamme pienen viikonloppuvapaan, vaihdamme sitruunacoctailin laadukkaampiin juomiin ja juhlistamme alkavaa vuotta.

Tuokoon tuleva vuosi kaikille meille runsain määrin onnea ja lukuisia, hyviä hetkiä läheistemme kanssa! Kiitos ystävät, että olette kulkeneet kanssamme tämän vuoden. Jatketaan yhteistä matkaa valoa kohti, toivon tähtien alla.

lumivalkeaa

Joulujatkojen päätteeksi ajelimme miehenpuolen kanssa tänään kotiin, kuuntelimme radiota ja juttelimme niitä näitä. Matkanteko oli rauhaisaa, sillä takapenkin porukka oli jätetty kainuuseen. Sää oli hyvä ja liikennettä vähän, ehdimme ihastella maisemia, joita minä yritin vauhdista vangita kameraani.Ympärillä aukeni talven ihmemaa, kuuraiset puut ja valkoiset hanget, joista heijastui auringon vähäinen valo. Lumivalkeaa, kaunista! Pakkanen lauhtui kahden ja puolen sadan kilometrin matkalla tuntuvasti, mutta sinisen hetken koittaessa, lakeuksille saavuttaessa näytti mittari vielä viittätoista astetta.

Kotiristeykseen tultaessa olisin halunnut jatkaa matkaa aina vaan. Kääntyä moottoritielle ja suunnata etelään. Me olisimme ajaneet, ja pakkanen olisi laskenut aina vaan. Aamusta lukema oli jo puolittunut, olisi vaan jatkettu ajoa kohti nollaa, kohti lämpöasteita. Maisema olisi muuttunut, lumet vähentyneet, loppuneet. Sininen hetki vaihtunut aamun sineksi, jälleen iltahetkeksi, aamuksi, valo muuttunut lämpimämmäksi. Kuinka lämpimään olisimme ehtineet viidessä päivässä?

Viiden päivän vapaalle keksisin paljon mielekkäämpääkin tekemistä kuin sen, mitä on luvassa. Tutkimuksia, tuloksia ja hoito - kuinka mieleni tekisikään hetkeksi karata tästä syöpätodellisuudesta. Voisiko syövästä ottaa lomaa?

Järkiminäni on kuitenkin kuuliaisesti syömättä, juomatta ja pissaamatta huomisaamun, makaa aloillaan hämärässä huoneessa ultra-anturin alla, nauttii neljä litraa sitruunadrinkkiä, jonka jälkeen juoksee vessassa ja makaa taas perjantaina aloillaan, eri huoneessa. Viikonlopun sentään saa huokaista, mutta maanantaina järkiminä istuu taas kiltisti lääkärin vastaanotolla kuulemassa, miltä maisemat nyt näyttivät ja onko lomaa tulossa. Järkiminä tietää, että tuskin sentään. Ihan lumivalkean kauniita maisemia en uskalla odottaa, kyljessä kun tuntuu edelleen olevan jokin tummempi tai likaisempi läikkä. Ehkä havuja. Tai papanoita. Tai mitä siellä hangella nyt tapaa olla.

Järkiminä tietää, mutta silti, petri laaksosta mukaillen: lumivalkeaa, toivoa kai saa? Lomaa oikeaa, sydän odottaa.

Vaikka sitten keväällä?

tiernajoukkueemme joulutervehdys

Kun joukkomme täydentyi tähtipojalla, ei joulutervehdyskuvaa tarvinnut enää miettiä. Kuvan saaminen olikin sitten hankalampi homma, ikimuistoisen hauska kuitenkin.

Tiernajoukkueemme kajauttaa kaikkiin koteihin

"Hyvää iltaa, hyvää iltaa

itse kullekin säädylle.

Sekä isännill' että emännill',

jokaiselle kuin talossa on.

Ja me toivotamm', ja me toivotamm'

onnellista ja hyvää joulua.

Ja sitä taivaallista ystävyyttä,

joka meidän kaikkeimme ylitse käy."

(sisä)siisti joulutervehdys

Lähes sisäsiisti koiramme lähettää sydämellisen joulun toivotukset! Neljän kuukauden iässä pikkupoju on oppinut jo hädän hetkellä menemään kohti ovea, mutta hätä saattaa unohtua matkalla jos näköpiiriin ilmaantuu jotain mielenkiintoista. Tai sitten ei vaan millään ehdi, kuten tässä erään kerran näin sydämellisesti sattui. Reeni on kuitenkin tuottanut tulosta. Pojua on kehuttu onnistumisista niin ahkerasti, että perheen teiniosasto ottaa mallia ja ilon irti. Nykyisin kaikki perheenjäsenet saavat vuolaita kiitoksia onnistuneiden vessareissujen jälkeen:)

Lattioita on siis viime viikkoina tullut luututtua ahkerammin kuin koskaan. Viime viikolla ulkoilutettiin matot ja vaihdettiin lakanat, joten joulusiivot on nopeasti tehty. Meillä ei joulu tule vaatekaappiin eikä lusikkalaatikkoon, joten pääsen melko vähällä, ja senkin vähän teen vasta, kun olen sotkenut keittiössä riittävästi. Ja jos siivouksen suhteen meinaa ressi iskeä, muistuttelen mieleeni viikon takaisessa konsertissa kuulemani viisauden: ei oltu talliakaan imuroitu, vaan saapui se joulu sinnekin.

Päätinkin aloittaa joulusiivouksen autostani, joka oli loskakelien jälkeen vielä kurakuorrutettu. Pakkanen laski kymmeneen, joten ajelin tuttuun autopesuun, sen läpi ja ulos. Ruuvailin antennin takaisin ja pyyhin kuivaliinalla peilit ja lasin, ja ajoin läheiseen markettiin ostoksille. Tunnin ja neljän kassillisen jälkeen kärryilin autolle, ja rupesin lastaamaan tavaroita autoon... tai en ruvennut, sillä yksikään viidestä ovesta ei auennut. Umpijäässä, arvelin, ja otin kuskin oven käsittelyyni. Puhaltelin lämmintä ilmaa oven rakoon ja vedin kahvasta emännänraivolla. Sesam, aukesihan se.

Ylpeänä ja tyytyväisenä lastasin auton, palautin kärryt ja suuntasin vielä uudelleen sisälle markettiin. Kävin kukkakaupassa ja alkossa, ja suunnittelin vielä käyntiä apteekissa, mutta kello alkoi näyttää perunankuorintaa. Takaisin siis autolle, auto käyntiin ja kohti kotia.. tai ei sittenkään, sillä auto ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka painoin kaasua. Tämähän on jäätynyt kiinni parkkiruutuun, ajattelin, mutten sentään ruvennut hönkimään renkaiden alle. Kaasuttelin muutaman kerran ja yritin työntääkin, mutta nyt täytyi turvautua apuvoimiin. Sangen ystävällinen nuori mies tulikin oitis avukseni. Varovaiset "onko vaihde päällä?" ja "eihän ole käsijarru päällä?" -kyselyt otin asiallisesti vastaan, ja pysyin teoriassani auton jäätymisestä. Ja kas, näinhän se oli. Tuupaten pääsin sentään irti, kukkaset ja kurkku saatiin paleltumatta perille ja perunatkin olivat kypsiä kello viisi. Kiitokset nuorelle miehelle, vielä löytyy parkkipaikkojen ritareita!

Autonpesureissu pakkasella voi siis mennä päin per_että. Joulukorttilähetysten seassa saapui sairaalasta kirje, jonka mukaan loppuvuosi menee itselläni ihan sananmukaisesti päin per_että, sillä odottamani suolentähystysaika sattuu sopivasti uudenvuodenaattoon:) Edellisessä hoidossa satuin mainitsemaan hoitajille moninaisista vatsavaivoistani, ja nämä menivät kantelemaan niistä lääkärille. Tutkia pitää, kuului lääkärin määräys. Mikäpä siinä, tällä verukkeella sain pitemmän joululoman, sillä kuudes hoito siirtyy uuden vuoden puolelle. Tähystystä edeltävänä päivänä tutkataan vielä vatsan seutua ja sisäelimiä päältäpäin, joten onpahan sitten tutkittu.

Tutkimuksia en jaksa vielä jännittää saati ajatella, eikä mikään ole oikeasti päin per_että. On riemun raikkahin aika. Päättynyt kaikk on työ, eikä rasita koulu, ilmassa leijuu jo joulu. Lasten joulupuukin on koristettu ja maja on rauhaisa -mitä muuta voisi toivoa? Tähän vuoden pimeimpään aikaan, johon joulu luo valonsa, ei mahdu huolta, ei murhetta. Hetken kestää elämä, mutta sen ei tarvitse olla synkkä ja pimeä. Eikä mikään ole turhuuden turhuutta, edes suun ruoka ja meno muu. Nautitaan niistä, nautitaan ihmisistä ympärillämme, nautitaan joulun tunnelmasta -lasta unohtamatta.

Joulujatkis saakoon päätöksensä jo nyt. Jouluaattona aukeaa vielä joulutervehdysluukku.



- Maaliskuussa meidän sitten vihittiin, mutta yhteiseen kotiin päästiin muuttamaan vasta rauhan tultua, jutteli Kerttu. – Ja ensimmäisen kotimme ikkunasta näkyi se pommisuoja, jossa helmikuussa olin pelännyt henkeni edestä. Kaksiomme keittokomeron ikkunasta sitä aina katselin, ja ajattelin että kyllä meillä on hyvä. Vaikka kyllähän siinä oli sellaista syyllisyyden tuntoakin, kun elämä niin kauniisti kohteli, kun monilla oli niin sitä surua ja puutetta. Emilin ainoa sotavamma oli pakkasenpurema vasemmassa pottuvarpaassa, ja minä en menettänyt sodassa ketään enkä mitään.

Kerttu pyöritteli vihkisormusta nimettömässään, sitä tuskin saisi enää pois sormesta. Sitten hän katsahti minua kuin kysyäkseen lupaa jatkaa, virnisti tyttömäisesti ja naurahti.

- Ai niin, menetin minä sen kaupunkireissulla ostetun villakankaan, unohdettiin se Sirkan kanssa sinne suojaan. Arvaa harmittiko! Turvapaikasta tultuamme ympärillä on tuhoutuneita taloja ja savuavia raunioita, ihmiset etsivät omaisuuttaan ja omaisiaan, ja me harmittelimme unohtamaamme kangaspalaa. Emil osti sitten uuden kankaan, ja toisenkin, hempeämmän, josta tein vauvanpeiton. Se oli kaunis peitto, kirjailin vielä reunoihin varsipistoilla kuvioita, mutta kauan kesti, ennen kuin peitto pääsi vauvaa lämmittämään. Kolmenkymmenen vuoden päästä annoin sen Sirkan tyttärelle, kun tämä sai esikoisensa. Kyllä me Emilin kanssa lasta kovasti toivoimme, mutta kun ei saatu, niin hyvä oli kahdestaankin elää.

Puoli vuosisataa yhteisiä muistoja, jotka vain hymyilyttivät Kerttua. Muutto kaksiosta väljempiin neliöihin kerrosta ylemmäksi, sitten talon rakentaminen ja puutarhan perustaminen uudelle rintamamiesalueelle, ja kun se oli saatu valmiiksi laitettiin vielä mökki. Kesäisin pakattiin vihreä soputeltta volkkarin takakonttiin ja kierrettiin Suomea, sitten pohjoismaita, se mitä mökiltä raaskittiin lähteä. Mutta parasta oli kotielämä. Viideltä oli päivällinen, jonka jälkeen Emil kävi polttamassa piipullisen tupakkaa. Käytiin kävelyllä, tavattiin ystäviä, ja viikonloppuisin mentiin teatteriin tai konserttiin. - Se on sellaista arjen armoa, että siinä ei ole mitään erityistä hohtoa, ja on kuitenkin, yritti Kerttu selittää nuorelle hoitajalle, joka vakavana kuunteli vanhaa rouvaa. Miten joku voi olla noin tyyni ja onnellinen. Ja kiitollinen kaikesta.

Aamu ei valjennut joulukuussa, mutta käytävällä kaikuva pesukärryn kolina kertoi lähestyvästä vuoronvaihdosta. Kertulla tuli kiire Emilinsä luokse, minulla ei ollut kiire enää minnekään. Kävelin henkilökunnan vessaan, nojasin lavuaarin reunaan ja otin silmälasit pois. Yritin katsella keskittyneesti katon kosteusläikkiä, mutta turhaan. Suolaiset pisarat noruivat silmäkulmista korviin ja korvalehtien yli hiuksiin, hoitajat katsoisivat varmaan uteliaina aamuraportilla. Tästä ei oikein saanut otetta. Tuntui vain painetta keuhkoputken haarauman kohdalla, ehkä juuri siinä, missä Emilin kasvain sijaitsi. Hiiteen vuorovaikutustaidot, ammatillinen asenne ja hoidon hierarkia. Lohduttaja tai lohdutettu, aivan sama.

Keittiössä alkoi taas näyttää siistiltä. Kuivasin vielä tiskipöydän ja asettelin kattilat nurinpäin liinan päälle kuivumaan. Lämmin vesi oli saanut sormenpäät kurttuun. Etsin sakset ja leikkasin Kertun ja Emilin kuolinilmoituksen lehdestä. Kiitos elämästä! Se tuntui edelleen hyvältä. Taittelin paperinpalan puoliksi ja talletin sen rippiraamattuni lehtien väliin, sinne vihkikuvien ja kasteilmoitusten joukkoon. Elämästä ne kaikki kertoivat.

Olin tavannut Sirkankin seuraavan työvuoron alussa, oli sanojensa mukaan isosiskoa paimentamassa, ettei tämä väsyttäisi itseään liikaa miestä hoivatessaan. Olin ottanut yhteystiedotkin ylös, voisin lähettää surunvalittelukortin, mutta myöhemmin. Nyt nauttisin sunnuntaivapaastani. Etsin uutuuttaan kiiltelevän pyöränavaimen ja valmistauduin kohtaamaan kylmän. Huivia kaulan ja suun suojaksi, ja toppauksia villakankaisen takin alle. Peilikuva hymyilytti. Aukaisin kaksiomme oven, ja kylmä hulmahti vastaan. Helmikuun alun iltapäivässä oli jo aavistus valoa, ja lähdin polkemaan hiekalla kylvettyä pyörätietä pitkin kohti aurinkoa.

Perillä löysin vierekkäiset kummut ja paleltuneita kukkasia. Keväällä toisin sinne tuomenoksan.

loppu

piparisatu onnellisella lopulla ja opetuksella

***
Elelipä pieni piparkakkukuningatar linnassaan. Paistoi pipareita päivät pitkät, välillä leipoi kaakun tai kaksi ja siinä ohessa paimenteli pienoisia piparilapsiaan. Piparkakkulinnan piipusta tuprahteli valkoista pumpulisavua, itse linna oli kuurasta valkea, mutta sisällä tuvassa kävi hellä ja lämmin henkäys. Kaikki oli vallan mallillaan. Kaunista ja juuri sopivan siirappista.

Saapui sitten postipoika tuoden kruunulta kirjeen. "Teidän kultarahojenne maksaminen lopetetaan. Ja teidän pitää maksaman vielä tulleitakin kultarahoja takaisin", luki kuningatar kirjeestä. Voi minun pieniä piparkakkujani, voivotteli kuningatar, väänteli käsiään ja kertoi huolensa kuninkaalle. Kuningas rauhoitteli kuningatarta. "Nuppuseni, kaikki mitä sanotaan tai kirjoitetaan ei ole totta. Vaikka sanoissa olisi kruunun leima. Valjastan joukkojani tutkimaan asiaa." Rauhoittelusta huolimatta kuningatar vietti levottoman yön. Huolet saapuivat uniin kuin viekkaat varkaat ja väärät valtiaat kuiskien piparittomasta joulusta. Miten kuningatar nyt hankkisi piparitaikinaa pienoisilleen? Silkkisukista ja kultalangoista ei voisi enää edes uneksia.

Aamun valjetessa kuningas lähti hoitamaan valtakuntansa asioita, ja kuningatar kipusi torniinsa tutkimaa tähtiä, kuten kuninkaan neuvonantajat olivat kehottaneet. Tähdet johdattivat kuningattaren asekellariin, jossa hän linnanvoudin avustuksella tutustui linnan tykkeihin, pistimiin ja miekkoihin. "Jokaiseen ongelmaan on olemassa oma aseensa", vakuutti vouti, ja väläytti erästä kiiltävää miekkaa. Miekka oli vahva, ja sen terään oli kaiverrettu koukeroisin kirjaimin "kvtes". Nyt ei tarvittu kuin tietäjäprinssiä. Hän jos kuka osaisi auttaa!

Piparkakkumaan tietäjäprinssi kuului nopean toiminnan joukkoihin. Viipymättä hän otti miekan, valjasti aasinsa ja ratsasti ongelman luokse. Ja koska elämme rauhan aikoja, ei miekkaa tarvinnut ottaa edes tupesta pois. Ongelman kukistamiseksi riitti, että hän väläytti miekassa olevaa kaiverrusta, ja lausui taikasanat "luku viisi, pykälä kaksi". Abrakadabra, paha taika raukesi ja kuningatar sai uuden kirjeen kruunulta. "Olet oikeutettu kultakolikkoihisi, maksamme ne viipymättä tilillenne, teidän armonne!". Ja kuningatar oli onnellinen. Hän jatkoi piparkakkujensa paistamista ja lapsiensa paimentamista, ja piparkakkutalon piipusta tuprahteli jälleen valkoista pumpulisavua. Kaikki oli kaunista ja sopivan siirappista. Kuningas myhäili, ja totesi: "Pulmuseni, ei kaikki ole totta mitä sanotaan ja kirjoitetaan. Ja joskus pitää myös puolustaa sitä pipariosaa, mikä itselle kuuluu."

Ja jossakin tietäjäprinssi söi vastaleivottuja piparkakkuja.

***

Tämän piparisadun loppu oli onnekseni onnellinen. Perinteinen satu se ei silti ollut, sillä paha ei saanut palkkaansa -ihan siitä syystä, ettei ollut mitään pahaa. Oli vain tietämättömyyttä ja väärää luuloa, ehkä myös tottumuksia. Prinssin ansiosta niiden tilalla on nyt oikeaa, päivitettyä tietoa, josta hyötyvät muutkin piparkakkumaan työntekijät, jos he sattuvat sairastumaan vakavasti ja pitkäaikaisesti. Lyhykäisesti ja selkosuomella oikea tieto on se, että viranhaltija on voimassa olevan virkaehtosopimuksen mukaan oikeutettu sairasajan palkkaan tietyn ajan verran kalenterivuosittain, kun hän täyttää työssäoloehdot.

Tarinoilla tapaa olla myös opetuksensa. Itse heräsin taas siihen todellisuuteen, ettei kaikilla miinusmerkkinen palkkakuitti ole vain väärinkäsitys, eivätkä rahahuolet vain yhden unettoman yön asia. Että lähellämme on lapsia, jotka ansaitsevat piparintuoksuisen joulun, vaikka vanhemmilla ei ole varaa edes ensimmäiseen pakettiin. Uutisissa kerrottiin toimeentulotuen asiakkaiden määrän nousseen merkittävästi viime vuodesta, ja vielä kerrottiin, että seurakunnilta on haettu ennätysmäärä avustuksia.

Siksi, olkoon tämän tarinan opetus se, että tänäkin jouluna jaamme omastamme mahdollisuuksiemme mukaan. Lahjaksi olemme saaneet, lahjaksi antakaamme! Joulupuu, hyvä joulumieli, pelastusarmeijan padat, unicef, plan, kirkon ulkomaanapu.. ..paketin tai rahalahjan paikkaa ei onneksi tarvitse kaupungilta etsiskellä. Ne lähes kävelevät vastaan:)

ja joulujatkikseen..

Kerttu tuli istumaan lähemmäksi, kanslian pöydän toiselle puolen. Pöydällä lojui kasapäin kansioita, joita olin alkuyöstä lukenut. Puuha oli hoitajaopiskelijalle hyödyllistä mutta myös mielenkiintoista, löytyihän kansion sivuilta elettyä elämää, riveiltä ja niiden väleistä. Ei niistä kuitenkaan ensisuudelmia kannattanut etsiä. Kansiot kiinnostivat Kerttua, kun ne lääkärit niitä aina niin totisina tutkivat.
- Niin, ne ovat potilaskertomuksia, siniset kannet miehillä ja naisilla punaiset. Kannessa on huoneen numero ja potilaan nimi ja hoitoluokitus. Sisällä on sitten kuumekurvaa, lääkitykset, hoitosuunnitelmat ja diagnoosit, kaikki eriväriset lehdet omilla paikoillaan. Saat toki katsoa Emilin kansiota.

Hälytys. Punainen valo oven yläpuolella alkoi välkkyä kiivaasti kutsuen virkaiältään nuorinta hoitajaa. Hierarkia oli moniportainen mutta selkeä ja siksi nopea omaksua. Kiiruhdin kymppiin, jossa valvottiin yölampun keltaisessa valossa.
- Aamu tulee tuota pikaa Elsi-rouva. Olkaa aivan rauhassa. Kyllä, hevoset on ruokittu ja tallin ovi muistettu laittaa visusti säppiin. Vaikka ei niitä hevosvarkaita ole viime aikoina ole juuri liikkunut, ovat siirtyneet pyöriin, kelmit.

Elsi rauhoittui, ja käväisin vielä seiskassa katsomassa Emiliä. Vanha mies nukkui, hengitys oli tasaista ja äänetöntä. Pöydällä olevan listan mukaan kipulääkettä oli annettu viimeksi puolilta öin. Lyhyen osastokierroksen jälkeen kiirehdin Kertun mukaan jatkosodan pommituksiin.

Ilmahälytys tuli kesken ostosmatkan. Äiti oli lähettänyt meidän Sirkan kanssa kaupunkiin hankkimaan villakangasta ja kahvia. Sukulaisten avulla löydettiin kangasta, mutta kahvi jäi haaveeksi, kun sireeni kehotti kaupunkilaisia kiiruhtamaan suojiin. Seurasimme juoksevaa kansaa puistoon, jonka keskellä oli kumpu ja kummun päällä raskas rautaovi avoinna, sinne pimeään kuoppaan mekin Sirkan ja tätimme kanssa ahtauduimme. Hyytävässä kylmyydessä levitimme uudet villakankaat allemme, kiedoimme kädet polvien ympärille ja odotimme. Pian meitä tervehti pohjoiselta taivaalta neuvostojumala, koko saattueen voimin.

Ensin kuului koneiden ääni, sitten alkoivat pommien jyrähdykset. Eivät ne puistoa pommita, rauhoittelin itseäni, vaikka tiesin, että pommeja kylvettiin koneista kaikkialle kaupunkiin. Maa allamme tärähteli, ja suojan katosta tipahteli jäistä multaa päällemme. Kaikki pysyivät vaiti, silloinkin, kun osui jonnekin aivan lähelle, mutta kädet oli ristitty rukoukseen. Tai pikemminkin hätähuutoon, älä anna niiden osua! Tällaistako se oli rintamalla? Tällaistako Emil joutui kestämään?

Mieleni karkasi kauas kuopasta, tuntui turvalliselta ajatella Emiliä siinä keskellä helmikuista tulipalopakkasta, joka oli muuttunut tulimereksi, savun haju tunkeutui suojamme ovenraosta sisään. Pyörittelin vasemmassa nimettömässä olevaa kihlasormusta, ja päätin, että jos tästä helmikuisesta päivästä selviäisin hengissä, menisimme seuraavalla kotilomalla vihdoin naimisiin. Emme me tarvinneet suuria juhlia emme rauhanaikaa rakkaudellemme.

..jatkuu..

virtaa ja vauhtia

On nopeampaa päivittää blogi, kuin vastata lukuisiin ystävällisen huolestuneisiin viesteihiin radiohiljaisuuden syystä. Ihana kun välitätte:)

Eletään jälleen sitä hetkeä vuodesta, jolloin toivoisin joulun sadun muuttuvan todeksi monella tapaa. Ainakin joulupukin porot voisivat oikeasti lentää. Keikkaa pukkaisi meidänkin perillä, treeneihin, kenraaleihin, näytöksiin, turnauksiin, harjoituksiin ja varsinaisiin juhliin, lasten ja omiinkin. Ihanaa, kutittavan jännittävää aikaa, mutta aikaa kuluu aivan turhaan moottoritietä jurruuttaessa. Porojen kyydissä olisin ehtinyt nähdä upeiden tanssiesitysten lisäksi myös tärkeän voittopelin ja onnitella parasta pelaajaa jo kentällä. Hyvä poika!

Apua tähän taksiralliin ja joulukuisen arjen pyörittämiseen tarjoavat prednison ja dexametason. Torstaisen hoidon mainingeissa napsittu kortisonikuuri tekee vielä tehtävänsä, ja antaa vauhtia ja virtaa äidin kiireisiin hommiin. Joululahjat on saunan lauteilla siistissä rivissä, kaukaisten kummilasten paketit postin käsiteltävinä ja kortitkin ehtivät tänä vuonna ajoissa. Ikkunaa kehystävät jouluverhot, olkkarin pöytää koristaa kukka-asetelma ja piparkakkutalo levittää jouluntuoksua tupaan -kaikki Luonnollisesti Itse Tehtyä. Kunhan ruoka- ja ruuanlaittohalu palautuvat vielä ennalleen, on luvassa kystäkin kyllä. Kätevää, joten en jaksa valitella sivuoireena tulevia aamuneljän herätyksiä:)

Tässä kaikessa joulushowssa se ei ole laps, mikä huushollissamme jää hankeen. Se on koira, raasu parka. Tähän saakka sisumme on saanut nauttia kotiväen jakamattomasta huomiosta ja ajasta, eikä HÄNTÄ ole jätetty yksin kuin korkeintaa pariksi tunniksi, mutta joulukuu on tuonut heikennyksiä piskiprinssin asemaan. Hoitopäivänä koiruus oli pistettävä peräti viideksi tunniksi pentuaidan taakse kodinhoitohuoneeseen, virikkeiden ja eväiden kera, ja toivotettava kivaa kotipäivää. Ja kuinkas kävi? Kahden jälkeen neitosen saapuessa koulusta kavereiden kanssa, tuli heitä vastaan ulko-ovelle iloinen hännänheiluttaja. Tämä leijonametsästäjä oli mennyt joko yli tai kiertänyt, ei kuitenkaan läpi. Ja onnistuneen karkauksen jälkeen pissinyt parketille ja järsinyt vähän jakkaroita. Aikamoinen sirkuskoira, kuten esi-isänsä, kuulema.

Koska yksinolon kokemukset ovat noinkin rankkoja, sisu välttelee niitä mahdollisuuksien mukaan. Makoilemalla emännän laukun päällä voi yrittää varmistaa, ettei ruokkiva käsi karkaa liian kauas. Yrittänyttä ei laiteta:)

ja kolmannen adventin jatkis...

Ensimmäinen kirje sihteeri Kerttu Silokalliolle esikuntaan saapui jo viikon kuluttua, allekirjoituksena Emil Seljänne. Seuraavassa kirjeessä oli Seljänne tipahtanut jo pois, ja sotakirjeenvaihto muuttui vähitellen rakkauskirjeiden vaihdoksi. Kerttu polki töihin yhä innokkaasti, siellä saattoi olla jälleen kirje odottamassa. Kaivaten, tapaamistamme palavasti odottaen, Kerttuseni. Kevättalvella loppui sota, sataviisi päivää olivat ohitse, eivätkä Kerttu ja Emil olleet tavanneet toisiaan yhteisten työpäivien jälkeen. Kertun työt esikunnassa loppuivat, ja niin loppui myös kirjeiden tulo. Nuorella, palavasti rakastuneelle tytöllä oli vain kahdeksantoista käsinkirjoitettua kirjettä ja kaksi vahvaa kädenpuristusta: hauska tutustua ja kiitos hyvästä yhteistyöstä.

Kevät oli jo pitkällä ennen kuin Kerttu ja Emil tapasivat toisensa. Mistä lie oli mies saanut Kertun kotitalonkin tietoonsa, kun kirjeet olivat aina kulkeneet esikunnan kautta, mutta siinä mies vain seisoi sunnuntaina aamuseitsemältä vintin ikkunan takana huterilla tikkailla ja naputteli ikkunaruutua varovasti, ettei kotiväki olisi herännyt. ”Tulin hakemaan sinua kirkonmenoihin”, totesi Emil hymyillen ja kömpi ikkunasta. Mukana tuli vahvaa kevään tuoksua, tuomen ja märän mullan sekoitusta, eikä Kerttu voinut olla vähän halaamatta Emiliä.

Sitten pitikin vaihtaa jo kiireesti yöpaita pyhämekkoon, piilossa muurin takana. Kädet ihan tärisivät jännityksestä, eivätkä napit olleet ikinä olleet niin hankalia. Siinä sitten kirjetoverit istua napottivat sijatun vuoteen laidalla, ja taas olivat ne kädet vain tiellä. Missä niitä olisi oikein pitänyt, sylissä, puuskassa, ristissä, sylissä. Mutta Emil oli kuten ennenkin, jutteli rauhallisesti ja kertoi seikkaperäisesti junamatkastaan Kertun luokse. Kirjeiden Emil oli tuttu, hän kyseli perheen kuulumisia ja oliko Kertulla ollut kova ikävä. Syvänsiniset silmät katselivat Kerttu siihen malliin, että se olisi ollut ensisuudelman paikka, mutta silloin vinnin ovi kiskaistiin auki. ”Äiti! Kertulla on täällä mies!”

Eivät voineet maanviljelijä Silokallio ja vaimonsa Elli olla vihaisia tyttärensä sulhasehdokkaalle. Veikeä mies tämä majuri! ”Todellakin, Kerttu on teistä kertonut . Kovasti tyttö on tykännyt siellä esikunnassa töitä tehdä, teidän alaisuudessanne. Jaa sinutella, sopiihan se, toki”. Elli-äiti touhusi aamiaista Sirkka-siskon kanssa, ja Kerttu kuunteli isän ja Emilin keskustelua. Kahviakin löytyi, tottahan toki, ja leivänpäällyksiä, mutta Kertulle ei ruoka kelvannut. Ruokahalun tilalle oli tullut jotain muuta.
- Miten se tuon rauhan kanssa mahtaa olla, mutta kylvöhommiin sitä tässä täytyy kohta ryhtyä. Ja navettaan pitää lähteä kattomaan, vaikka pyhäaamu onkin. Lähtekääpä te nuoret sinne kirkkoon ettei tule kiiru. Ja menkää nyt kuitenki siittä etuovesta, on ne vinnin palotikkaat aika huonossa kunnossa.

Liiterin kulmalta, vadelmapusikon takaa haettiin Emilin pyörä, asemanhoitajalta lainattu, ja Silokallion koivukujaa lähti astelemaan siivonnäköinen pariskunta. Tyttö kulki oikeaa uraa ja mies vasenta, taluttaen pyörää väliin jäävällä ruohokaistaleella. Isä, äiti ja pikkusisko jäivät portaille vilkuttamaan, Sirkka hieman happaman näköisenä. Emil oli ihan mukava, mutta miten se teki Kertusta niin hölmön ja kikattelevan? Yäk. Onneksi Sirkka ei nähnyt, kuinka polkupyörän taluttaja kaappasi ensimmäisen mutkan jälkeen isosiskon syliinsä. Alatalon lehmät äimistelivät aidan takana, kun Kerttu sai ensisuudelmansa.

- Nään kuule sinun ilmeestä, että luulet meidän unohtaneen sinne kirkkoon menemisen. Oot kattellu tietysti suomi-filmejä. Emil on aina ollut herrasmies, ja kirkkoon me mentiin eikä minnekään heinälatoon. Saarnasta en mitään muista, mutta oli se vaan niin ihanaa laulaa yhteisestä virsikirjasta, muisteli Kerttu haaveellisena.

..jatkuu..

itsepäinen pumppu

Ikkunalla loistaa kaksi kynttilää juhlistaen 93-vuotista isänmaatamme, ja tuvassa on tunnelma ( ja lämpötila) korkealla. Koiramäkeläiset ovat luonamme viikonlopun vietossa, ja tyttöjen lanseeraaman "itsepäisyyspäivän" kunniaksi saimme vielä naapurista kahvivieraaksi pikkuserkkuväen. Talo on täynnä väkeä eli potentiaalista yleisöä, eikä peltonen voi olla ohittamatta hyvää saumaa esiintyä, joten juhlan kunniaksi hän laulaa luikautti meille päivän teemaan sopivan laulun. Äiti meni vielä säestyspuolelle, joten ex tempore ja au natural saatiin kasaan itsenäisyyspäivän tervehdys teille ystävät ja toverit. Äiti vähän haeskelee nuottia ja peltsi sanoja, mutta oikein herttainen pikkupumppu met olemma. Tervehdystä klikkaamalla pääset katsomaan esitystämme.

Me menemme ihailemaan kansakunnan kermaa ja pukuloistoa, tuota jokavuotista esitystä, jossa tapahtumien kulku on kutakuinkin ennalta tiedetty, mutta jossa siitä huolimatta on viehätystä ja vetovoimaa.


Hyvää itsenäisyyspäivää!


Ja vielä joulujatkis.. toinen osa. Ja tämä oli muuten 333:s blogiteksti:)


Lohdukseni kävin hakemassa keittimestä kupillisen jäähtynyttä juhlamokkaa, lämmitin sen mikrossa ja palasin takaisin tuolilleni. Keittiöstä löytämäni joulutorttu oli ehtinyt kuivahtaa ja siitä putoili murusia valkoiselle työmekolleni, vaikka kuinka varovaisesti taittelin palasia. Kahvi lämmitti mukavasti, ja keskityin ajattelemaan tulevia iloja. Vielä muutama työvuoro, ja loppukuusta tililläni olisi plusmerkkinen tapahtuma. Tammikuun alennusmyynneissä sovittelisin uusia farkkuja, ottaisin kahvin kanssa leivoksen, tilaisin sen toisenkin juoman, istuisin pakkasaamuna bussissa. Uuden polkupyörän takia olisi tehtävä vielä muutama viikonloppu, mutta pakkasilla olisi muutenkin mukavampi kulkea bussilla. Vieläkin harmitti syksyllä aseman edestä anastettu pyörä, jonka viidestä vaihteesta vain yksi toimi, mutta joka oli kuljettanut minua pyyteettömästi ja ilmaiseksi riennosta toiseen.


Kesken laskutoimitusten kanslian ovelle ilmestyi Kerttu, pienenä ja ohuessa yöpaidassaan aivan jouluenkelin näköisenä. Ei ollut saanut unta, ei sitten millään ja lääkettäkään ei siihen vaivaan tokikaan tarvinnut, eihän nyt. Olihan sitä nuorena nukuttu ja kun kerran valoakin näkyi niin ajatteli tulla juttelemaan. Ei Kerttu potilas ollut, vaimo vain. Tai saattosisko, kuten me heitä kutsuimme. Kerttu ja Emil Seljänne, huone seitsemän. ”Ei tässä kauaa ole teillä kestämistä”, oli osastonhoitaja lohdutellut hoitajia, jotka olivat harmitelleet järjestelystä aiheutuvaa vaivaa. Syöpä oli vienyt jo miehen, ja kipulääkkeeksi käytettävän morfiinin määrää lisättiin jatkuvasti. Se oli kuoleman merkki se, tiesi kokematon sijainenkin.

”Rauhallisesti nukkuu”, tuumasi Kerttu-vaimo ja istuutui ovenvieruspenkille. Kerttu oli kiinnostunut minusta ja opiskeluistani. Vai kätilöksi, jaa-a, siitäpä ei Kerttu tiennyt mitään, kun ei niitä omia lapsia ollut siunaantunut. ”Miestäkään ei näyttäisi olevan.?”, uteli vaimo hyväntahtoisesti. Sitten onneksi aloimme jutella Kertusta, sitten Kertusta ja Emilistä, ja viimein alkoi Kerttu kertoa Kertusta ja Emilistä. Jos vaan jaksat kuunnella. Että jos ei ole niitä opiskeluhommia tai muuta sellaista tärkeämpää tässä nyt.

Hennosti hymyillen kertoi Kerttu ensitapaamisesta talvisodan kotirintamalla. Kuinka esikunnan tuore sihteerityttö ja majuri Seljänne esiteltiin toisilleen esikunnan toimitiloiksi muutetussa hotellissa. Vai tässä oli nyt mies, josta varmaan jokaisessa neidonkammarissa nähtiin unia. Varsinainen komistus ja herrasmies!


- Kyllä siinä oli sitä romantiikan värinää alusta lähtien, vaikken minä mikään runotyttö ole koskaan ollut. Jalat olin oppinut pitämään maassa, enkä haihatellut turhia. Se oli majuri sentään arvostettu sotilas ja esimies, ja minua vanhempikin. Minä nyt olin sellainen hupakko kauppakoululainen.


Ystävällinen kiinnostus vaihtui viipyviin katseisiin, ja Kerttu polki aamuisin innokkaasti töihin. Jospa hän tänään saisi majurilta postitettavaa, puhtaaksi kirjoitettavaa, katseen. Yhteiset työtehtävät tuntuivat kovasti lisääntyvän, ja sydäntalven Kerttu sai tehdä töitä majurille, naputella opistossa opitulla kymmensormijärjestelmällä kirjeitä, pöytäkirjoja, raportteja. Tässä olkaa hyvä. Kiitos erinomaista työtä. Kunnes koitti päivä, jolloin kokenutta majuria tarvittiin toisaalla.



..jatkuu..

vallan sydämellistä joulunodotusta

Käytiin perheen tyttöporukalla teatterissa katsomassa prinsessasatua. Prinsessa rosa ruusunen -nimi kertoi, mistä suuren näyttämön pukushowssa oli kyse, mutta kaikki ei sittenkään ole niin yksiselitteistä. Väliaikakahvilla viereemme parkkeerasi vanhempi herrasmies, joka oli mielestään tullut katsomaan aikuisten näytelmää. "No kun siinä oli se rosa, eikä ollu vaan prinsessa ruusunen, ajattelin että se on niin ku nykyaikastettu ja muokattu aikusille. Mutta tää ny pesee sen albatrossin ja heiskasen ja mikä se ny oli, se kaaos-näytelmän ihan mennen tullen, jotta kyllä mää kattomaan jään että miten tässä käypi", tuumi mies ja olin aivan samaa mieltä. Näytelmä oli selkeä ja hyvin tehty, eikä aliarvoinut lapsiyleisöä. Eikä meitä muitakaan.

Rakkautta ja romantiikkaa, sadan vuoden unesta herättäviä suudelmia -niitä tarvitaan aina. "Siis eikö me tosiaan sadan vuoden aikana keksitty yhtään modernimpaa tapaa vapauttaa ruusunen unestaan kuin se, että prinssi uljas saapuu ja suutelee prinsessaa?" ihmettelivät haltijakummit loppukohtauksen lähetessä. Perinteiseen tapaan heräsi silti tämäkin rosa rosalia rosmariini, oli heti "ihan lovena" ja kohta vietettiinkin jo häitä, joissa laulettiin "rakkauden avulla maailma parannetaan". Pikkiriikkisen imelää, mutta siitä se idea sitten lähti. Nimittäin tämän vuoden joulukalenteriin.

Keittiömme seinällä roikkuu laaja valikoima joulukalentereita, onpa sisullekin oma koiramäen kalenterinsa. Lapset haluavat kuulla joulu toisensa jälkeen lapsuuteni joulukalenteritarinan, että oliko se niin että teillä oli aina sama joulupukkikalenteri, josta suljettiin luukut sitten sinitarralla? On se totta (no joskus saatiin pankista ilmaiskalenteri) ja siksi aikuisella tiinalla pitää olla ainakin yksi oma ja uusi joulukalenteri. Tänä vuonna luukkuni ovat raaputettavaa sorttia, eli kalenteria ei voi edes ensi vuodeksi säästää:) mutta lisäksi saan aukaista vielä yhteisen partiokalenterin ja sanomalehdestä tulleen tonttukalenterin. Eikä siinä vielä kalenteria kylläksi. Perinteiseen tapaan tarjoan joulukalenterin vielä täällä blogissa. Tänä vuonna se olkoon pikkiriikkisen imelä, ei jäyniä eikä jouluisia kuvia, vaan ripaus romantiikkaa kaamoksen keskelle.

Tämä romanttinen pikkutarina on kirjoitettu kauan sitten (opintoviikkopalkalla), mutta muistui mieleeni teatterin hämärässä. Joulujatkis "kerttu ja emil" ilmestyy miten kuten silloin tällöin aina jouluun saakka, ja välipäivinä saatte tyytyä kuva- tai suklaakalentereihinne. Mikä ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto, tunnetaanhan suklaa oivana rakkauden korvikkeena. Mutta nyt, vallan sydämellistä joulunodotusta teille kaikille, ystäväni!

Kerttu ja Emil

Värssyn tilalla luki vain ”kiitos elämästä”. Ei mitään korulauseita, kotipolkuja tai heittäkää multaa –juttuja, vaan yksinkertaisen kauniisti ”kiitos elämästä”. Se tuntui hyvältä, se sisälsi kaiken. Kaipaamaan olivat jääneet Sirkka ja Juhani perheineen, ja siunaustilaisuuskin oli toimitettu hiljaisuudessa.

En ehtinyt kääntää sivua enkä pyyhkiä poskiani, kun Kaisa oli jo keittiössämme.
- Se on sun tiski tänään!

Arki saapui rymisten keskelle taivaallisen rauhan hetkeä, mutta kämppikseni oli oikeassa. Tiskejä oli kerätty yhdessä viikon verran, ja parittomina viikkoina vuoro oli minun. Olin siirtänyt velvoitettani aina vain tuonnemmaksi, sillä jo pelkkä ajatus limaisista lautasista ja herkkujen vihertyneistä tai ainakin kuivuneista rippeistä sai käteni kutiamaan.

- Kuule mä en tunne ketään muuta kakskymppistä, joka sunnuntaiaamuisin lukisi kuolinilmoituksia. Näytäpä. Ai että, tuplailmoitus. Viikko vain välissä! Älä sinä kuule sure, kyllä me sullekin vielä sellanen mies löydetään, jonka kanssa on sitten kiva kuolla.

Virnistin. Ihana kämppis minulla. Ei ehkä empaattisin eikä ahkerin, mutta nauroimme paljon yhdessä ja jaoimme tasan leipäpaketit, lehtitilauksen ja puhelinlaskut. Välillä puolitimme myös sydänsuruja puhumalla miesseikkailumme halki ja puhki, Kaisalla tosin oli tällä saralla enemmän puolitettavaa. Minä opiskelin viikot ja viikonloput tein töitä, joten surujen hankkimiseen ei juuri ollut aikaa.

Väsymys tuntui aina ensimmäiseksi jaloissa. Kun oli koko päivän viettänyt seisten, kävellen, juostenkin, odottivat jalat iltaisin parempaa kohtelua. Hierontaa tai jalkakylpyä ei tänä yönä ollut luvassa, mutta olin kuitenkin vaihtanut kireät sandaalit villasukkiin, ja koska ketään ei ollut näkemässä, nostin kirjoneuleen verhoamat sääreni kanslian pöydälle ja kallistin tuolin selkänojaa. Sähkökynttelikkö valaisi huonetta himmeästi ja ikkunassa lepattivat jonkun ahkeran hoitajan silkkipaperista näpertämät lumihiutaleet. Ruutuikkunoiden väliin oli aseteltu jäkälää ja varpuja pitämään kosteutta loitolla, ja paksut samettiverhot yrittivät pysäyttää raoista puhaltavan viiman. Kiedoin yökön takkia tiukemmin ympärilleni.

Yön kitutunnit saivat miettimään elämän perusasioita, kuten rahaa. Kannattiko viettää nuoruutensa viikonloppuöitä vanhustenosastolla, kaupungin valojen kimmeltäessä ruudun väärällä puolella? Sillä puolen, jossa vapaiden miesten keski-ikä läheni kahdeksaakymmentä, ja jonka kiviseiniin oli syöpynyt ihmiskehon eritteiden ja lähestyvän kuoleman tunkkainen tuoksu.

**jatkuu**