karmeita prosentteja

Varsin mainio hoidon jälkeinen päivä. Aamulla heräsin vähän epämääräiseen oloon, joka tosin saattoi näin tottumattomana johtua lääkkeen sijasta puolista lasillisista hehku-, puna- ja kuohuviiniä. Primperan ja nukkuminen puoli kahteentoista auttoi asiaa mukavasti, samoin seitsemän kilometrin sauvakävely pikku pakkasessa. Kortisoneja en suinkaan ole unohtanut, joten nukkumattia saanee tänä iltana odotella pikkutunneille saakka. On tuosta piristyslääkkeestä hyötyäkin: kerrankin uuten vuotena puolille öin valvominen ei tuntunut tiukalta urheilusuoritukselta.

Eilen sairaalassa kyselin ihan uteliaisuuttani, käykö polilla hoidossa muita alle nelikymppisiä munasarjasyöpäpotilaita. Ei käy, ei. Turha siis odotella ikätovereita hoitokavereiksi huoneeseen, ja kyllähän meillä juttu luisti hyvin viime kerralla tutuksi tulleen 74-vuotiaan entisen maatalon emännän kanssa. Tässä iässä kahden syövän kantajana olen siis todellinen tilastoharha. Kolmenkymmenen vuoden hoitajakokemuksella syöpähoitajani ei muistanut edes toista potilasta, jolla olisi rinta- ja munasarjasyöpä yhtä aikaa akuuttina ja hoidettavana. Pari ikäistäni munasarjasyöpäläistä hoitaja muisti vuosien takaa, epäili heidän olevan seurantapolin asiakkaina, kun ei ole hoidoissa näkynyt. Toivoa sopii.

Harvinaisen tilanteeni ymmärsin jo aiemmin, ja hakeuduin perinnöllisyyspoliklinikalle tutkimuksiin. Sepä olikin erilainen lääkärikäynti. Ei paitaa pois, ei muita tutkimuksia kuin sukutaustan selvittäminen ja ulkomaisen perinnöllisyyslääketieteellisisen kirjallisuuden selailu kaavioineen, pyöreän pöydän ääressä, vierekkäin lääkärin kanssa istuen. Aika outo tilanne, lääkärissä käynniksi. Sukutaustasta aloitettiin, olin jo etukäteen tehnyt sen eteen salapoliisityötä. Syöpäsairasta sakkiahan sieltä löytyi. Sukupuun yksi oksa näyttää kovin tummalta: perheen yhdeksästä sisaruksesta viisi sairasti syöpää,kuka missäkin. Muitakin yksittäisiä syöpätapauksia tuosta samasta oksasta roikkui, ja näiden takia lääkäri piti sukuamme potentiaalisena "familiaarisena" syöpäsukuna.

Familiaariset tekijät ovat vielä tutkimusasteella, eikä niitä voi seuloa, kuten jo tunnettuja BRCA1 ja BRCA2 -geenejä. Rinta- ja munasarjasyövän esiintyminen samalla ihmisellä kuitenkin viittaa geenin olemassaoloon, ja vaikkei suvusta löytynyt muita kyseisiä syöpätapauksia, viittaavat myös vatsan alueen syövät geenin mahdollisuuteen. Sain kuulla, että ns. Vahteriston kriteerejä käytettäessä todennäköisyys jomman kumman geenin löytymiseen "neuvottavalta" (eli minä) on peräti 49%. Siksipä mielelläni luovutin pari putkea verta hollantiin lähteväksi, jossa tarkat tutkimukset vievät useamman kuukauden. Tässähän kokee jo saavansa vastinetta verorahoille!

Toivoa kuitenkin sopii, etten kyseisiä geenejä kanna. Itsellenihän sillä ei mitään merkitystä ole, mutta lähisuku ja lapset ovat seuraava huolenaihe. Ykkösgeenin kantajalla on 80% riski sairastua munasarjasyöpään ja 50% riski rintasyöpään elämänsä aikana. Eli käytännössä geenin kantaja sairastuu jossain elämänsä vaiheessa ainakin jompaan kumpaan syöpään. Kakkostyypin geenissä prosentit olivat hieman kauniimmat ja sairastuvuusviivat iän mukaan loivemmat. Hurjaa, silti. Mutta se lääketiede, siihen laitamme toivomme.. mitä uusia mahdollisuuksia syövän seulomiseksi ja varhaiseksi hoitamiseksi onkaan luvassa. Ja parantamiseksi!

naispaholaiset

Ystävä soitti illalla ja kysyi mitä olen päivän tehnyt.En mitään, sillä odotin puhelua.

Aamulla saateltiin nuorimmaisen kanssa hoitajatiimi junalle. Kotiinpäin ajeltiin hiljalleen, ettei moottorin melu vaan peittäisi puhelimen ääntä alleen. Kotiin tultua ei voitu jäädä pihalle leikkimään, sillä puhelin ei oikein tykkää kylmästä, se pätkii. Sisällä kuljetin puhelinta jopa vessaan, ja säännöllisin väliajoin tarkistin, ettei vaan olisi soitto mennyt ohi. Puhelin kun saattoi hetkeksi unohtua viereiseen huoneeseen. Pari kertaa tuli väärä hälytys: puhelu päiväkodista (vatsatautiepidemia alkaa siellä hellittää ja uskaltaisimme tulla valokuvaan) ja koululaisen peruspuhelu (saako mennä kaverille). Juu selvä kiitos hei hei. Puhelin ei saisi olla kauaa varattu. Vähän vaille neljä iltapäivällä olin jo luopunut toivosta, että lääkäri muistaisi lupauksensa soittaa minulle tarkemmista tuloksista. Mutta sitten pirahti.

Soittava lääkäri ei ollutkaan sama, jonka kanssa olin puhunut kotiutuspäivänä. Ensi töikseen tämä rauhallisen kuuloinen naisääni kyseli leikkauksen jälkeistä vointia, ja kertoi sitten että harmiksensa hänellä on huonoja uutisia: "Sairastat munasarjasyöpää". Ahaa. Siis hän luuli kertovansa minulle uutista. Jatkonkin olin jotenkin arvannut: tämä se vasta ärhäkkä syöpä onkin, ja valitettavasti levinnyt vatsan sisällä vaikkei imusolmukkeisiin. Nyt on syytä kuulema valjastaa voimavarat tämän taudin hillitsemiseen, rintasyöpää hoidettaisiin sitten myöhemmin.

Kannan siis kahta aggressiivista naispaholaista (voi estrogeeni!) kehossani, ja niille pitäisi antaa kyytiä. Samoin kuin ikävän kuuloisille elinikäennusteille ja uusiutumisriskeille ja muille aaveille. Siis lenkkarit jalkaan ja syyspimeään yöhön, kirjaimellisesti, taistelukuntoa hakemaan. Maltoin sentään vielä jättää juoksuaskeleet ottamatta..