lämpimästi tervetuloa joukkoomme, tarja

Edeltävän viikon olemme olleet ihan pihalla. Sananmukaisesti, mutta myös täysin ulkona maailman tapahtumista. Päivän pihaleikkien päätteeksi, vatsat kylläisinä kaaduimme sänkyyn, tietysti jokailtaisen saunarituaalin jälkeen (kerrassaan upea sauna pullapirtissä tätä nykyä!). Kaukana olivat kavalan maailman tapahtumat, ne eivät jaksaneet kiinnostaa edes iltauutisten vertaa, ja tilatun sanomalehden korvasivat levin kahviloiden ja muiden oleilupaikkojen vanhat iltikset.

Parin viikon takaista iltalehteä selatessani perehdyin lööppiä tarkemmin myös työministerin syöpätapaukseen. Itse taudista oli lehdessä varsin niukasti kirjoitettu, mutta sen verran ymmärsin, että rintasyövän hoito on jo alkanut, ja että ministeri cronberg aikoo jatkaa työtehtävässään normaalisti. Niukan tiedotuslinjan ymmärtää täydelleen: mitä vähemmän vaikeasta ja hyvin henkilökohtaisesta asiasta antaa julkisuuteen, sitä vähemmän siitä voi kirjoittaa. Oli aiheesta toki päivän ykkösuutinen saatu, sillä lööpissä kiljuva vakava sairaus, onnettomuuksien ja kuolemantapausten lisäksi, lisännee lehden myyntiä mukavasti.

Tunnen suurta myötätuntoa aina kuullessani jonkun sairastumisesta, syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen. Ehkäpä sairastumiskriisin läpikäyminen tekee vieraan ihmisen sairastumisesta itseäkin koskettavan. En usko, että pohjimmiltaan on kovin erilaista saada syöpädiagnoosi 36-vuotiaana perheenäiti-opettajana kuin 65-vuotiaana työministerinä, sillä syövän pelottava maine takaa, että sairauden kohdatessa on pakko kohdata myös oma kuolevaisuutensa. Ja se on kriisin paikka, iästä viis, jos kokee elämän ja elämäntyön olevan vielä kovasti kesken. Kuten koki huonetoverini viime syyskuulta, arviolta yli kahdeksankymppinen rollaattorin avulla kulkeva rouva, jolla epäiltiin melanoomaa. Rouva oli hyvin järkyttynyt epäilyistä, jopa siinä määrin, että me muut viisi (syöpäpotilasta) katsoimme aiheelliseksi häntä lohdutella.

Toivon, että työministeri-tarja jaksaa työnteon ohella käydä läpi myös omaa sairastumiskriisiään. Toivon, että hänellä on yhtä hienot tukijoukot kuin itselläni on. Että hän muistaisi välillä myös hemmotella itseään, pysähtyä hetkiin ja nauttia elämästä. Että hän saa yhtä asiantuntevaa ja ensiluokkaista hoitoa kuin itse saan, yhtä lämpimiltä hoitoalan ammattilaisilta. Että hän kuulisi hyviä uutisia lääkärikäynneillään. Että hän voisi olla todistamassa myöhemmin, ilta-, päivä- tai viikkolehden kannessa "näin voitin syövän!".