Lapset palasivat sunnuntaina kainuunlomalta, ja talo on taas täynnä elämää ja ääntä. Tarinaa riittää, musiikkia luukutetaan, pelit räiskivät, puhelimet ja ovikello soi. Johan tätä kaipasikin, ajattelee äitee (ja nauttii taas kun saa lapset illalla sänkyihinsä..)
Hauskaan ei paljon tarvita, varsinkaan lapsilla. Mukavaa on ollut nukkua pitkään, leipoa, olla vaan, leikkiä koiran kanssa, katsoa telkkaria.. Perheemme supliikeille (=tytöt) lienee mieluista ollut altis yleisö, joka kommentoi kysymys-selitystulvaan muutakin kuin aijaa, niinkö. Mieliinpainuvin kokemus isommille ei kuitenkaan ole ollut laskettelu- eikä uimahallireissukaan, vaan vanhainkodissa käynti. Eivät meidän lapset ole umpiossa kasvaneet, mutta suvussa on ollut tapana kuolla nuorena tai vanhana ja nopeasti, joten vanhusten, tai ainakin dementoituneiden vanhusten maailma on lapsille täysin vieras.
Jälkikasvun keskuudessa herättää edelleen hilpeyttä 90-vuotiaan kainuun mummon jutut, ja monista sanomisista taitaa tulla lentäviä lauseita arkeemme, sen verran tiheästi niitä toistellaan. Aamulla voi pitkän letin kasvattaneelle esikoispojalle sanoa, että tyttö kuule, sun tukka on aika takussa. Pakkaseen lähteviltä koululaisilta voi aina udella, meinaatteko hiihtää vai ihan hevosella mennä, ja kun joku on hukassa, voi aina neuvoa, että jospa ne porkat löytyy tuolta naapurista..
Hienoa on, että lapset suhtautuvat höpöjäkin puhuvaan vanhukseen kunnioituksella, eikä juttujen taantuminen välillä lapsen tasolle tunnu heistä mitenkään pelottavalta tai ahdistavalta. Itse asiassa, eipä tuo huono vaihtoehto ole ollenkaan elämän ehtooksi: 9o vuotta elettyä elämää, josta muistaa parhaat palat, tyytyväisenä ja hyvässä hoidossa. Tavoitetta siinäkin!
Mitä mieltä äänikirjoista?
1 kuukausi sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti