mitä opin kirjoittajakurssilla?

Saadakseni jotain rotia sairaslomalaisen päiviin (sairaalareissujen lisäksi) ilmoittauduin alkutalvesta lyhyelle verkkokirjoittajakurssille avoimeen yliopistoon. Sekä verkkokurssi että kirjoittaminen ovat uusia juttuja, joista verkko vaatisi enemmän perehtymistä ja kirjoittaminen enemmän inspiraatiota ja istumalihaksia. Kotitehtävät tahtovat "unohtua", sillä akateeminen vapaus vaatii kurinalaisuutta, jota itsestäni ei valitettavasti ole koskaan löytynyt. Omana kouluaikana kun vapaus tarkoitti mahdollisuutta valita kirjoitelman aihe kolmesta otsikkovaihtoehdosta, ja vapautta kirjoittaa siitä kolmesta kymmeneen sivua. Eikä vapaus kuulunut opettajaopintoihinkaan muuten kuin mahdollisuutena valita, osallistuuko kyseiselle luennolle nyt vai seuraavana vuonna.

Kirjoittajakurssin tämän hetkisen opintojakson etätehtävät on puoliksi suoritettu. Sade-aiheiset pikakirjoitukset eri perspektiiveistä on tehty, se olikin simppeli ja motivoiva tehtävänanto, mutta edellisen jakson kirjoitelman henkilökuvauksen syventäminen ja dialogin kehittäminen odottaa terävämpää kynää ja kirkkaampia ajatuksia. Ehkä myös neuletyön valmistumista, lumien sulamista ja sitä kuuluisaa viime tippaa.

On kurssilla toki ollut muutakin annettavaa kuin harjoitukset. Erilaisiin ihmisiin on aina mukava tutustua, ja nytkin meitä on koossa hyvin sekalainen kirjakerho, vasta-alkaneista verbalisteista aina maisteritasoon asti. Toinen tärkeä anti on tullut kurssikirjallisuudesta. Claes anderssonin luova mieli oli kaikin puolin nautittava teos, joka esitteli kirjoittamisen hyvin arkisena työnä, joka hyvän motiivin lisäksi vaatii lähinnä vain viitseliäisyyttä. Lähes uskottavaa, kunnes kokeilee itse..

Parasta antia tähän mennessä on tarjonnut kirjoittamisen guru natalie goldberg kirjassaan avoin mieli. Goldberg kehottaa luovaan laiskotteluun. Hänen mukaansa "mitääntekemättömyys" riisuu epäolennaisesta, herättää ajatuksia, ja kirjoittamisen aiheita rupeaa nousemaan pintaan siinä tahdissa, ettei kynä pysy perässä. Tätä väittämää on ollut ihan pakko kokeilla, eikä tekemättömyys olekaan niin vaikeaa kuin äkkiseltään kuvittelisi. Siinä missä sairasloman alussa päiväni olivat suunniteltuja ja tavoitteellisia, voi nykyään kokonainen arkipäivä hujahtaa lähes huomaamatta -ja ennen kaikkea mitään tekemättä. Todella opettavaista ja terapeuttista tällaiselle perusluterilaiselle työmuurahaiselle.

Ja niitä ajatuksia, niitähän on pää täynnä. Eri asia on, siirtyvätkö ne koskaan paperille, ja onko edes tarpeellista antaa niille kirjallista muotoa. Goldbergistä palattiin siis anderssonin sanoihin motivaatiosta ja istumalihaksista:) Mutta sitä motivaatiota odotellessa ja istumalihaksia kehitellessä kehotan kaikkia kokeilemaan laiskottelun tärkeää taitoa. Unohtakaa hetkeksi 70-luvulla mieliinne iskostetut "työtä, työtä, työtä tehdä, jotta jotta leipää syödä.." -laulut ja muut opetukset, tipauttakaa tiskiharja kädestänne ja antautukaa sohvan vietäväksi. Olkaa, nauttikaa ja yllättykää!

valohoitoa

Neitimme paranivat mystisestä yhden päivän kuumestaan, joten lauantai-aamuna pääsimme starttaamaan sotkamoon. Sinne kutsuivat aurinko, hanget ja ystäväperhe vuosien takaa. Isommat lapset pukattiin suksimäkeen sosiaalistumaan ja ystävyyttä verestämään puhelin ja kaakaoraha taskussa, tutuissa rinteissä laskettelu onnistuisi(ko) jo nuorison kesken. Peltonen pakattiin rinkkaan (jonne juuri vielä mahtuu) ja nostettiin iskän selkään (joka juuri vielä jaksaa), ja sitten ei kun jäälle. Viikonlopun haloo huonosta säästä koski vain eteläistä suomea, kainuussa nautittiin valohoidosta.

Peltonen pistää hiihtoseuransa jo koville. Jos rinkasta ei kuulu ohjeita kuskille, kuten "lisää vauhtia" tai "luistelutyylillä", kuuluu sieltä laulua tai kommentteja ohihiihtäjille. "Telve lumiukko", sai vastaan hiihdellyt valkopukuinen rouvashenkilö osakseen, mutta hymyili kuitenkin. Kuten hymyilevät useimmat kanssahiihtäjät, sillä tauotta puhuva tai laulava rinkkamatkustaja on melko harvinainen näky laduilla.

Maailmanlaajuiseen energiansäästökampanjaan pystyi osallistumaan erämaahuvilassakin, kaukana kaikesta, lähimmästä naapuristakin, jonne tuli matkaa pari kilometria. Sauna lämpesi puilla, ruoka oli muhinut leivinuunissa ja kynttilän valossa oli tunnelmallista viettää iltaa ja katsella hämärtyvää järvimaisemaa. Vastarannan majavakin olisi nyökännyt ekoteoillemme, jos olisi padollaan ollut. Vaan ei ollut. Se oli tullut nautittua päivälliseksi muutamaa tuntia aiemmin. Tai sitten se oli naapurimajavan kaukaisempi serkku, mutta maukasta oli! Kylläisinä ja kestittyinä kiitämme, ja aloittelemme jälleen arkea. Ei kun nakkisopan tekoon..

arjalle asiaa

Viimein kopahti kaivattu kirje laatikkoon. Paksun kirjekuoren sisältä löytyi kaikkiaan seitsemän aa nelosta, joista ensimmäisessä luki se tärkein: Ensi perjantaina tapaan syöpäpoliklinikalla rintasyöpäni hoidosta vastaavan lääkärin, ja sen jälkeen sädehoito-osastolla tehdään sädehoitosuunnitelma. Jes jes. Jokohan maanantaina päästäisiin sitten itse asiaan, eli tuhoamaan lineaarikiihdyttimellä mahdollista syöpäsolukkoa paikallisen uusiutumisriskin vähentämiseksi..?

Olen tulevaan hoitojaksoon enemmän kuin valmis. Lääkärikäynnit ja välitutkimukset ovat tähän asti keskittyneet munasarjasyöpään, paitaa ei ole tarvinnut riisua sitten lokakuun alun jälkitarkastuksen. Arjalle on siis asiaa ja kysymyksiä, viikonlopun kauppalistan pituisesti. Poistetun rinnan puolella tuntuu milloin painon tunnetta, milloin nipistelyä tai viiltelyä, jotka tietysti voimistuvat päivä päivältä, sädetystä odotellessa. Mielikuvissani pienet syöpäsolut jakautuvat villisti ja pitävät kekkereitä kehollani aina kainalosta rintalastaan saakka, mutta todellisuudessa kyse lienee tunnon palautumisesta arpialueelle. Vai? Myös arven keskelle ilmestyneelle punaiselle näpyllekin lienee mukavampia selityksiä kuin itse keksimäni, eikös juu? Ja vielä kysyisin siitä iltalehdestä lukemastani uudesta lääkkeestä rintasyövän uusiutumisen ehkäisyyn..?

kuntoutuva eläkeläinen?

Tänäänkin postilaatikossa oli lupaavan näköinen valkoinen kirjekuori. Joko vihdoin saapui aika sädehoidon suunnitteluun? Ei vielä, ei, vaikka sairausaiheessa pysyttiin. Tämä kirje oli marikalta kelasta.

Marika muistutti minua, että nyt on sairaspäivärahaa nautittu kohtsillään riittävästi, ja olisi aika aktivoitua miettimään työtulevaisuutta. Mikäli sairauteni jatkuu päivärahan päättymisen jälkeen (koskahan tämä mahtaa olla.. olen tainnut hukata jonkun kelakirjeen..), minun kannattaisi kelan mielestä harkita kuntoutusta. Toisaalta mainitaan, että minulla voisi olla mahdollisuudet myös työkyvyttömyyseläkkeeseen. Hakuprosessin helpottamiseksi kirjeeseen oli liitetty hakukaavakkeet ja esitteet kumpaakin varten.

Apua. Työkyvyttömyys kuulostaa kamalalta, eikä vastaa tämänhetkistä olotilaani. Olen elämäni kunnossa, mutta sairauden hoidon vuoksi estynyt hoitamaan virkaani. Kuntoutus-sana taas tuo mieleen mukavat "virkeyttä kaiken ikää"-leirit, joissa pitkän työrupeaman väsyttämät raijat ja reijot nauttivat viikon verran puolipalkallisesta vapaasta ja täysihoidosta 70-luvun kylpylässä. Käyvät aamulla vesijumpassa, iltapäivällä sauvakävelyllä tai kuntopiirissä, ja päivän päätteeksi rentoutuvat levytansseissa kylpylähotellin pienellä parketilla, discopallon välkkeessä. Sinne sekaan en tunne vetoa, enkä tarvettakaan.

Syksyllä toimitin kansaneläkelaitokselle pitkäsanaisen lääkärini kirjoittaman paperin, jossa sairauteni laatu, siihen suunnitellut hoidot ja sairasloman tarve sekä kesto selitettiin selkokielellä. Siellä pitäisi olla siis selvillä, että työkykyni aleneminen on (toivottavasti) väliaikaista, ja loppuu sairasloman päättyessä. Syksyllä taas aina laulain työtäin teen, näin olen suunnitellut. Siihen pääsemiseksi tarvitsisin kuntoutuksena 25krt adjuvanttisädehoitoa poistetun rinnan alueelle -voisikohan kela edesauttaa tätä prosessia..? Ja tietysti, jos kuntoutuksen sisältöön voi itse vaikuttaa, voisin käydä hierojalla, vaikka kymmenisen kertaa. Niskat ovat vähän jumissa neulomisesta. Mitähän muita hoitoja voisi kuntoutukseen sisällyttää? Kasvohoidon?

Kirje vaikutti vakiopostilta, jonka kelan kirjeautomaatti lähettää, kun tietty määrä sairaspäiviä rapsahtaa täyteen. Selvää on, että yleispätevä tiedote on usein myös pätemätön. Tiedotteen sävy oli kuitenkin hyvin ystävällinen ja auttavainen, ja sama kokemus itselläni on pikkupaikkakuntamme kelan henkilökunnasta. Joten sinne siis, työtulevaisuuttani selvittelemään. See you, marika!

kissajuhlat

Nelivuotisjuhlia ei voi enää ohittaa leivoskahveilla perheen kesken, sillä tuon ikäinen tietää jo varsin hyvin, mitä synttärit tarkoittaa. Päiväkodissa kuulema "lauletaan ja saa koltin ja sitten minä taljoan tikkalit". Neiti ilmoitti haluavansa pitää kotona "suloiset helou kiti -synttälit", mikä sai äidin lähettämään ajatuksissa terveisiä mainosmaailmaan, ja toki, suuntaamaan tiimariin etsimään vaaleanpunaisia misu-paperilautasia. Ja sen jälkeen värkkäämään lautasille täytettä.

Täytettä ja lautasia jäi sitten reippaasti yli, sillä naapurustomme pikkuprinsessat ja prinssit olivat kodeissaan eristyksissä kuka minkäkin taudin kourissa. Tarjolla olisi ollut nuhakuumetta, oksennustautia ja vesirokkoa, mutta katsoimme viisaimmaksi välttää kaikkia edellä mainittuja, ja juhlia pienimuotoisesti kolmen nelivuotiaan pikkuneidin ja äitien kesken. Peltonen oli hyvin onnellinen juhlistaan, eikä vieraiden vähyys tuntunut haittaavan tippaakaan. Juhlaksi riitti, kun oli samanikäistä tyttöseuraa ja ilmapalloja, ja sai asiaankuuluvia lahjoja. Juhlijoita odotellessa saapui esikoinen koulusta, jolloin peltsi ryntäsi eteiseen toivottamaan tämänkin tervetulleeksi.
- "Telvetuloa lakas velipoika minun synttäleille! Onko sinulla lahja minulle?"

Tarkoitus on juhlistaa pikkuprinsessaa vielä kummien ja serkkupoikien kanssa, kunhan kulkutaudit on sairastettu. Menneiden keväiden vatsatautiepidemioita muistellessa veikkaan, että seuraava valkosuklaakakku leivottaneen vasta toukokuun puolella..

************************************************************************************

Ja kaikille, joiden rupesi tekemään mieli valkosuklaakakkua, tässä resepti, joka ei ole itse kehitelty, vaan lehdestä joskus saksittu.

Valkosuklaajuustokakku (ei keventäjille)

suklaapohja:
175g dominokeksejä täytteineen
50g rasvaa sulatettuna

täyte:
5 liivatelehteä
200g valkosuklaata
0,5dl sokeria
2 kananmunaa
2 dl vispikermaa
200g maustamatonta tuorejuustoa

Murenna keksi jauheeksi monitoimikoneessa tai muovipussin välissä kaulimella. Lisää sulatettu rasva ja sekoita tasaiseksi. Vuoraa irtopohjavuoka leivinpaperilla ja painele seos pohjalle.
Laita liivatelehdet kylmään veteen likoamaan. Vaahdota sokeri ja kananmunat. Sulata suklaa varovasti mikrossa tai vesihauteessa. Vaahdota kerma toisessa kulhossa. Yhdistä vaahdot ja lisää vatkaten joukkoon tuorejuusto ja sulatettu suklaa.
Kuumenna 1 rkl vettä kiehuvaksi. Purista liivatelehdistä vesi pois ja liuota lehdet kuumaan veteen. Lisää liuos vatkaten täytteen joukkoon. Hyydytä kylmässä mieluiten seuraavaan päivään. Koristele, vaikkas askartelemalla karkeista aito hello kitty pää:)

akseli peltonen

Maaliskuu on varsinainen synttärikuu, vaikka suosituimman syntymäkuukauden titteli onkin joku vuosi sitten siirtynyt heinäkuulle. Meidän kalenterissamme maalisjuhlia viettävät mm. loviisa, mumma, arttu, iiro, veikka, tuomo, serkkupoika... sekä peltonen. Tänään klo 16.37 tytöt laskivat balettimatkalla isänsä kanssa sekunteja syntymähetkeen, ja juuri silloin radiosta kuului "hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain..".

Vihtorin päivä 22.3 on suomalaisten suosituin syntymäpäivä, muistan kuulleeni. Vihtoria meilläkin yritettiin tehdä neljä vuotta sitten, työpäivän verran, klo 8.00-17.00, mutta homma tuntui lähinnä mukavalta vapaapäivän vietolta lehdenlukuineen, joten suosiolla päätettiin yrittää käynnistystä taas seuraavana aamuna. Ei tullut penttiä eikä vihtoria, mutta akselin tekoon siis oksitosiinitipan avulla. Raskauden aikainen sokeritasapaino oli vaatinut insuliinin piikittämistä jo pitempään, ja tulokkaan kasvatus vatsassa katsottiin riittävän.

Mutta neidillä ei ollut mihinkään kiire, makea elämä maistui (kuten isän synnytyssaliin äidille salakuljettama suklaalevy). Jos kaksi ensimmäistä lasta saapuivat maailmaan pikapaketteina, oli viimeinen paketti noudettava matkahuollosta, eikä edes lähimmästä toimipaikasta. Mutta järeämmät konstit tuottivat tulosta toisena työpäivänä, ja vapaapäivämeininki vaihtui iltapäivällä hikisemmäksi puurtamiseksi. Ja vihdoin puoli viiden maissa rimpautimme soittokelloa, ja vuoroon saapunut uusi kätilö ryntäsi ovesta kertoen tulevansa ottamaan kopin. Yleisöä ja kannustusjoukkoja pienessä huoneessa riittikin kuin pesäpallomatsissa konsanaan, kun tyttö-akseli näki ensimmäisen kerran päivänpaisteen kajastavan kattoikkunasta.

Pikku-peltonen suhtautui syntymäänsä tyynesti, ja hoitohenkilökunta katseli vastasyntynyttä jo hieman huolestuneena. Äidinvaisto vai mikä lie kertoi kuitenkin, että tässä nyt vaan oli rauhallinen kaveri. Mehän olimme tutut jo pitemmältä ajalta, eikä tyttö ollut tavannut pitää itsestään meteliä vatsassakaan, ei potkimista ei ylenmääräistä hyörintää, joten ei syytä huoleen, tyytyväisyyteen kylläkin. Sillä vaikka vauvat ovat ihania, en tunne äitiä joka ei olisi onnellinen saadessaan vauvan, joka alkuviikkoina nukkuu 18-20 tuntia vuorokaudessa ja yöt lähes läpeensä, ja hereillä ollessaan katselee kotiteatteria lattialta käsin niin tyytyväisenä, että älyää kääntyä ensimmäisen kerran vasta kahdeksan kuukauden iässä (jolloin vilkkaammat vekarat jo menevät puita pitkin tai ainakin konttaavat).

Neiti neljä vuotta ei enää ihan näin rauhallinen ole. Kotiteatterin katselemisen sijasta hän järjestää sitä itse -mutta se onkin jo aivan toinen tarina.

kevään merkit

Varmoja kevään merkkejä alkaa olla ilmassa. Peltonen odottaa kevättä nalle-kalenterinsa kanssa, josta neiti osaa tarkkaan näyttää mitä päivää eletään ja kuinka monta sivua on toukokuuhun ja trampoliiniin. Ei enää montaa sekuntia, tuumi tyttö ja kuivaharjoitteli aamupäivän rantaelämää isosiskon bikinit farkkujen päälle vedettynä.

Naapurin pörrikin tietää vuodenajan, eivätkä edes appelsiinin kuoret pidä kollikissaa pois tontiltamme -tämän paljastaa vieno haju, joka märän maan vahvan tuoksun lisäksi kertoo siitä, että maaliskuuta eletään. Aurinko on siirtänyt lumirajan parin metrin päähän portailta, ja terassillemme voi kulkea jo kuivin jaloin. Tämä tuli testattua tänään hiihtolenkin päätteeksi nautituilla ensimmäisillä terassikahveilla, jotka peltonen ikuisti äidin kännykkäkameralla isompien kuvaajien ollessa omissa riennoissaan.

Lapset odottavat että tiet kuivuvat, ja pyörät voisi kaivaa esiin. Kujamme teinien mopot alkavat päristä, ja mopoiän ohittaneet motoristit alkavat selata autoaiheisia sivustoja. Tähän työpöydän ääreen istahtaessani komeili koneen näytöllä bemarin maasturi. Unelmoidahan aina saa:) Tämä huomio siis herrasmiehelle, joka vieressäni kahvia hörppii.

postipojan tuomaa

Olen odotellut postipojalta kutsua saapua sädehoidon suunnitteluun. Tänäkin aamuna olin valppaana yhdeksän jälkeen, kun postin pakettiauto kaarsi lehtoomme, ja sain päivän postit tuttavallisesti suoraan syliin. Näin meillä maalla. Sylillinen postia olikin, ja lupaavan näköisiä kirjekuoriakin, ja eikös vain yksi sairaalan logolla varustettu.

En ole uskaltanut sopia lähipäiviin juurikaan menoja, jotta olen hetivalmis saapumaan sairaalaan kutsun käydessä. Gynen syöpäpolin lääkäri puhui kahden-kolmen viikon hoitotauosta viimeisen sytostaatin jälkeen, ja aikaa on mennyt jo puolitoista viikkoa, joten mukava olisi jo tietää, koska alamme kilpaa säteillä kevätauringon kanssa. Ihan siksikin, että kalenteriin voisi merkitä muitakin tärkeitä tapahtumia, kuten vaikka lähestyvät neljävuotissynttärit. Joten reippaana repimään tutun näköistä kuorta auki.. josta paljastui

1. kutsu saapua gynekologisten syöpäpotilaiden ja heidän läheisiensä sopeutumisvalmennusleirille ensi syksynä. Jaa-a.

Toinen valkoinen kirjekuori oli varustettu kunnan logolla -siis päivähoito tai työpaikka, veikkasin. Ja kyllä, se oli

2. esitäytetty hakemus määrävuosikorotusta varten, jonka allekirjoittamalla ja palauttamalla saisin lisää liksaa. Siis eräiden palkka vaan nousee kotona lusmuilemalla. Elämme todellisessa hyvinvointivaltiossa!

Vielä yksi valkoinen kuori, joka oli hyvinkin tutun näköinen. Tämä taho muistaa minua säännöllisesti. Kunnankirjaston

3. palautuskehotukset kertovat vain aktiivisesta lukuharrastuksestani ja ovat merkki sivistyksestä:)

Kirjekuorien lisäksi sylissäni oli kasa ammattilehtiä, minulle ja miehelle, sekä jälleen yksi jännittävän näköinen paketti kohta nelivuotiaalle peltoselle. Mutta se odotetuin, kutsu sädehoitoon, jäi taas saapumatta, joten ajattelin kysäistä hoidon aloituksesta suoraan syöpäpolilta. Ja hyvä kun soitin, totesi kanssani rupatellut perushoitaja, kun oli ensin etsinyt tietojani koneelta ja lokerikoista. Epikriisi oli kyllä saapunut, mutta ei ollut aiheuttanut vielä mitään toimenpiteitä, ja varovasti minulta tiedusteltiin että mitäkähän tässä oli ajatus tehdä ja minkälaisella aikataululla...?

Huoh. Kahden minua hoitavan yksikön välinen matka on yhdet raput ja pätkä käytävää, mutta silläkin välillä voi kirjekyyhky eksyä. Tämä potilas tuuraa kyyhkyä ihan mielellään, jos se yhtään nopeuttaa hoitoon pääsyä. Mutta nyt taas -odotellaan sitä postipoikaa..

kaukokimppu

Päivän aikana ehtii kuulla monet radiouutiset, ja illalla osin samat jutut näkee vielä ylen tai maikkarin versiona. Maailman taloustilanteessa uutistermejä ovat vähennykset, leikkaukset, säästöt, tehostamiset, yt-neuvottelut ja irtisanomiset, joiden lisäksi uutisoidaan lähinnä onnettomuuksista, siltä ainakin tuntuu. Aina ei sääennuste tai edes loppukevennys piristä mieltä. Hyvät uutiset ovat harvassa.

Tänään valtakunnan uutiset ovat menneet ohi jättämättä jälkeä muistiin, sillä päivän uutinen oli odottamassa kännykässä jo heti herätessä. Tuplatäti ylpeänä ilmoittaa, että hartaasti dotettu serkkupoika näki päivänvalon (tai aamuhämärän) komeasti tasa-arvon päivänä! Liput ovat valmiiksi salossa -todella kätevää. Pikkumiehen ja samalla "syntyneen" isosiskon kunniaksi tässä siis kaukokimppu tampereelle:)

kertun päivä

Puoli vuotta syöpää tekee tehtävänsä -enää ei hätkähdä kaikkia aiheeseen viittaavia lööppejä, ja lehtijuttuja tulee joskus luettuakin. Raja menee tuntemattoman julkkiksen (bb-julkkis?) syöpäkamppailun viime metrien seuraamisessa. Siinäkään ei itse teema kammoksuta, vaan lehdistön keltainen ote, joka tekee luonnollisesta (ja samalla äärimmäisen surullisesta) tapahtumaketjusta otsikoita ja rahaa.

Lehtijuttujen ohella jaksan syöpää yllättävän hyvin myös tv-tarjonnan muodossa, muutenkin kuin dokumenttipohjalta. Juuri äsken katselin kudelmani lomasta, kuinka syöpään kuoleva isoäiti urheasti kieltäytyi kemoterapiasta, siitä kun lähtee hiukset ja tulee huono olo. Voisin rimpauttaa mummolle ja päivittää hänen tietonsa, mutta draaman kaari kärsisi kovin toisenlaisesta päätöksestä.. Samaisessa tv-jaksossa kerrottiin myös toisesta isoäidistä, joka oli kuollut munasarjasyöpään, hoidoista huolimatta. Ei komediaa, mutta ei ahdistakaan, sou not kuten matti sanoo.

Tänään en jaksanut ahdistua sen kummemmin rinta- kuin munasarjasyövästäkään, sillä 15 päivän harmaan jakson jälkeen taivas oli sininen ja aurinko häikäisevä. Räystäät tippuivat, kadut kuivuivat ja talitintit lauloivat. Ja mies oli muistanut 14. kihlajaispäivän:)

junaterapiaa

Peltosen kanssa on hauska reissata, ja junareissut ovat matkoja parhaasta päästä. Naisten kesken joskus arvioimme matkoja a-asteikolla, jossa a-luokan matka tarkoittaa reissua miehen kanssa ilman lapsia, ja aa-luokan matka tyttöjen reissua. Peltosen kanssa matkaaminen kuuluu siis parhaimpaan a-ryhmään, ainakin melkein. Tai oikeastaan muusta ei tule miinuspisteitä kuin juttuseuran tasokkuudesta. Tai, oikeastaan, ei siitäkään. Peltosen kanssa voi joutua keskustelemaan siitä, onko pippeli parempi kuin pimppi, mistä tunnetusti ei ole suurta harppausta tyttöjen juttuihin.

Reissunainen peltosen ensimmäinen pitkä matka, tädin luokse itävaltaan, tehtiin jo tytön ollessa reilun neljän kuukauden ikäinen, silloinkin toki parhaassa a-ryhmässä, mukana vain äiti ja toinen täti. Hyvin sujui, lennot ja junailut, ja pienempää ja isompaa reissua on tehty myöhemminkin. Kokeneen reissaajan kanssa on helppo liikkua (kunhan vielä neiti kasvaa rattaista ulos..), sillä erilaisten reissutilanteiden etiketti on hallussa. Peltonen osaa ravintolassa itse tilata suosikkiannoksensa "kalaa, pepputtia ja lanskalaisia", ja ihmettelee junaravintolan suppeaa valikoimaa "eikö täällä saa alkupaloja?". Myös matkustamiseen liittyvä uusien ihmisten tapaaminen sujuu helpommin noin kolmevuotiailta kuin noin kolmekymppisiltä. Camillat, sonjat, juusot ja muut kaverit esiteltiin epäsosiaalisesti pitsineulosta värkkäävälle äidille.

Sillä junamatkustamisen rauha on aika luksusta. Tuhansia kilometrejä on tullut raiteilla kolkuteltua, ja yleensä aina hyvässä seurassa, siis lasten kanssa. Eivätkä kaikki matkat suinkaan ole neulontaa sisältäneet. Suurempia valittamatta voin ihan vain sivulauseessa muistella, että melkein kahdeksan tunnin junamatka mummolaan yksin kahden tai kolmen lapsen kanssa ei aina niin leppoisaa ole ollut, junavaihtoineen kaikkineen (tunnin junanodotus tampereella, ei portaita laiturille, kaksostenrattaat, neljä kassia, yhdellä huutokohtaus, toisella väsy..). Eräällä legendaarisella kotiinpaluumatkalla muistelen kokkolan kohdalla ajatelleeni naureskellen, että tekisi mieleni hypätä junan mutten voi kun istun sen kyydissä.. (Huom, tämä pitkä valitukselta vaikuttava tekstinpätkä oli siis vain sivulause.)

Joten ihan hyvillä mielin istuin ja ihailin harmaana avautuvaa pohjalaista lakeutta, ja annoin junan kolkkeen tainnuttaa sytostaateista toipuvan kehoni rauhaisaan matkanirvanaan. Junaterapiaa parhaimmillaan!

tulitauko

Viimeisen sytostaattikerta näytti menevän yhtä lievin sivuvaikutuksin ohi kuin aiemmatkin. Sen kunniaksi uskalsimme hypätä peltosen kanssa junaan heti seuraavana päivänä ja kolkutella kiskoilla aina tampereelle asti. Täällä villilässä yksi villikissa saa nauttia serkkutytön kaveri/kiusa/hulina/rähinäseurasta, miten tytöillä kulloinkin yhteispeli sujuu. Samalla hoidetaan synnytyspäivystystä, josko uusi serkkuvauva ilmaantuisi maailmaan sopivasti kun täällä olemme passissa. Ja ohessa yritetään täyttää vähän pakastinta tulevaa vauvakautta varten, tätienergiaa virtaa vielä!

Keskiviikon sairaalakeikalla tapasimme mieheni kanssa päivin. Ullalla oli hallintopäivä, joten gynen syöpäpolin toinen vakituinen lääkäri (kolmesta?) kertoi meille tulevasta. Näkyvää hoidettavaa ei ole, ja syöpäarvo on ollut pitempään hyvälla tasolla, joten nyt seuraa kontrollivaihe. Vahingossakaan hoitohenkilökunta ei käytä termejä "parantunut", "hoidettu" tai muita yhtä lopullisia infiniitin partisiippimuotoja, vaan puhutaan hoitotauosta. Pisimmilläänhän tuo hoitotauko kestää loppuelämän, lyhimmillään kontrollivälin, joka on näin aluksi kolme kuukautta. Kesäkuuhun saakka saan elellä terveen papereilla, sitten jälleen jännitystä, pari unetonta yötä, verikokeet, ultra ja ..? Päivi ystävällisesti kertoi munasarjasyövän uusivan vatsaonteloon tai maksaan, ellei syöpä primaarivaiheessa ole levinnyt muualle elimistöön, joten tietokonetomografioita tai magneettikuvia ei kontrolleissa tarvita. Ymmärsin kuuluvani tähän ryhmään, sillä vatsapaita, johon syöpä oli ehtinyt levitä, on leikattu pois, eikä imusolmukkeissa ollut syöpäsoluja.

Ja kyllähän minä näitä hoitoyksikköni rouvia uskon, taatusti tietävät miten tätä viheliäistä tautia seurataan. Ulla, päivi ja kumppanit ovat ansainneet täyden luottamukseni viimeisen puolen vuoden aikana. On uskomatonta, kuinka suuressa sairaalassa voi olla pieni ja kotoinen hoitoyksikkö, jossa lääkärit ja hoitajat tulevat tutuiksi, ja jossa minut ja tapaukseni tunnetaan, eikä stooria tarvitse aina aloittaa alusta. Myös itselle paikka on käynyt sangen tutuksi, ja aivan mielelläni olen sinne astellut hoitoihin, "ystäviä tapaamaan", vaikka viime kerroilla jo pelkkä oven aukaiseminen ja osaston hajut ovat saaneet vauhtia sylkirauhasiin, ja pieni etova olo on alkanut jo hyvissä ajoin ennen kanyylin laittamista suoneen. Henkistä laatua siis tuo pahoinvointini, osittain.

Henkimaailman juttuja tämä on koko sairastaminen. Nytkin, vaikka aihetta olisi pieneen juhlaan, en jaksa juuri taukoa tuuletella. Jos syövän hoito on sotaa, niin nyt on tulitauon paikka. Onhan tässä tulossa vielä sädehoito rintasyöpään, kunhan syöpäpolin lääkäri on tehnyt sädehoitosuunnitelman, minut on tatuoitu (jep, sädetyspisteet merkitään iholle tatuoinnein!) ja veriarvoni sallivat raskaan tykityksen. Joten taistelumielellä tässä edelleen ollaan. Aivan kuten peltonen ja törrönen 2vee, tehoserkukset, aina valmiina kinastelemaan kummalle kuuluu muumikuppi ja maisamuki, kumpi saa istua punaisessa tuolissa ja kumpi ehtii ensin minnekin. Ihanaa, kiitos tyttöjen, ajatukset eivät ehdi syvissä vesissä viipyillä. Myönteistä ajattelua harrastaakseni: tämähän on suorastaan kuntoutusta!

peltonen kaveeraa

Mahtaa olla hankala olla esiteini ja kahden pikkusiskon isoveli. Vanhempi siskoista vielä kutakuinkin menettelee (vaikka välillä norkuukin päästä mukaan kaveripiiriin, vaikka on ihan juniori, kaksi vuosiluokkaa alemmalla!). Kolmevuotiaan kanssa taas isoveljen on vaikea esittää olevansa tosi viilee.

Ovikello soi normaalipäivänä parikymmentä kertaa, ja me vanhemmat olemme sangen hämmästyneitä, jos tulijalla on asiaa meille. Peltonen sitä vastoin on ruvennut kuvittelemaan, että oven takana odottaa hänen kaverinsa. "Siellä on valmaan iilo, siellä on valmaan joku mun kaveli". Niinpä, kukahan? Yhtä innoissaan peltsin kanssa tätä kaveriaikaa odottaa koko muukin perhe, ehkä ensi kesänä lapsirikkaan kujamme ellenit, editit, artut, iirot, veerat ja viivit tulevat pihallemme virittelemään yhteisleikkejä. Vielä ei kuitenkaan oven takana ole peltosen ystävät, mutta 10-13 vuotiaat pojat ja tytöt käyvät kavereista vallan mainiosti, tuumaa peltsi. Varsinkin oven suussa kouluun tai pihalle lähtöä odottelevat nuorukaiset saavat peltoselta erityiskohtelun. Mistä pojat eivät ainakaan silmin nähden innoissaan ole.

Leikkikahvien keittäminen ja tarjoilu ovat vielä ihan helppo juttu sulattaa. Tarjoilu saattaa joskus jopa naurattaa supervakavia nuoria miehiä. Harvoin elävässä elämässä tarjotaan kahvin kanssa munaa ja makkaraa, ainakaan nuken potasta. Eikä poikien syöttäminenkään enää tarpeen olisi, toisin ehkä kuin topakat kehotukset syödä leippaasti luoka loppuun. Äidistä hauskoja ovat myös peltosen small talk -viritykset, sillä niihin kelpaa aihe kuin aihe, tässä muutamia repliikkejä:

- "Onhan se niin että tytöt on tytöt ja pojat on pojat.. eiks niin pojat. EIKS NIIN?" Ja äiti pelastaa tarkentavilta kysymyksiltä hakemalla tytön nukkeleikkiin..
- "Enkö ookin hienona tänään? Mähän oon hieno plinsessa (hovikumarrus ja niiaus), mulla on plinsessavaatteet ja hiukset nätisti. EIKÖ OOKKI?" Pojat ei mahda älytä, että tämä on valtavan hyvää laborointia tulevaa varten. Jossain vaiheessa elämää vierellä on vaimo, joka kysyy, että onko tämä nyt hyvä mekko.. (ja ainoa oikea vastaus on, että sinun päällä se on erityisen hyvä).
- "Mää söin tänään plinsessan munan. Se oli palempaa kuin puuha peten muna". Neiti oli saanut kummitädiltään kevään ensimmäiset pääsiäismunat, vaaleanpunaista prinsessamerkkiä. Kuinkas muuten.
- "Mulla tulee kovasti lupsuja, kuuluuko ne sinne saakka?" Tämä huudetaan vessan suljetun oven läpi vieressä sijaitsevaan eteiseen. Joskus neiti tosin vessaan mennessään jättää oven auki, jotta voisi kommunikoida istunnon aikana suorassa katsekontaktissa oven suussa norkujien kanssa. Tämän yritän estää, jos ajoissa havaitsen. Jutun aiheet kun vessassa istuessa eivät edellä mainitusta repliikistä parane.

Kaikesta huolimatta, ovikello soi yhä. Ja oven suussa jaksetaan seistä tai portailla istua odottamassa poikaa. Jolla ei yleensä ole mihinkään kiire. Aina on aikaa akkarille puuron lappamisen lomassa, ja varsin venytellen käyvät muutkin askareet. Tästä päättelen, ettei peltosen lähestymisyritykset kavereiden kanssa ainakaan hirveästi ahdista. Voihan olla, että suurisuinen pikkusisko vain lisää pojan pointseja -mistä tuosta nuorisosta koskaan tietää.

huomenna hoitoon

Olin juuri istahtanut kanasalaatin ja uusimman annan ääreen kahvila mazarinen nurkkapöytään, kun puhelin soi. Seija sieltä soitteli kuulumisia ja kyseli terveydentilaani. Puhelun lopuksi hän toivotti tervetulleeksi hoitoon, veriarvoni olivat kunnossa ja syöpäarvokin entisissä lukemissa (7). Hip hurraa! Hoidon toteutumista olin vähän jännittänyt, sillä viime viikolla, levin huipulla, pääsi pieni flunssa iskemään (huipulla todella on tuulista, m.o.t.) Ja vaikka flunssa kaiketi on jo niistetty ja yskitty pois, olisi se voinut vaikuttaa valkosoluarvoihin alentavasti. Vaan eipä ollut, ja tällä erää viimeinen sytostaattihoito luvassa huomenna.

Tästä päivästä piti siis nauttia huomisen ja parin seuraavankin päivän edestä, ja sehän oli helposti järjestettävissä. Lounaan jälkeen mukavat kahvitreffit ja illalla vielä elokuviin, kiellettyä hedelmää nauttimaan parin ystävän kanssa. Sen jälkeen luonnollisesti: vielä iltateelle.. Nautitaan nyt kun vielä tee maistuu teeltä ja pulla pullalta, huomisesta lähtien ne on taas maustettu metallilla. Tai jollain muulla esanssilla, joka ei kuulu (ainakaan) länsimaisen keittiön traditioon.

Karukosken elokuva oli myös vähintään yhtä nautittava kuin päivällinen omenaleivos -sekin kyllä melko kielletty hedelmä (kaloreita arviolta enemmän kuin päiväsuositus sallisi). Aihe oli mielenkiintoinen, ja näyttelijätyö herkkää ja luonnollista. Lisämielenkiintoa valkokankaalle toivat tutut maisemat: tytöt kävivät "meidän" uimamontullamme uimassa, ja häitä vietettiin kotikylän komeassa puukirkossa. Viime keväänä elokuvan kuvauksiin haettiinkin avustajia, ja olisimme hyvin täyttäneet joukkokohtauksiin haettavien vaatimukset -farmariautollinen perhe-, mutta mies oli juuri kuvausten aikaan maailmalla (köpis? helsinki? englanti?). Vaikka elokuvan tekoa olisi ollut kiintoisaa olla seuraamassa, katsoin viisaammaksi jättää siihen tutustumisen tuonnemmaksi, sillä yh-äidin esittäminen hääjuhlassa kirkonpenkissä, peltosen ja kahden vastaanhangoittelevan koululaisen kanssa olisi vaatinut muutakin kuin kiinnostusta ja pari rusina-askia.

Hangoittelevat koululaiset ja musiikkikoululainen peltsi uinuvat suloisesti jo unten mailla, mies on sinne matkalla ja aika on minunkin seurata esimerkkiä. Tämän päivän eväillä taas jaksaa, huomiseen ja ylikin.

palmikoita ja tikkiä

Keskitalvella puraisi käsityökärpänen, ja riskillä valitsin työn alle talvisen palmikkoneuleen. Riskin siitä teki palmikko. Letit piti toki aluksi purkaa moneen kertaan ennen kuin kädet oppivat mallin, mutta koska käsityö oli itselleni enemmänkin terapeuttinen tapahtuma, jossa projekti oli lopputulosta oleellisempi, eivät purkuhommat jaksaneet edes harmittaa. Sainpahan samalla langanmenekillä enemmän terapiaa. Ja valmistakin tuli -neitimme 10 vee toimii mallina. Paremman kuvan palmikoista saa tammikuun yhteishyvästä..

Riski oli myös talvisen neulemallin valinta. Alkuinnostuksen jälkeen on moni neulos jäänyt odottamaan uutta inspiraatiota, ja erään kesäisen kirjoneulepuseronkin olen viimeistellyt jouluksi -en edes samaisen vuoden jouluksi. "Kauneimmat/ kauheimmat keskeneräiset käsityöni" kokoelmasta löytyy paljon muutakin, jos sellaista siis olisin koonnut. Muutama kouluaikainen tekele muistuu heti mieleen:

- Neljännellä luokalla aloittamani punavalkoinen pipo, joka alkuresorin jälkeen kiristyi sen verran, että puikkojen irrottamisessa täytyi turvautua teräaseisiin.
-Viidennen luokan violetti lapanen, siis yksi kappale, johon luokkatoverini teki parilla markalla peukalon.
- Seitsemännellä luokalla tekemäni kirjoneulesukat, joista toinen on kokoa oma, toinen kokoa kaksi jalkaa.

Ei heti uskoisi, että näiden harjoitelmien jälkeen innostuin (yläasteen mukavan kässänopen ja muutaman loppuun saatetun työn ansiosta) käsitöistä, ja nykyisellään jopa opetan niiden tekemistä. Aika mestari olenkin hoksaamaan siskon/äidin auttamat silmukat neuloksesta:) Kun itse muistaa kuinka hankalalta tuntui hahmottaa käsityötarvikkeiden muodonmuutos lankakasasta valmiiksi tuotteeksi, voi tuota muistikuvaa hyödyntää omassa opetuksessa. Ja kaikki ovat neulomaan oppineet.

Ties vaikka joku oppilaistani opettaisi tulevaisuudessa käsitöitä. Tai suunnittelisi vaatemallistoja. Tai tikkaisi peitteitä. Tai tekisi tikkiä ihmisiholle. Kirurgin ammatti jos mikä, on käsityötä, ja omat leikkaavat lääkärini ovat työnsä kiitettävästi taitaneet. Eivät ole mervi ja markku teettäneet hommiaan luokkatovereilla. Kauniit haavat -kiitollisuuden aihe sekin!

lämpimästi tervetuloa joukkoomme, tarja

Edeltävän viikon olemme olleet ihan pihalla. Sananmukaisesti, mutta myös täysin ulkona maailman tapahtumista. Päivän pihaleikkien päätteeksi, vatsat kylläisinä kaaduimme sänkyyn, tietysti jokailtaisen saunarituaalin jälkeen (kerrassaan upea sauna pullapirtissä tätä nykyä!). Kaukana olivat kavalan maailman tapahtumat, ne eivät jaksaneet kiinnostaa edes iltauutisten vertaa, ja tilatun sanomalehden korvasivat levin kahviloiden ja muiden oleilupaikkojen vanhat iltikset.

Parin viikon takaista iltalehteä selatessani perehdyin lööppiä tarkemmin myös työministerin syöpätapaukseen. Itse taudista oli lehdessä varsin niukasti kirjoitettu, mutta sen verran ymmärsin, että rintasyövän hoito on jo alkanut, ja että ministeri cronberg aikoo jatkaa työtehtävässään normaalisti. Niukan tiedotuslinjan ymmärtää täydelleen: mitä vähemmän vaikeasta ja hyvin henkilökohtaisesta asiasta antaa julkisuuteen, sitä vähemmän siitä voi kirjoittaa. Oli aiheesta toki päivän ykkösuutinen saatu, sillä lööpissä kiljuva vakava sairaus, onnettomuuksien ja kuolemantapausten lisäksi, lisännee lehden myyntiä mukavasti.

Tunnen suurta myötätuntoa aina kuullessani jonkun sairastumisesta, syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen. Ehkäpä sairastumiskriisin läpikäyminen tekee vieraan ihmisen sairastumisesta itseäkin koskettavan. En usko, että pohjimmiltaan on kovin erilaista saada syöpädiagnoosi 36-vuotiaana perheenäiti-opettajana kuin 65-vuotiaana työministerinä, sillä syövän pelottava maine takaa, että sairauden kohdatessa on pakko kohdata myös oma kuolevaisuutensa. Ja se on kriisin paikka, iästä viis, jos kokee elämän ja elämäntyön olevan vielä kovasti kesken. Kuten koki huonetoverini viime syyskuulta, arviolta yli kahdeksankymppinen rollaattorin avulla kulkeva rouva, jolla epäiltiin melanoomaa. Rouva oli hyvin järkyttynyt epäilyistä, jopa siinä määrin, että me muut viisi (syöpäpotilasta) katsoimme aiheelliseksi häntä lohdutella.

Toivon, että työministeri-tarja jaksaa työnteon ohella käydä läpi myös omaa sairastumiskriisiään. Toivon, että hänellä on yhtä hienot tukijoukot kuin itselläni on. Että hän muistaisi välillä myös hemmotella itseään, pysähtyä hetkiin ja nauttia elämästä. Että hän saa yhtä asiantuntevaa ja ensiluokkaista hoitoa kuin itse saan, yhtä lämpimiltä hoitoalan ammattilaisilta. Että hän kuulisi hyviä uutisia lääkärikäynneillään. Että hän voisi olla todistamassa myöhemmin, ilta-, päivä- tai viikkolehden kannessa "näin voitin syövän!".

"sinulla on rintasyöpä"

Eilen, aivan varkain, tuli kuluneeksi puoli vuotta ensimmäisestä syöpädiagnoosista. Syöpäni lienevät huomattavasti vanhempaa perua, niiden ikää eivät lääkäritkään ole osanneet edes veikkailla, mutta syöpäpotilaan elämää on takana siis kokonaista puoli vuotta. Tuo aika tuntuu sekä lyhyeltä että pitkältä. Korkeintaan viikko tuntuu olevan siitä, kun kuulin rintasyöpädiagnoosin.

Neljäs syyskuuta kello yhdeksän aamulla kirurgian klinikan vastaanotossa minua kehotetaan menemään ensimmäiseksi laboratorioon. Ahaa (tein nopean yhteenvedon mielessäni, kun sain vastaanottovirkailijalta käteeni päivän kulusta kertovan hoitosuunnitelman), ensin labrat, sitten lääkärin tapaaminen ja lopuksi hoitajan vastaanotolla käynti. Ei terveen ihmisen eteen nähtäisi sairaalassa näin paljon vaivaa, minulla oli siis syöpä. Myös virkailijan käytöksen lämpeneminen ainakin kymmenellä asteella tämän napsautettua tietoni vastaanottotiskin koneelle tuntui selvältä merkiltä: ensimmäiset syöpäsäälipisteet! Varmistin vielä omatoimidiagnoosini labran hoitajalta kysymällä, ottaako tämä minusta "leikkausveret". Kyllä vain, joten peli oli selvä. Tämän kerroin käytävällä odottavalle miehellenikin.

Ei pitkää odottelua, vaan jo kohta pääsimme lääkärin vastaanotolle. Istuimme lääkärin pöydän viereen muovituoleille, ja katsoimme, kaikki neljä, sairaanhoitaja, minä, mieheni ja ehkä itseäni viisi vuotta vanhempi naislääkäri, sivuseinällä olevalle valotaululle, jonne oli ripustettu rinnastani pari viikkoa aiemmin otetut röntgenkuvat. Yhdessä niistä näkyi suuri musta aukko. "Sinulla on rintasyöpä", kertoi lääkäri heti selkokielellä. Tämänhän me jo tiesimme, ja sivusilmällä olin jo ehtinyt lukea pöydällä auki olevasta sairaskansiosta enemmänkin. "Duktaalinen eli tiehytperäinen karsinooma.. ärhäkkä, ablaatio suositeltava.. tarkempi gradeeraus jätettäköön leikkauksen jälkeen tehtäväksi..".

Nämä asiat lääkäri kertoikin meille rauhallisesti edeten. Etukäteen laatimaansa suunnitelmaan hän teki kuitenkin muutoksen tutkittuaan minut. Leikkauksessa ei tehtäisi vartijaimusolmuketutkimusta, vaan kaikki vasemman kainalon imusolmukkeet poistettaisiin samalla rinnan kanssa. Paksuneulanäytteen otto pari viikkoa aiemmin oli pistänyt vauhtia syöpäsolujen jakaantumiseen, ja kasvain oli arvion mukaan jopa tuplannut kokonsa tuona aikana. Siis varmuuden vuoksi, kaikki pois vain, ikääkin kun oli niin vähän, kuulin. Myöntelin, totta mooses, varman päälle pelataan, ehdottomasti. Voisikohan jotain muutakin vielä poistaa että leikkaustulos olisi varmempi..? Vasen käsi.. tai oikea rinta..?

Käteeni sain vielä rinnankorjausleikkauksesta kertovan vihkosen, jota minun tulisi tutkia, jotta tietäisin, miltä rintakehäni näyttää rinnanpoiston jälkeen. Että voisin järkyttyä kotona etukäteen, kätevää. Vielä muutama opas syöpään sairastuneelle ja mahdollisuus kysymyksille, onko herännyt..? Kerrassaan ammattitaitoista väkeä täällä, ajattelin. Ei tämä heillekään varmaan ihan jokapäiväistä ole, kertoa pienten lasten äidille ja isälle että teille on nyt syöpä muuttanut kylään, mutta niin vain asiallisen myötätuntoisesti ja hienosti aikataulussa kaikki saatiin hoidettua. Ja vielä bonus: uutisen meille kertonut naislääkäri (joka myöhemmin paljastui arvostetuksi plastiikkakirurgiksi) itse leikkaisi minut, ja -tästä olkaa erityisen iloisia- leikkaus olisi jo kahdeksan päivän kuluttua. Ei kuuden viikon piinaavaa odotusta, kuten leikkausjono pisimmillään saattaa kuulemma olla.

Reippaassa tunnissa kaikki oli jo ohitse, ja vedimme kirurgian klinikan aulassa takkia päälle, hieman hämmentyneinä. Mitä nyt kuuluisi tehdä? Näin olin kysynyt jo aiemmin, kun lääkäri ehdotti sairaslomaa alkavaksi heti, "miten tässä tilanteessa on tapana..". Aulassa ei ollut ketään meitä viisaampaa vastaamassa kysymyksiimme, oli aika ottaa sairaus omaksi. Tavoista tai muiden mielipiteistä piittaamatta diagnoosin ja sairauden saa kokea niin kuin itse haluaa, ymmärsin ja ymmärsimme. Ihan omalla tyylillä tästä eteenpäin.

Ja sillä omalla tyylillä ajoimme miehen kanssa kaupungille ja kävelimme kuulaassa syysilmassa kahville, cafe au lait ja latte, kiitos. Soitimme muutaman puhelun ja juttelimme keskenämme ainakin lounastauon verran. Koska viimeksi olimme olleet kahdestaan lounaalla? Luvan kanssa, hyvän syyn varjolla vietimme yhteistä vapaapäivää kuljeskellen kaupunginpuistossa ja kirjakaupassa kuin kuka tahansa pariskunta, ja iltapäivällä poikkesimme vielä sohvaostoille huonekaluliikkeeseen. Nythän oli hyvää aikaa, ja arkipäivinä erikoisliikkeissä saa aina palvelua.

Uusi vuodesohva mahdutettuna autoomme ajelimme kotia kohti kuin auringonlaskun ratsastajat. Jotain mullistavaa oli tapahtunut, mutta mukana oli aavistus myös kaikesta siitä hyvästä, joka tuota mullistusta seuraisi. Kuinka todeksi tuo aavistus onkaan osoittautunut!

poimintoja ladun varrelta

Perhejoukkueemme varhaisteiniosastolla alkaa olla huumorintaju sen verran kehittynyttä, että välillä voi jopa nauraa itselle. Taiteilijaluonteella varustettu neitimme 10 vee ja tehoärsyttäjänsä esikoinen 11 vee keskustelivat ennen hiihtoretkelle lähtöä.
- Lyödäänkö vetoa, ettet pysty olemaan reissua kiukuttelematta?, kysyi esikoinen neidiltä, kun tämä oli pukemassa monoja jalkaan, ja ähinä kertoi homman suttaavan jo alkuvaiheessa.
- Lyödään vaan, jos osaat sanoa oikein että rrrrreissua, vastasi neiti korostaen tahallaan esikoisen puheesta puuttuvaa oikeaoppista ärrää. Myös äitiä nauratti, omien monojensa äärestä.

Yllättävän hyvin laturetket ovat sujuneet. Alle 10 kilometrin puolipäivähiihdot jaksetaan dopingin voimalla, eli taskun pohjalta löytyvien voimapastillien ja ladun varren kahvila-antimien turvin hienosti. Pikkumöksähdykset ja isompien keskinäinen kilpailu ja kinastelu kuuluvat normaaliin eloomme, joten niitä riittää myös ladun varrelle. Peltonen matkustaa vielä tämän talven rinkassa, josta käsin huutelee ohjeita kantajalleen (vauhtia lisää, älä heilu niin paljon) ja viihdyttää latukansaa lauluillaan (valikoima latilitilallasta pmmp:n piiseihin). Onneksi mökkilomalla on perheemme lisäksi kainuun mummilaväki, joka tarjoaa mm. varahartiapalveluita ja junioriosaston yleistä viihdytystä ja hoitoa.

Vuoropäivinä viiletetään laduilla ja rinteissä, pulkkamäkeä unohtamatta. Tavaraa on mukana autollinen, kattoa myöten täyteen pakattu. Kaikkea löytyy, rakkolaastarista tuhannen palan palapeliin, my little poneista peltosen suksiin. Syöpä jätettiin kuitenkin matkasta pois, ellei salamatkustajana jossain lymyä. Suksien suihkiessa ei sairauden tunnosta ole tietoakaan, eikä tauti muutenkaan ole loman aikana montaa kertaa mielessä käynyt. Kaikki on kuten vuosi sitten samaisella lomalla, samassa mökissä, samoilla ohjelmilla. Niin samanlaista ja kuitenkin niin toisin. Miten kaikki voikaan vuodessa muuttua mutta säilyä?