55e

Voiko mukavammin päivä enää alkaa.. kuin loikoilemalla pari tuntia kosmetologin käsittelyssä. Ennen hoitopöydälle käymistä yläruumis on tapana riisua alusvaatteisilleen, mutta kerroin olevani tosi vilukissa ja pitäväni t-paidan päällä;) Ohennettu rintalihakseni poistetun rinnan yläpuolella ei nimittäin jätä tulkinnan varaa satunnaisellekaan katselijalle.. Sitten vain vällyjen sisään ja silmät kiinni, vaikka aika vasta ne olin auki saanut.

Nautinnon maksimoimiseksi kerroin heti kättelyssä, että kotimme kylppärikaappeihin kätketystä kosmetiikasta saisi pienen tukkubisneksen pystyyn. Totta tai ei, mutta en halunnut kuunnella paria tuntia mainospuheita juuri ihotyypilleni sopivista tuotteista, vaan radion aamuohjelmaa. Näppärä kosmetologiopiskelija nappasi vinkin, ja sain rauhassa fiilistellä aamuhittien parissa taitavien sormien hieroessa ja nyppiessä kasvojani. Turhuuksien turhuutta, mutta ah niin ihanaa.

Itsekseni naureskellen pyysin samaan pakettiin vielä kulmakarvojen siistimisen ja värjäyksen, sillä nyt on korkea aika lopettaa huolehtiminen ihokarvojen mahdollisesta lähtemisestä. Jos tippuvat, tippuvat sitten hyvin muotoiltuina ja kauniin värisinä. Mutta pliis: voisko ihan ekana tippua säärikarvat?

ei oikea ongelma

Viikko hoidosta, eli sytot taas kestetty ja parempi puolisko hoitovälistä alussa. Kerta kerralta sivuoireita on ollut hieman enemmän, muttei valitettavaksi asti. Taxotere, tuo marjakuusen neulasista uutettu täsmämyrkky on sen verran tanakkaa tavaraa, että olisin jo huolissani, jos ei missään tuntuisi. Potilasohjeessa sivuvaikutuksia luetellaan monia, ja pahoinvointi ja väsymys lienevät suuren yleisön keskuudessa tunnetuimpia.

Myös hiusten lähtö kuuluu asiaan, kun vaikutetaan vahingollisesti nopeasti jakaantuviin soluihin. Mutta mutta.. vielä tuo tukka vaan jaksaa roikkua matkassa mukana. Keskelle on hiipinyt huomaamatta harva laikku -sellainen, jota keski-ikäiset miehet tapaavat peitellä viimeiseen saakka kampaamalla hiukset päälaen yli toiselle puolelle. Minun laikkuni saa vielä nätisti piiloon kampauksen avulla, ainakin itse luulen niin:)

Peruukki on toki hankittu "sitten kun" -tilannetta odottamaan ja pari koe-esiintymistäkin on jo suoritettu. Ensimmäinen oli joulukuisissa häissä, kun kampausta valmistellessani hiukset jäivät kirjaimellisesti kiinni käsissä olevaan hiusvahaan. Toinen peruukkiesiintyminen pikkujouluissa johtui silkasta laiskuudesta: oli huomattavasti kätevämpi asetella vain peruukki päähän, kuin aloittaa homma hiusten pesusta..

Omat hiukset on tietysti ihan luksus-juttu syöpäpotilaalle, ja osaan arvostaa niiden tuomaa käytännön ja henkisen puolen helpotusta. Mutta näinkin hienossa tilanteessa asiasta saa halutessaan ongelman: mennäkö kampaajalle leikkauttamaan ylipitkät hiukset vai ei? Sillä eihän voi tietää, kuinka kauan tässä myrkkyjä vielä nautitaan ja kauanko hiusystäväni niiden seuraa kestävät..

tyttöjen juttuja

Peltonen on mestari järjestämään itselleen vapaapäiviä. Tämän päiväisen vapaan päätteeksi ajattelin, että taidamme laiskotella toisenkin päivän, mutta neiti oli ennättänyt edelle. Hän oli jo ilmoittanut muulle perheelle, että joo, huomenna me pidetään äidin kanssa vapaapäivä, on jo sovittu. Vapaapäivän perustelut ovat äidillä ja tyttärellä hieman erilaiset: äiti haluaa vältellä päiväkodissa riehuvaa kuumeista flunssaa sekä nauttia kolmevuotiaan terapeuttisesta seurasta, pikkuneiti meinasi että "kun on tämä haava" (äidin silmä ei millään erota viirua, jonka peitoksi pitäisi laittaa muumilaastari).

Keskiviikko on vakiintunut perusvapaapäiväksemme, sillä äiti haluaa perhekerhoon. Kun kyseessä on vaunukansan ja pikkuväen oma kokoontuminen, kannattaa paikalle saapua sen pikkuväen kanssa, muuten huhut sairaslomani syystä voisivat saada kylällä uusia värisävyjä:) Onneksi peltonen ymmärtää kerhon sosiaalisen ja virkistävän merkityksen äitinsä tavoin, ja keskiviikkoaamuisin kolmevuotiaan omatoimisuus on kerrankin ikätason mukaista. "Mää olen tosi leipas niin ehitään kahville sinne kelhoon!"

On mukava jutella kahvikupin ääressä Jostain Ihan Muusta, olla vaan äiti äitien joukossa. Kuunnella koliikkivauvan äidin vuodatusta, toisen ongelmia uhmaikäisen kanssa ja kaivaa muistin sopukoista omiakin kokemuksia, vähän niin kuin rohkaisuksi. Meitä äitejä on paljon, ja paljon on myös meitä, jotka jo sangen tyytyväisinä silmäilemme nuorimmaisiamme: mistä kaikesta sitä onkaan selvitty.

Ja ne nuorimmaiset, esikoiset ja muut, nauttivat sydämellisten kerhotätien ja sedän(!) järjestämästä leikistä ja laulusta, tai keksivät omat juttunsa. Askartelupöydän ääressä käydään lähes yhtä syvällisiä juttutuokioita kuin sohvanurkkauksessakin. Otteena pätkä tämänpäiväistä keskustelua kahden kolmivuotiaan välillä. "Mää oon tyttö". "Määkin oon tyttö". "Mul on tämmönen mekko". "Mullakin on mekko mutta nyt mulla on housut"..

tapaus stijn

Tänään olen pureskellut jo aiemmin mainostamaani kirjaa "vaimo kävi lääkärissä" sekä kaalilaatikkoa -kumpaakin vapaaehtoisesti. Kotirouvana on aikaa laittaa ruokaa pitkänkin kaavan mukaan (kun vointi sallii), joten perhe joutuu kestämään suomalaisia perusterveellisiä perinneruokia enemmän kuin haluaisivatkaan. Lapset odottanevat äidin työhönpaluuta innolla ihan siitä syystä, että perheen ruokakulttuuri palaisi pikaisesti takaisin "mitä nopeaa tänään jauhelihasta tai broilersuikaleista" -kauteen.

Kaalilaatikko on oikeasti hyvää, eikä sitä kyllä kunnolla haudutettuna juuri tarvitse edes pureskella. Toisin kuin the kirjaa. Takakansiteksti kertoo, että kluun, the kirjailija, kirjoitti "vaimo kävi lääkärissä" -esikoiskirjan australiassa, jonne hän muutti 3-vuotiaan tyttärensä kanssa hollannista. Ja se pointti: sen jälkeen kun hänen 36-vuotias vaimonsa oli menehtynyt syöpään. Ei siis tällä kertaa mikään selviytymistarina, tai ehkäpä kuitenkin: miehen selviytymistarina.

Pelkkä takakansi ei kerro, mikä kaikki kirjassa on omaelämäkerrallista, mikä tarinaa ja miten väritettynä, mutta aihepiiri ainakin on omakohtaisesti koluttu, ja se välittyy tekstistä. Varsin ronskilla huumorilla ja miehisellä viitekehyksellä kluun kertoo elämästä(än) vaimon ja perheenäidin syöpään sairastumisen jälkeen, aina hautaustoimiston saapumiseen saakka. Näkökulma on puolison, kanssamatkaajan. Ja se on juuri iso osa kirjan antia -näin sairastajan näkökulmasta.

Lisäbonus on miehen mielenmaailmassa. Yhden kaverin kirjoitusten perusteella on turha tehdä yleistyksiä, mutta tapaustutkimuksenakin päähenkilö stijn aukaisee tällaisen perusfeminiinin silmiä: vaikka kaiken tahallisen karrikoinnin suodattaa, jää jalkapalloille ja rinnoille edelleen kirkas, jaettu ykkössija. Noin niin kuin vaimon sairastamisen ohessa. Lisäksi miehen poikkeuksellisen korkea testosteronin taso ja siemenen kylväminen pitkin amsterdamia tekevät stijnistä lähes antisankarin. Toisaalta, keitä ne on ne sankarit?

Kuitenkin joku kirjassa koukutti. Ehkäpä se oli koko tarina kaikessa rehellisyydessään. Aina ei voi voittaa, eikä saada edes tyhjää arpaa, vaan joutuu ottamaan vastaan sen pelätyimmän palkinnon. Kuten blogiystäväni ja kohtalotoverini kommentoi, selviytymistarinoiden lisäksi tarvitsee joskus niitä toisenlaisia tarinoita, joissa ei ole niin happy end.

Mutta seuraavaksi siirryn siihen suositeltuun hilkka olkinuoran kirjaan elä ihmeessä.. Ihan tasapainon vuoksi.

käsitöidä

Syksyllä, heti syöpätaipaleeni alkajaisiksi, etsin aiheesta kirjotettuja omakohtaisia kirjoja. Luin lähes ahmimalla niina revon arpi-kirjan, sirkka garamin rintamalla, katelijne van heukelomin rinta rinnan ja satu hassin tukka hattuhyllyllä. Lukemista odottaa vielä kirja-alesta hankittu kluunin vaimo kävi lääkärissä. Selviytymistarinoita -niitähän sitä hakee. Ja niistä uskoa omaankin selviytymiseen. Ihme kyllä, omakohtaisesti kirjoitetut tekstit eivät aiheuta ahdistusta, vaan ehkä jopa kirkastavat omia ajatuksia, ja käytettäköön parjattua mutta osuvaa nykytermiä: voimaannuttavat.

Adam wishartin kirja joka kolmas -matka ihmisen ja syövän yhteiseen historiaan, oli hieman erilainen lukukokemus. Kirjan kirjoittaja, aikuinen poika, tekee iäkkään isänsä vierellä matkaa syövän maailmaan, itse taudin ja hoidon historiaan. Todella mielenkiintoisia näkökulmia! Syöpä ei todellakaan ole mikään nykyajan vitsaus, vaan pahanlaatuisia kasvaimia on sairastettu ihmiskunnan historian alkuhämäristä asti.

Mielenkiintoinen oli katsaus menneisiin syövän syy -teorioihin. Ja liekö nuo kaikki syy-ajatelmat niin menneitäkään, sillä eihän nykytiedekään ole kyennyt löytämään muuta kuin sairaudelle altistavia aineita ja tekijöitä, geenejä ja kemikaaleja. Joten kaikenlaiselle spekuloinnille ja näennäistieteelle löytyy edelleenkin ovenrakoa. Paha sappi, mustat nesteet elimistössä, nielty kiukku, itkemättömät itkut, valvotut yöt.. Tätä kaikkea taitaa itse kunkin vinttikomerosta löytyä, kun tarpeeksi etsitään.

Sapen kiehuttaminen ja vanhojen kaivelu ei tunnu mielekkäältä tavalta pyristellä eroon sairauden pauloista -jätetään menneet sikseen. Paljon hauskemmalta kuulosti em. kirjassa ja luonnonlääketieteessä esiin tuleva ajatus tukahdetusta luovuudesta. Tukahdutettu kuulostaa kovin dramaattiselta, kysehän on vain omista valinnoista ja arkipäivän kiireistä -kenen perheenäidin peruseloa voisi kutsua luovaksi? Ellei luovuudeksi lasketa ruuan jatkojalostusta, siivouksen organisointia tai kyyditysaikataulujen tekemistä lasten harrastuksiin:)

Mutta juuri nythän minulla on se monien kaipaama välivuosi elämästä, jolloin voi keskittyä puuhaamaan juuri kaikkea sitä luovaa, mihin aiemmin ei muka ole ollut aikaa: kirjoittaa ja käsitöidä. Pikemminkin kuin syöpää, hoidan näillä luovilla toiminnoillani henkistä kanttia, mutta toimii, toimii. Kirjoittaminen ei tosin ole edennyt vielä tätä nettipäiväkirjaa pitemmälle, mutta aikomus on.

Käsityöt sen sijaan on jo kaivettu esille, ja villapaita lämmittänee itseäni ehkä jo tänä talvena. Sillä, koska nyt on aikaa, ei neulotakaan mitään perusneulosta, vaan palmikoidaan kolmella eri tahtiin kulkevalla letillä. Lupaan laittaa kuvan tänne valmiista paidasta, ellei sille käy, kuten monelle muulle hyvin alkaneelle projektille: reippaan puolen välin jälkeen se kulkeutuu pahvilaatikkoon, joka kantaa nimeä "kauneimmat keskeneräiset käsityöni". Vaikka, sielläkin, lienee sen tarkoitus täytetty, luovana prosessina..

rempseitä rouvia

Syöpäpolille meno alkaa olla jo ihan tuttu juttu. Miehen kanssa on melkein yhteinen työmatka, hän tosin aina saattaa minut huoneeseen saakka, pitää kolme varttia seuraa eli lukee puhelimen kautta sähköpostit ja tuoreimmat uutiset, ja referoi jälkimmäiset minulle odottaessamme muita coctail-vieraita huoneeseen. Se on sitä vanhempien yhteistä laatuaikaa..

Remseitä rouvia sain tälläkin kertaa juttuseuraksi. Vanhempi rouva nelostien varrelta teki mieheenkin vaikutuksen: jo viiden minuutin tuttavuuden päätteeksi hän nauraa heläytti, että johonkin sitä ihminen aina kuolee. Oli saanut lääkäriltä huonompia uutisia, muttei toki ollenkaan toivottomia, monta valttikorttia oli vielä hänenkin kohdalla käyttämättä.

Itselleni ei uutisia ollut kummemmin tarjolla. Syöpämarkkerin lasku oli pysähtynyt, ja ca 12-5 näytti tällä erää arvoa 8, joka on kuulema oikein hyvä, vaikka pykälää isompi nyt onkin (viitearvo <35). Neutrofiilit olivat vain 1,4 (viitearvo 1,6 mutta hoitoraja 1,5), ja vaikka muut arvot olivat edelliskertaan nähden lähes loistavat, jouduttiin doketakseliannosta pienentämään jatkoa ajatellen. Yritin kysellä valkosolutekijää (neulastaa tahi muuta kallista lääkettä), tai muita vaihtoehtoja, mutta hoitajat kertoivat tämän olevan talon tapa, jolla pyritään siihen, että seuraava hoito voidaan antaa aikataulussa kolmen viikon kuluttua. Siihen pyrin minäkin. Valitettavasti valkosoluja ei voi tahdonvoimalla eikä vitamiineilla muodostaa.

Torstai on mukava hoitopäivä, sillä osaston ruoka"salissa" kokoontuu aamupäivän porinapiiri kahvin, kuivakakun ja vertaistuen merkeissä. Syöpäyhdistyksestä vapaaehtoinen tukihenkilö jututtaa meitä rouvia, ja kyllähän tuon pienen huoneen yhteenlasketulla elämänkokemuksella kerrottavaa riittää. Varsin koskettavia elämän- ja sairaudentarinoita sain tänäänkin kuulla, pirkolta, annelilta, raijalta, kyllikiltä ja toinilta, ja ketä meitä nyt siellä pyöreiden pöytien ääressä oli. Ja kun elämänkokemusta on riittävästi, ei rohkeutta puutu. Juttujen lisäksi ihailtiin itse kunkin arpia vartalolla:) Ja naurettiin makeasti päälle.

menoja ja maailmanrauhaa

Tammikuu tapaa olla tyhjä ja tylsä kuukausi, voittaa ehkä jopa masentavan marraskuun, jolloin sentään joulua odotetaan ja puuhataan. Siksipä jo ennalta täyttelin kalenteriani mukavilla menoilla, itseni ja muiden järjestämillä, jotta olisi aina etappi eteenpäin odotettavaksi. On ollut tuoreimman kummipojan kaunis kastetilaisuus, synttäreitä, tupaantuliaiset, oopperaa, kokousta, kerhoa ja konserttia. Tarkoitus on ehtiä vielä taidemessuilemaan, elokuviin ja tyttöjen iltaan sekä kuukauden lopettajaisiksi päiväretkelle ikeaan. Kohta saa huokaista: tammikuusta selvittiin tänäkin vuonna. Ja jatkaa rauhallisempaa arkea:)

Meiningin keskellä onneksi unohtuu se välttämättömin meno, solunsalpaajahoito. Huomenna taas olisi tarjolla coctailit doketakselia ja karboplatiinia, jotka onneksi voidaan antaa, vaikka veriarvot ovat jälleen alamaissa. Doketakselista saan tavallista pienemmän annoksen, mutta platiinit saan normien mukaan -ja päälle päätteeksi vielä tuikun murheeseen. Ei ole muuten mikään vitsi, vaan ihan tosi: lapsuusaikainen kiiltokuvapalkinto reippaudesta on muuttunut kahviksi ja lääkelasilliseksi konjakkia:) Tästä lohdutuksestahan minulla ei ole tapana kieltäytyä..

Lohtua tarjosi myös eilinen, lukion reissuryhmän järjestämä konsertti paikkakunnan kirkossa. Jaakko löytty maalasi kuulijoiden eteen maisemia toivosta, lohdusta ja paremmasta maailmasta, vuosien varrella karaistuneella, omintakeisella tyylillään. Ketä ei koskettaisi!

Samaan aikaan 1,5 miljardia ihmistä seurasi tapahtumaa, joka huipensi viikon juhlallisuudet suuren veden tuolla puolen. Juhlallisuudet, joita itsekin on tullut ajoittain seurattua, näin maailmankansalaisena lähes liikutuksen vallassa. Maailman presidentin virkavalan vannoi mies, jolta kaikki odottavat ihmeitä. Paavi Benedictuskin pyytää vaatimattomasti "Tuo rauha maailmaan".

Liityn paavin arvoisaan seuraan, ja välitän toiveeni eilisen konsertin nimikkolaulun sanoin:

"Tätä ikuista laulua lauletaan
yhä maailman kaikissa kylissä.
Siitä lapsetkin näkevät uniaan,
kaikkein pienimmät äitinsä sylissä:
Rauhaa, rauhaa!
..
Tätä ikuista toivoa hoivataan
yhä maailman kaikissa kylissä,
että rauha jo saapuisi maailmaan;
talot nuokkuvat hiljaa yön sylissä:
Rauhaa, rauhaa!"

(Jaakko Löytty)

pohjalta ponnistaa

Eilen illalla makasin selälläni jumppasalin lattialla ja purin hampaita yhteen. Poljin suurta mielikuvituspyörää kädet ristissä niskan takana kuunnellen ohjaajan tahtia, vielä jaksaa vielä vaan. Välillä oli pakko pitää salassa omia taukoja, mikä täydessä salissa oli miltei mahdotonta. Vaan taisivat kaikki olla sen verran keskittyneitä omiin ylämäkiinsä, ettei toisia polkijoita ehtinyt juuri vilkuilla.

Loppuvenytyksissä ajattelin, minkä matkan olenkaan tuonne voimistelusalin lattialle kulkenut. Kolme kuukautta sitten makasin leikkauksen jäljiltä sänkyyn ja seinään kytkettynä, monin köysin. Laskimoon meni nestettä, valtimossa oli kanyyli (mittaamassa jotain?), peukalon päässä happisaturaatiomittari, selässä epiduraalikatetri, rakossa toinen ja nenällä happiviikset. Verenpainemansettikin puristui automaattisesti tietyin väliajoin. Kaiken komistuksena haavataitokset vatsan lisäksi jalassa, josta piti etsiä suoni verinäytettä varten, oikea käsi kun oli tehokkaasti kanyloitu ja vasemmasta ei näytteitä saa enää imusolmukkeiden poiston takia ottaa.

Leikkauksen jälkeisenä päivänä piuhoja ruvettiin sitten purkamaan, ja pääsin jo kahden hoitajan avustamana huoneen perällä olevaan vessaan saakka, hitaasti ja huohottaen. Takaisin paluu olikin jo taiteilua väsymisen ja matalan verenpaineen vuoksi, mutta sänkyyn päästyäni päätin, että täältä noustaan vielä. Ja niin noustiin, päivämatkat pitenivät asteittain, päiväsalista ulko-oville, kotipihasta tien päähän, puolesta kilometristä kymmeneen. Mitä seuraavaksi..?

Maallikkona ei voi kuin iloisesti ihmetellä ihmiskehon toipumista suuresta ja vaativasta operaatiosta. Yli neljä tuntia kestäneessä leikkauksessa puuhailtiin aortankin ympärillä, katkottiin ja sivuttiin suuria suonia ja aiheutettiin melkoista verenhukkaakin. Silti. Suuret haavat umpeutuvat, neste- ja verenkierto löytää uudet reitit, veri sakenee ja palautuu kasvoille. Levossa laiskistuneet lihakset alkavat huutaa toimintaa, ja vähitellen myös muu keho pääsee mukaan toivetta toteuttamaan.

Kyllä elämä on ihmeellinen.

sarajevo 84

Liikunnan iloon ei aina tarvita kalliita välineitä. Tätä sanomaa yritän nuorisollekin välittää, mm. esittelemällä hiihtotunneilla omia vermeitäni: ennakkoperinnöksi saatuja oranssisompaisia metallisauvoja sekä vähän uudempia karhun suksia, joissa takana lukee sarajevo 84. Aika harva oppilas muuten tietää mitä tuo itselle hyvin tuttu sana-numero -yhdistelmä tarkoittaa. Aivan vastahan sitä oltiin 5 B:n ympin tunnilla ja pyytämällä pyydettiin opelta, että katotaan kisoja!! Ja niitähän katsottiin, ja isänmaallinen urheiluinnostus täytti luokan ja ladut..

Kotoa löytyy myös päivitetympi suksipari omia hiihtoreissuja varten, mutta ikää noillakin, työtoverilta ostetuilla rossignolin suksilla, lienee kuitenkin jo yli kymmenen vuotta. Aivan tuore ei ole voitelukaan pohjassa, mutta niin vaan niillä sai taas syöpäpotilaalle soppelin viitosen lenkin kierrettyä. Illalla aion suunnata vielä jumppaan, päälle vanhat verkkarit ja siivoustossut.

En siis varsinaisesti ole väline- enkä tekstiiliurheilija. Lapsiperheessä rahalle riittää käyttökohteita, ja toisaalta, jos olemassa olevilla välineillä pääsee vielä kokemaan urheilun iloja, miksi hankkia uusia. Ehkäpä mukana on myös ripaus ekologista tietoisuutta. Viime talvena tosin oli investoitava lasketteluvälineisiin, kun haluttiin viritellä perheharrastusta, ja entisistä välineistä ei ollut tietoa.

Hyvä että tuli mutkamäkisukset hankittua. Ensimmäisiä ajatuksia sairastamisen alkupolulla oli nimittäin juuri omat tavarat ja hankinnat: ei kannata ostaa mitään, kohta kuitenkin kuolee. Pari viikkoa jaksoinkin sinnitellä, mutta vähitellen naisellisuus voitti, ja vaaterekki uudistuu (lähes) entiseen malliin. Mutta isompien investointien kohdalla huomaan edelleen miettiväni, ehdinkö käyttää tuotetta tai hyötyä siitä arvonsa verran..

Tämänkaltainen ajattelu on täysin ristiriidassa perusoptimistisen sairastamisasenteeni kanssa, mutta on kaiketi muillekin vakavasti sairastuneille tuttua. Asennemuutokseen tarvittaneen vain aikaa, ja ehkä hyviä uutisia sairaalareissuilta. Sekä tervettä itsekkyyttä, ja itsensä hemmottelemisen taitoa. Näitä kaikkia toivon muillekin matkaajille!

pesulla

Sana vapaapäivä on käsite, jonka merkitys on sidoksissa käyttäjäänsä. Kun peltonen puhuu vapaapäivästä, hän tarkoittaa päivää, jolloin voi jäädä kotiin leikkimään päiväkotiin menon sijasta, itselleni taas vapaapäivä tarkoittaa juuri päinvastaista:) Eilen oli peltsin vapaa, tänään minun. Eli nuorimmainen isin mukana menninkäisiin, koululaiset kahdeksaksi koulutielle ja itselle päivän lehti, teetä ja kaurapuuroa. Millehän tässä alkaisi?

Päätin lopettaa flunssakaranteenin ja uskaltauduin uimahalliin, sillä jo postilaatikkoreissulla ripset jäätyivät toisiinsa kiinni. Pakkasta oli selvästi liikaa perinteiseen kävelylenkkiin. Siis vesikävelyä, puolityhjässä (huh) hallissa, kaksikymmentä altaanmittaa RINTAuintia ja päälle päätteeksi vähän rupattelua kalastuksesta ja löylynheitosta mummojen kanssa saunan lauteilla. Kohteliaasti rouvat jättivät rinnattomuuteni ja valkoisessa vartalossa loistavat punaiset arvet huomiotta.

Pukuhuoneeseen näin, kuinka luokkansa kanssa uimaan tullut naapurikunnan opettaja oli parkkeerannut tismalleen samaan vahtipaikkaan, minne itsekin tapaan jäädä ohjaamaan koululaisten uimatouhuja. Ohjeetkin olivat tutun kuuloiset "suihkuun, saunaan, suihkuun" sekä "uimapuku päällä ei voi peseytyä". Ja sama levy pyörii sitten vähintäänkin oppilasmäärän verran. Tutut vinkeet kuulosti olevan naapurikunnan lapsilla..

Viimeksi vuosi sitten tuppasi itseltäni hermo pettämään, kun tytöt toisensa jälkeen yrittivät luistaa peseytymisestä, tai suorittivat sitä kaverin avustuksella pyyheviritelmien suojissa. Voi sitä häveliäisyyden määrää.. Eivätkö lapset enää käy perheidensä kanssa uimahallissa? Yritin kauniisti rohkaista nuoria neitejä ottamaan mallia muista kävijöistä ja kerroin, ettei täällä olla kauneuskisoissa eikä muutenkaan toisia tarkkailemassa etc, mutta kannustuksen lisäksi jouduin myös sangen suorasukaisesti käskemään uimapukuisia tyttösiä pois saunasta.

Ensi vuonna minulla onkin villi kortti uimahallivisiittejä varten. Jos ujostelu uhkaa kehkeytyä joukkohysteriaksi, aion kertoa tyttösille, että opekin kehtaa peseytyä täällä muina naisina. Vaikka toisen tissin paikalla on pelkkä kuoppa.. Katsotaan josko tehoaisi:)

nettilääketiedettä

Marraskuussa ensimmäiseen syto-hoitoon saapuessani esitteli lääkärini hoitosuunnitelman, jonka hän oli syöpäpolin lääkärin kanssa minulle räätälintyönä laatinut. Rintasyövän hoitoon oli alunperin suunniteltu kaksi erillistä kuuria eri sytostaattia, ensin kolme kertaa doketakselia ja perään kolme kertaa sisplatiinia, päätteeksi adjuvanttisädehoito nujertamaan viimeisetkin solutason syöpämuutokset. Ehkäpä kahden lääkkeen yhdistelmä johtui rintasyöpäni poikkeuksellisuudesta, sillä kasvaimessa oli kahta syöpätyyppiä: duktaalista invasiivista sekä lobulaarinen in situ-kasvain. Ja miten sain tämän selville? Tietysti tutkimalla paperini pikaisesti, kun ne huostaani hetkeksi annettiin tutkimukseen menoa varten:)

Munasarjasyöpä ei tuonut juurikaan muutosta suunnitelmiin. Tämäkään syöpä ei kuulema ole aivan tavallinen, vaikka sairastamani seröösi karsinooma onkin munasarjasyövän yleisin muoto. Se, mitä tavanomaisesta poikkeavaa tässä taudissa on, ei ole vielä itselleni selvinnyt, pitäisi taas päästä papereita selaamaan.. Mutta onni on, että syöpätyyppeihini tuntuu sopivan juuri samantyyliset lääkkeet, eikä hoidossani ole kuulema tarvinnut tehdä kompromisseja, vaan lääkkeeni ovat juuri optimaalisia näihin tauteihin. Sisplatiinin tilalle vain otettiin karboplatiini, ja se liitettiin kaikkiin kuuteen hoitoon yhdessä doketakselin kanssa.

Luotan lujasti lääkäriini, jonka nimi vilahtelee kansainvälisissä tutkimuksissa, ja joka nauttii sairaalassa henkilökunnan ja potilaiden keskuudessa suurta arvostusta. Lääkärini todella tietää mistä puhuu ja mitä tekee, ja on ensimmäisten joukossa tuomassa tutkimustietoa käytännön hoitoon, näin minulle on kerrottu. Tällaisen besser-wisserin kuin minä (ammattitauti..) vain täytyy itsekin pysyä kärryillä missä mennään, ja etsiä kaikki löydettävissä oleva tieto syövän hoitolinjoista. Ja kyllähän sitä oikeatakin Tietoa nettiin mahtuu.

Kaikki löytämäni artikkelit ja tutkimusselosteet vain kirkastavat lääkärini kruunua. Kyllä, juuri kyseinen lääkeyhdistelmä on kaikissa tutkimuksissa todettu yhtä tehokkaaksi kuin vielä pari vuotta sitten laajemmin käytössä ollut paklitakseli-karboplatiini -yhdistelmä, mutta on huomattavasti paremmin siedettyä (suomeksi siis vähemmän oksennusta ja sänkyä). Samoin karboplatiini sisplatiinin tilalla "lisää syöpäpotilaan kokonaiselinajan elämänlaatua". Ja tuosta elämänlaadusta olen kiitollinen, samoin kuin kokonaiselinajasta, vaikka kamala sana onkin.

Koen siis olevani hyvissä käsissä. Sytostaattihoidot ovat puolessa, ja alunperin tähän väliin suunnitellut luustokartat, keuhko- ja magneettikuvat voitiin jättää tekemättä -näkyvää tautia on ca 12-5 -markkeriarvolla 7 kuulema turha hakea. Mielelläni jätän tuon hakemisen väliin. Sen sijaan, että lähtisin "arkkuun" kuuntelemaan populaarista abbaa, pääsen nauttimaan korkeatasoisesta live-taiteesta: Koirien kalevala -ooppera odottaa!

laukunkantajia

Syyskuun alussa, kun kuulin sairastumisestani rintasyöpään, tuntui asian "julkistaminen" heti varsin luontevalta itselleni, vaikka en ollut sen suhteen mitään päätöstä tehnyt -toki hyviä malliesimerkkejä avoimesta linjasta olin nähnyt mediassa ja yksityisissä blogeissa. Tiedämme satuhassit, mikaeljungnerit, rikisorsat, kylieminoguet ja ulfsundqvistit -ja heidän ja monien muiden julkkisten tarinoiden avulla syöpä-sana onkin muuttamassa merkitystään; vähitellen isosta, pelottavasta peikosta tulee tunnetumpi eri kokoisten peikkojen armeija. Armeija, jota vastaan voi taistella.

Voiko sairastumisprosessiaan edes suunnitella etukäteen? Kriisin keskellä sitä vain toimii itselleen ominaisella tavalla, ja vähitellen alkaa muodostua oma tapa kohdata sairaus ja ottaa se (väliaikaiseksi) matkakumppaniksi. Taakkojaan ei voi valita, mutta niiden kantaminen on lähinnä itsestä kiinni. Ja kantamista taas helpottaa, jos apujoukkoja on tarjolla. Ja apujoukot eivät tietäisi tarpeellisuuttaan, jos en heitä olisi matkaseuraksi pyytänyt kertomalla sairaudestani.

Kuluneen neljän kuukauden aikana olen siis joutunut järkyttämään kanssaihmisiäni tiedolla sairauksistani. On erittäin ikävää horjuttaa ihmisten turvallisuudentunnetta ja tulevaisuudenuskoa, uskoa mukavaan, tasaiseen elämänrytmiin aina iltaruskoon saakka. Koinkin aluksi viestinkantajan roolini raskaana, ja jaksoin yhden puhelun tai muun yhteydenoton päivän aikana. Kuinka mielelläni olisinkaan kertonut, että kiitos kysymästä, meille kuuluu ihan hyvää! Mutta kaikkeen tottuu, huonon uutisen kertomiseenkin. Toisaalta uutiset myös leviävät nopeasti, joten kohtaamisista ja puhelinkeskusteluista tuli helpompia. Monet halusivat jo heti aluksi helpottaa tilannetta, ja"olen kuullut tilanteestasi ja olet ollut ajatuksissani" -keskustelunavaus tuntui sekä huojentavalta että äärettömän empaattiselta.

Vieläkin tulee eteen tilanteita, joissa kohtaan tutun vuosien takaa. Tutun, joka ei välttämättä edes tiedä nuorimman lapsemme olemassaolosta saati kuopusta tuoreemmista asioista. Tapaamisen aikana on sitten tehtävä päätös, prisman kassajonossa, lastenvaatteiden kotimyyntikutsuilla, bensatankilla tai kosmetologin odotusaulassa, jakaako tieto sairauksistani, vai turvautua "kiitos hyvää"- kommentointiin (joka ei sekään valehtelua olisi!).

Useimmiten kuitenkin kerron syövistäni, muiden kuulumisten jälkeen, ikään kuin ohimennen ja sivulauseessa, keventäen ja huolettomasti. Viesti menee kuitenkin perille -ja tiedän saaneeni yhden laukunkantajan lisää matkalleni.

vuosikatsastus

Eräs tuttava uteli munasarjasyövästä kuultuaan, olenko muistanut käydä vuosittain papa-kokeessa. Aika reipas kysymys. Ja-visst olen, mutta valitettavasti kohdunkaulan syövän ja sen esiasteiden seulominen ei paljasta pitkällekään edennyttä munasarjasyöpää. Sitä ei paljasta välttämättä edes kokeneen gynekologin tutkimus, kuten itselleni kävi.

Elokuun alussa alkoi vasemmasta rinnastani löytämä patti todella askarruttaa mieltä, muutaman viikon olin sitä jo sormissani pyöritellyt ja toivonut katoavaksi. Vaan ei hävinnyt nystyrä, ja lääkäriin oli päästävä h-e-t-i. Netistä aika seuraavaksi päiväksi ja suuren yksityisen lääkäritalon gynekologin vastaanotolle. Patti oli pääasia (kuulema hyvänlaatuinen sidekudoskasvain, varmistetaan nyt kuitenkin mammografialla ja ultralla), mutta toki samalla tehtiin koko vuosikatsastus. Valittelin hieman outoja alavatsatuntemuksia ja tutkimuksen kivuliaisuutta, ja lääkäri totesikin tunnustelun jälkeen, että kohdussa on myooma, hyvänlaatuinen lihaskasvain. Vuoden päästä taas tervetuloa, tutkitaan onko kasvanut tai vaivaako enemmän. 70 euroa, kiitos ja näkemiin. Kertoi lääkäri kuitenkin vielä lähtiäisiksi, että ei se rinnan patti nyt syöpää ole, tämä todennäköisyys on Teidän iässänne äärettömän pieni.

Eipä taida herra lääkäri tietää vieläkään, kuinka väärässä oli. Rintasyöpätodennäköisyys oli varmasti pieni, mutta kuinka pieni olikaan mahdollisuus munasarjasyöpään? Niin pieni, ettei se tullut edes lääkärin mieleen. Mutta syöpäkasvain ei voinut olla pieni, sillä leikkauksessa, kahden kuukauden kuluttua, primaarikasvain oli jo yli 15 cm, ja kaksi etäpesäkettä, kumpikin 5 cm. Miten ne eivät gynekologisessa tutkimuksessa tuntuneet, hoikalla ihmisellä? Miksi lääkäri ei varmistanut myoomaepäilyään ultralla?

Onneksi lääkärin sanat myoomasta jäivät alitajuntaani, ja pyysin rintasyöpädiagnoosin saatuani lähetettä gynen puolelle, ajoittaiset vatsatuntemuksetkin huolestuttivat. Joudutin vielä saamaani aikaa kolmella viikolla kävelemällä vain härskisti polin ovesta sisään ja pyytämällä pikaisia tutkimuksia. Joskus on hyvä tietää jo lääkärille mennessä, mikä vaivaa.. Aavistus huonoista uutisista antoi pontta vaatimuksilleni, ja hyvä niin, sillä näin päästiin erinomaisen nopeasti tutkimuksiin ja leikkaukseen, ja sytostaattihoidot pääsivät alkamaan vain viikko rintasyövän hoitoon suunnitellusta aikataulusta myöhässä.

Mutta se gynekologi -pitäisikö minun välittää hänelle tieto sairauksistani? Tieto siitä, kuinka epätodennäköinen voi olla totta. En ketään osoita enkä syytä, eikä omalla kohdallani diagnoosi myöhästynyt ratkaisevasti, mutta entä jos olisin jäänyt odottamaan "myoman" lisäoireita? Mennyt seuraavan kerran gynekologin pakeille vasta sen suositellun vuoden päästä? Entä jos jonkun toisen asiakkaan sairaus jää löytämättä ajoissa vain siksi, että se on erittäin epätodennäköinen, eikä vaivaa katsota aiheelliseksi tutkia tarkemmin -kuten vaikka ihan simppelisti ultraamalla?

Ehkäpä se kohtelias kirje tuolle gynekologille pitää kirjoittaa. Eli "hyvä lääkäri n.n, kävin vastaanotollanne 7.8.2008..." Sanojen matka paperille on kuitenkin vielä pitkä, ja postiin vielä pitempi.

aamusta päivä alkaa

Sunnuntaiaamuna on mukava herätä yhdeksältä supatukseen ja astioiden kilistelyyn keittiössä. Eikä ole edes äitienpäivä ja mieskin makaa vielä vieressä.. Perheen nuori neiti on herännyt siis hyvällä tuulella ja ottanut toimiinsa mukaan vielä pikkusiskon, luvassa on aamiaisyllätys, eli leivät ja päälliset sievästi leikattuina ja aseteltuina pöydässä, kupit ojennuksessa ja servetitkin vieressä. Pikkusisko ei malta kattauspuuhissa ihan hiljaa olla, äänen voimakkuus kun tapaa olla suoraan verrannollinen kerrottavan asian tärkeyteen, ja kuulemme hyvin makuuhuoneeseen, että hän haluaa muumipappamukin, kovia ruisleipänappeja ja EIKÖ NE KOSKAAN HERÄÄ..

Kaukana tuntuvat olevan ne ajat, jolloin neiti keskimmäinen aamulla herättyään (kuudelta?) aloitti aikamoisen jeremiaadin, joka lakkasi vasta kun hän sai viidennen puurolusikan suuhunsa. Temperamenttinen tyttö osasi vaatia tarvitsemaansa tarpeeksi voimallisesti, ettei jäänyt vahingossa 1v 5kk vanhemman isoveljen jalkoihin. Voimasuhteet menivätkin nopeasti toisin päin. Eräänä heinäkuun päivänä 1999 sitterissä napottava viisikuinen tyttövauva otti vauhtia, ja liukkaalla lattialla pääsi kuin pääsikin sinnikkäästi keinumalla parin metrin matkan potalla istuvan velipojan luokse, jatkoi keinumistaan ja naureskeli ilkikurisesti; sainpas härnättyä! Rauhaa rakastava velimies oli hölmistyneen näköinen, nytkö tämä jo alkaa..

Mutta tämä aamu siis alkoi hyvin, ja verensokerit pysyivät kohdillaan ja tuulet muutenkin suotuisina, ja saimme nauttia neiti aurinkoisesta neiti tulisielun sijaan koko päivän. Pikkusisko sai kärsivällistä peliseuraa, koko perhe musiikillisia taide-elämyksiä (kaikki viisi pianolla opeteltua kappaletta) ja äiti vielä ruuanlaittoapua. Hiihtoladullakin nähtiin sopuisa kaksikko, ja idylliin ei kaivattu oikeastaan kuin naistenlehden toimittaja tekemään juttua, "äiti ja tytär harrastavat yhdessä", "tytär auttaa äidin ylämäessä" tai "äiti ja tytär, vuorovetoa". Oikeasti hiihto oli mukavaa, ja yhdeksänvuotiaan kanssa hiihtäessä vauhti pysyy sopivana, eikä ohimenijöiden vuoksi tarvitse tuntea heikommuutta.

Tämän sunnuntain voimalla jaksaa taas syöpää, arkea ja ehkäpä muutamat oven paukautukset ja tyhmä-kommentit..

pekkasia

Pohdittiin miehen kanssa, pitäisikö peltosen päiväkotipaikka muuttaa osa-aikaiseksi, ja päätettiin jo niin tehdä, mutta asia ei ole päätöksestä edennyt. Seuraava askel olisi varmaan tilata kunnanvirastosta kaavake, jolla toimenpiteen voi suorittaa.. Saamattomuus ei ole uutta, moni muukin asia jää mietinnän alle ja sieltä unohduksiin. Pitkittyneitä projekteja ovat mm. lukuisat kalustehankinnat ja vakuutusten tai tavarantoimittajien kilpailutukset sekä luomupiiriin liittyminen. Ilmankin on nääs pärjätty.

Päiväkotipaikan muuttaminen osa-aikaiseksi toisi vaan selvää säästöä joka kuukausi. Syksyn tarhapäivistä peltsi kirmasi ehkä puolet päiväkodissa. Toinen puoli oli sitten flunssakaranteenia kulloin kumminkin päin, tai sitten välttelimme vesi-entero-parvo- ja pervorokkoja, mitä niitä lastentauteja milloinkin kulmilla liikkuu. Välillä pidimme myös ihan rehellisiä luppopäiviä -kuten eräs ekaluokkalainen, joka jätti eräänä aamuna saapumatta kouluun. Kotiin hädissään soittavalle äitille hän tuumasi, jotta "pirän tässä yhen pekkaspäivän".

Ja mikäs niitä pekkaspäiviä pitäessä. Mukavaa kolmevuotiaan kanssa on kotosalla olla, vaikka päiväkodin kasvattavaan ja sosiaalistavaan vaikutukseen lujasti uskonkin. Peltonen on taipuisa luonne, joka on unohtanut uhmaiän (kompensoituu ehkä kymmenen vuoden kuluttua?), ja jonka kanssa on jo suhteellisen helppo liikkua maailmalla = kotiäitipiireissä eli kylässä, kaupassa, kerhossa ja kaupungilla.

Lähikaupassa olemme tuttuja, muillekin kuin myymälänhoitajalle. Eilinen kauppareissu meni näin. Neiti otti omat kärryt, lähti seuraamaan edessä kulkevaa rouvaa, ja napsi kärryynsä kaikki tuotteet, mitkä edelläkulkijakin. Kunnes äiti ehätti paikalle ja palautti munkki- ja perunapussit sekä hiillosmakkarapaketit takaisin hyllyyn. Äidin juuttuessa tekemään tiukkaa valintaa sika-naudan ja paistijauhelihan välillä, luki peltonen kovaan ääneen murojen tuoteselosteita, "on maitoo on munnii on lakkootia, ei voi ottaa". Yllättäen sopivin muropaketti oli suklainen imellys, ja vasta tiukkojen neuvotteluiden jälkeen paketti saatiin vaihdettua astetta terveellisemmäksi.

Päästiin jo kassalle saakka, missä neiti kertoi koko kaupalle, että "isona mäkin juon tota kaljaa ja kahvia, nyt mää juon pillimehua" (edellä olevan rouvan ostosten kommentointia). Myymälävarkaan alku yritti vielä salakuljettaa kassan ohi joulukonvehtirasian, mistä kiinni jäätyään uhkasi lähteä yksin kotiin. Pysähtyi kuitenkin kotimatkallaan tutkimaan vielä kaupan eteisessä olevaa lehtihyllyä, jonka ääreen unohtui kyyköttämään siksi aikaa, kun pakkasin ostoksiamme. Hiljaisuus olikin enteellistä, sillä kohta kuului kovalla äänellä "nyt tuli jotain housuun". Ja tilanneselostus jatkui "se on varmaan kakkaa".

Episodeja siis päiviimme mahtuu, mutta kolmannen lapsen ollessa kyseessä niihin suhtautuu aika lunkisti. Tilannekomiikkaa ja arjen piristystä, sitä tämä on. Ja housupyykkiä.

notkuu netissä

Perheen pojille tulee joskus huomautettua tietsikan ääreen juuttumisesta. Tänään sitten kulutin itse puoli iltaa netissa notkuen, ja huomasin, että virta voi viedä mukanaan, ajantaju Oikeasti kadota. Alkuun hain tietoa ontelosyylistä ja niiden hoidosta. Siitä se sitten lähti, löysin terveyssivut, terveystuotesivut, antioksidantteja, lääketehtaita ja tuotteita, arpajaisia, neulemalleja, taas syöpäsivuja, italialaisen tenorin, ylen toimitusjohtajan jne.. Kunnes päätin lopettaa, paljon tietävämpänä ja muutamaa nettituttavuutta rikkaampana.

Mielenkiintoisin löytö oli luettelo ruoka-aineista, joita syömällä pidentää elämää, ehkäpä jopa vuosilla. Mahtava lupaus. Eli jatkossa meidän perheessä tarjoillaan omenoita, vadelmia, mustikoita ja karpaloita tummasuklaakastikkeella. Ruokajuomana teetä ja lounaalla ja päivällisellä parsakaalia kirsikkatomaattien kera, välissä kahvia kaikille. Toisilla sivuilla vannottiin ruuan happo-emäs -tasapainon nimiin, ja toki ruuan lisäksi tuohon tasapainoon tarvittiin myös erilaisia uutteita. Myös liikuntatarjottimelle oli ilmestynyt mieltä tasapainottavia ja elämänhallintaa lisääviä lajeja, vau.

Olisikin tämä sairauden hoito niin simppeliä. Ruokavalio ja keho kuntoon, vähän lisäravinnetta purkista ja terveen paperit. Hoitomyönteisyys ja motivaatio itsehoitoon, vaikka totaaliseen elämäntapamuutokseen lienee syöpäpotilailla huippuluokkaa. Kun kuolema kulkee kantapäillä (tai missä järjestyksessä kukin tällä syöpämaratonilla juokseekin), herää itsellekin halu tehdä parantumisen eteen kaikkensa.

Tämänhetken tieteellinen ja virallinen totuus kuitenkin on, ettei ahkerinkaan jumppaaminen ja kilojen ja ilojen vähentäminen vaikuta itse tautiin. Sairauden kokemiseen ja elämänlaatuun se kuitenkin vaikuttaa, joten sama elämäntyyli jatkukoon kuin tähänkin saakka: sopivasti kaikkea! Mielummin kuitenkin iloja kuin kiloja.

kuka vei porkat?

Lapset palasivat sunnuntaina kainuunlomalta, ja talo on taas täynnä elämää ja ääntä. Tarinaa riittää, musiikkia luukutetaan, pelit räiskivät, puhelimet ja ovikello soi. Johan tätä kaipasikin, ajattelee äitee (ja nauttii taas kun saa lapset illalla sänkyihinsä..)

Hauskaan ei paljon tarvita, varsinkaan lapsilla. Mukavaa on ollut nukkua pitkään, leipoa, olla vaan, leikkiä koiran kanssa, katsoa telkkaria.. Perheemme supliikeille (=tytöt) lienee mieluista ollut altis yleisö, joka kommentoi kysymys-selitystulvaan muutakin kuin aijaa, niinkö. Mieliinpainuvin kokemus isommille ei kuitenkaan ole ollut laskettelu- eikä uimahallireissukaan, vaan vanhainkodissa käynti. Eivät meidän lapset ole umpiossa kasvaneet, mutta suvussa on ollut tapana kuolla nuorena tai vanhana ja nopeasti, joten vanhusten, tai ainakin dementoituneiden vanhusten maailma on lapsille täysin vieras.

Jälkikasvun keskuudessa herättää edelleen hilpeyttä 90-vuotiaan kainuun mummon jutut, ja monista sanomisista taitaa tulla lentäviä lauseita arkeemme, sen verran tiheästi niitä toistellaan. Aamulla voi pitkän letin kasvattaneelle esikoispojalle sanoa, että tyttö kuule, sun tukka on aika takussa. Pakkaseen lähteviltä koululaisilta voi aina udella, meinaatteko hiihtää vai ihan hevosella mennä, ja kun joku on hukassa, voi aina neuvoa, että jospa ne porkat löytyy tuolta naapurista..

Hienoa on, että lapset suhtautuvat höpöjäkin puhuvaan vanhukseen kunnioituksella, eikä juttujen taantuminen välillä lapsen tasolle tunnu heistä mitenkään pelottavalta tai ahdistavalta. Itse asiassa, eipä tuo huono vaihtoehto ole ollenkaan elämän ehtooksi: 9o vuotta elettyä elämää, josta muistaa parhaat palat, tyytyväisenä ja hyvässä hoidossa. Tavoitetta siinäkin!

Supersalmiakki

Tänään ei kukaan enää kaatanut kahviini kuparia tai muuta metallia, eikä vesikään ollut laimennettua. Ruoka maistui kutakuinkin siltä miltä sen pitäisi, eikä tulisuutta ja mausteita tarvinnut peittämään mahdollisia myrkytyksen jälkiä.. Ja oikeasti ruoka maistui, eikä syöminen tapahtunut vanhasta muistista: kaksi perunaa, salaattia, kauha kastiketta tyyliin. Myös vaivat, joita hoidetaan samarinilla, renniellä, duphalacilla ja primperanilla alkavat olla mennyttä tämän kolmannen sytostaattihoidon osalta. Eläköön ruoka ja makujen maailma!

Seuraavaksi tulevat sitten tuntemukset suussa ja kielessä, sekä pienet tuntopuutokset tai pistelyt raajoissa. Nivelkipujakin jossain vaiheessa, mutta ne on hyvä sotkea urheilun aiheuttamiin rasituksiin. Ajoittaiset vatsakivut tuntuvat lähes hyviltä, sillä mielikuvissa pahissolut saavat väistyä siellä hurjissa yhteentoissa solunsalpaajien kanssa. Väsy menee kaamoksen piikkiin, täällä pohjoisessa kun päivän pituus ylittää juuri neljä tuntia.

En valita hoidon sivuvaikutuksia, kovin vähällä olen tähän asti päässyt. Etukäteen kuvittelin hoitojen jälkeen makaavani kylpyhuoneen lattialla nostaakseni päätä vain, jotta oksennus osuisi viemäriaukon kohdalle. Joskus on hyvä olla väärässä. Tiedän matkatovereita, joilla sama lääkitys aiheuttaa samoja vaivoja kuin itselläni, mutta paljon voimakkaampina, tai jopa aivan erilaisia vaivoja. Onneksi on ne edellä mainitsemani hyvät lääkkeet, ja niiden päälle vielä paras rohto kaikista: salmiakki. Tuo tuttu ammoniumkloridi peittää mukavasti kaikki jälki- ja sivumaut, ja tuo lääkekaappiin ripauksen huumoria.

pakkasta ja koltiaisia

Kahdenkymmenen asteen pakkanen tuntuu lauhempiin säihin tottuneena kylmältä. Jos kylmyys meinaa tulla esteeksi ulosmenolle, pitää muistutella mieliin kuuden vuoden takaista uutta vuotta, jolloin nautimme uuden kotimme takkatulesta erityisen hartaasti: ulkomittarin mukaan pakkanen laski -42 celsiusasteeseen. Virallinen pakkaslukema taisi olla vähän vähemmän, mutta peltoaukealla puhaltava viima lisäsi luultavasti pakkasen kokonaisvaikutusta. Pihallamme seisoneista omista ja vieraiden autoista yksi toimi, ja sillä kyydein käytiin lähikaupassa pari kertaa. Ulkomaanvieraille suunnitellut kiertokäynnit ja päiväkävelyt jäivät odottamaan ilmastonmuutosta tai kesälomaa. Viime päivien aikana pakkanen ei ole alimmillakaan laskenut yli kahteenkymmeneen, eli ei mitään tekosyitä luistaa päivittäisestä lenkistä.

Kovin autioksi taajamamme raitti talvi-iltoina hiljenee, ja pimeässä saa sauvoa tai juosta aivan rauhassa, välistä yksin, välistä miehen kanssa tai joskus ihan rouvaporukalla. Naapuri kerran ihmetteli, miten uskallan yksin lenkkeillä. Eipä ollut omaan mieleen uskaltaminen tullutkaan -omat möröt sisälläni ovat kaiketi paljon vaarallisempia kuin tämän kyläpahasen koltiaiset. Ja pienemmät poikaset tunnenkin hyvin, ja heille voi aina sanoa, että ope käskee nyt mennä tekemään läksyjä kotiin. Turvallisempaa lenkkeilypaikkaa saa siis hakea, kun vain muistaa pistää heijastinliivin päälle ja varoa paria nuorta toyota-kuskia, jotka joskus intoutuvat kokeilemaan, kuinka hyviä pomppuja "pääväylälle" asetetusta hidastetöyssystä saa.

Yllättäviäkin tapaamisia lenkkipolulle mahtuu. Eräänä iltana lenkiltä palatessa huomasin kotipihallamme tuoreet jäniksen jäljet vastasataneessa hienossa lumipeitteessä. Eipä tarvinnut kauaa tiirailla, kun jälkien jättäjäkin näkyi pensasaidan alla. Siellä se istui, komearaaminen, aito metsäjänes, hyvin itsetietoisen näköisenä eikä säikkynyt minua enempää kuin minä mörköjä. Hyvin on häntä muistettu ruokkia (viime vuonna pätkä orapihlaja- ja aronia-aitaa sekä neljän omenapuun alimmat oksat), niin iso ja kesy tuo otus näytti olevan. Yritin haastella kaverin kanssa hetken, ja tehdä sopimusta pensasaidan ja omenapuiden leikkaamisen suhteen, sillä mielelläni hoitaisin tuon velvollisuuden itse (tai pistäisin miehen asialle). Saapa katsoa, ymmärsikö pupu puheitani. Ainakin sai kylliksensä ohjeista ja ojennuksesta, ja lähti naapurin puolelle kylään, mokoma koltiainen.

yrittää olla karanteenissa

Veriarvojen alhaisuuden vuoksi käskettiin pysytellä flunssa- ja tartuntatautikaranteenissa, sillä pöpöjen iskiessä luvassa olisi mahdollisesti sairaalajakso. Yritän karanteenia kuuliaisesti noudattaa seuraavat pari viikkoa, mutta kyllä tämä tahdonvoimaa vaatii. Kyläpaikkojen tautitilanne tulee tarkistaa, tuntuu typerältä vaikkakin tarpeelliselta. Alennusmyynteihin ei uskalla mennä, ovat sen verran kuhisevia ja köhiseviä paikkoja, joten riepujen katselun jätän suosiolla tuonnemmaksi. Pakkanen paukkuu nurkissa, eikä alkuperäisen suunnitelman mukaista urheilulomaakaan voi toteuttaa.

Onneksi kotona riittää perheenemännälle pientä kivaa puuhastelua. Orkideat nauttivat kerrankin oikeaoppisesta kastelusta sulatetulla lumella, ja kaikenlaiset arkistot (romu- ja paperikasat, suom. huom) saavat kyytiä. Pölypalloja metsästelen aikani ratoksi, kuten kuusen neulasiakin,eivät nimittäin tunnu mukavilta lakanoilla. Tähdellisempiä hommia saattaisi myös löytyä esimerkiksi pyykkikaapin kätköistä, mutta lomalla kun ollaan, voi hanttihommat valita inspiraation mukaan. Tai jättää valitsematta, ja keskittyä yöpöydän notkuvaan kirjatarjontaan tai tv-viihteeseen, joka on jäänyt viime kuukausina melko vähiin. On tainnut omassa elämässä olla draamaa aivan kylliksi..

karmeita prosentteja

Varsin mainio hoidon jälkeinen päivä. Aamulla heräsin vähän epämääräiseen oloon, joka tosin saattoi näin tottumattomana johtua lääkkeen sijasta puolista lasillisista hehku-, puna- ja kuohuviiniä. Primperan ja nukkuminen puoli kahteentoista auttoi asiaa mukavasti, samoin seitsemän kilometrin sauvakävely pikku pakkasessa. Kortisoneja en suinkaan ole unohtanut, joten nukkumattia saanee tänä iltana odotella pikkutunneille saakka. On tuosta piristyslääkkeestä hyötyäkin: kerrankin uuten vuotena puolille öin valvominen ei tuntunut tiukalta urheilusuoritukselta.

Eilen sairaalassa kyselin ihan uteliaisuuttani, käykö polilla hoidossa muita alle nelikymppisiä munasarjasyöpäpotilaita. Ei käy, ei. Turha siis odotella ikätovereita hoitokavereiksi huoneeseen, ja kyllähän meillä juttu luisti hyvin viime kerralla tutuksi tulleen 74-vuotiaan entisen maatalon emännän kanssa. Tässä iässä kahden syövän kantajana olen siis todellinen tilastoharha. Kolmenkymmenen vuoden hoitajakokemuksella syöpähoitajani ei muistanut edes toista potilasta, jolla olisi rinta- ja munasarjasyöpä yhtä aikaa akuuttina ja hoidettavana. Pari ikäistäni munasarjasyöpäläistä hoitaja muisti vuosien takaa, epäili heidän olevan seurantapolin asiakkaina, kun ei ole hoidoissa näkynyt. Toivoa sopii.

Harvinaisen tilanteeni ymmärsin jo aiemmin, ja hakeuduin perinnöllisyyspoliklinikalle tutkimuksiin. Sepä olikin erilainen lääkärikäynti. Ei paitaa pois, ei muita tutkimuksia kuin sukutaustan selvittäminen ja ulkomaisen perinnöllisyyslääketieteellisisen kirjallisuuden selailu kaavioineen, pyöreän pöydän ääressä, vierekkäin lääkärin kanssa istuen. Aika outo tilanne, lääkärissä käynniksi. Sukutaustasta aloitettiin, olin jo etukäteen tehnyt sen eteen salapoliisityötä. Syöpäsairasta sakkiahan sieltä löytyi. Sukupuun yksi oksa näyttää kovin tummalta: perheen yhdeksästä sisaruksesta viisi sairasti syöpää,kuka missäkin. Muitakin yksittäisiä syöpätapauksia tuosta samasta oksasta roikkui, ja näiden takia lääkäri piti sukuamme potentiaalisena "familiaarisena" syöpäsukuna.

Familiaariset tekijät ovat vielä tutkimusasteella, eikä niitä voi seuloa, kuten jo tunnettuja BRCA1 ja BRCA2 -geenejä. Rinta- ja munasarjasyövän esiintyminen samalla ihmisellä kuitenkin viittaa geenin olemassaoloon, ja vaikkei suvusta löytynyt muita kyseisiä syöpätapauksia, viittaavat myös vatsan alueen syövät geenin mahdollisuuteen. Sain kuulla, että ns. Vahteriston kriteerejä käytettäessä todennäköisyys jomman kumman geenin löytymiseen "neuvottavalta" (eli minä) on peräti 49%. Siksipä mielelläni luovutin pari putkea verta hollantiin lähteväksi, jossa tarkat tutkimukset vievät useamman kuukauden. Tässähän kokee jo saavansa vastinetta verorahoille!

Toivoa kuitenkin sopii, etten kyseisiä geenejä kanna. Itsellenihän sillä ei mitään merkitystä ole, mutta lähisuku ja lapset ovat seuraava huolenaihe. Ykkösgeenin kantajalla on 80% riski sairastua munasarjasyöpään ja 50% riski rintasyöpään elämänsä aikana. Eli käytännössä geenin kantaja sairastuu jossain elämänsä vaiheessa ainakin jompaan kumpaan syöpään. Kakkostyypin geenissä prosentit olivat hieman kauniimmat ja sairastuvuusviivat iän mukaan loivemmat. Hurjaa, silti. Mutta se lääketiede, siihen laitamme toivomme.. mitä uusia mahdollisuuksia syövän seulomiseksi ja varhaiseksi hoitamiseksi onkaan luvassa. Ja parantamiseksi!