laukunkantajia

Syyskuun alussa, kun kuulin sairastumisestani rintasyöpään, tuntui asian "julkistaminen" heti varsin luontevalta itselleni, vaikka en ollut sen suhteen mitään päätöstä tehnyt -toki hyviä malliesimerkkejä avoimesta linjasta olin nähnyt mediassa ja yksityisissä blogeissa. Tiedämme satuhassit, mikaeljungnerit, rikisorsat, kylieminoguet ja ulfsundqvistit -ja heidän ja monien muiden julkkisten tarinoiden avulla syöpä-sana onkin muuttamassa merkitystään; vähitellen isosta, pelottavasta peikosta tulee tunnetumpi eri kokoisten peikkojen armeija. Armeija, jota vastaan voi taistella.

Voiko sairastumisprosessiaan edes suunnitella etukäteen? Kriisin keskellä sitä vain toimii itselleen ominaisella tavalla, ja vähitellen alkaa muodostua oma tapa kohdata sairaus ja ottaa se (väliaikaiseksi) matkakumppaniksi. Taakkojaan ei voi valita, mutta niiden kantaminen on lähinnä itsestä kiinni. Ja kantamista taas helpottaa, jos apujoukkoja on tarjolla. Ja apujoukot eivät tietäisi tarpeellisuuttaan, jos en heitä olisi matkaseuraksi pyytänyt kertomalla sairaudestani.

Kuluneen neljän kuukauden aikana olen siis joutunut järkyttämään kanssaihmisiäni tiedolla sairauksistani. On erittäin ikävää horjuttaa ihmisten turvallisuudentunnetta ja tulevaisuudenuskoa, uskoa mukavaan, tasaiseen elämänrytmiin aina iltaruskoon saakka. Koinkin aluksi viestinkantajan roolini raskaana, ja jaksoin yhden puhelun tai muun yhteydenoton päivän aikana. Kuinka mielelläni olisinkaan kertonut, että kiitos kysymästä, meille kuuluu ihan hyvää! Mutta kaikkeen tottuu, huonon uutisen kertomiseenkin. Toisaalta uutiset myös leviävät nopeasti, joten kohtaamisista ja puhelinkeskusteluista tuli helpompia. Monet halusivat jo heti aluksi helpottaa tilannetta, ja"olen kuullut tilanteestasi ja olet ollut ajatuksissani" -keskustelunavaus tuntui sekä huojentavalta että äärettömän empaattiselta.

Vieläkin tulee eteen tilanteita, joissa kohtaan tutun vuosien takaa. Tutun, joka ei välttämättä edes tiedä nuorimman lapsemme olemassaolosta saati kuopusta tuoreemmista asioista. Tapaamisen aikana on sitten tehtävä päätös, prisman kassajonossa, lastenvaatteiden kotimyyntikutsuilla, bensatankilla tai kosmetologin odotusaulassa, jakaako tieto sairauksistani, vai turvautua "kiitos hyvää"- kommentointiin (joka ei sekään valehtelua olisi!).

Useimmiten kuitenkin kerron syövistäni, muiden kuulumisten jälkeen, ikään kuin ohimennen ja sivulauseessa, keventäen ja huolettomasti. Viesti menee kuitenkin perille -ja tiedän saaneeni yhden laukunkantajan lisää matkalleni.