lupauksia

Hoidot sisuksissa on hyvä käydä vastaanottamaan uutta vuotta. Yritin kysellä hoitajilta lupaa illalla järjestettävälle uudenvuodenjuoksulle, (kuntosarjaan 5km eli ei mikään maratoni, siihen on matkaa..), mutta eivät kovin lämpimästi sitä suositelleet. Näillä veriarvoilla (syöpäarvo enää 7!!!, ne muut vain olivat huonoja) ja saamallani lääkityksellä kannattaa juoksut juosta vasta viikonvaihteessa tai myöhemmin. Ulkona riehuva myrsky, joka on vienyt lähiuimahallin katonkin mennessään antaa pientä lisäpontta juoksukiellolle.. Juoksun sijasta valitsenkin siis perinteisen uudenvuoden tilaisuuden, coctail-partyt ystävien kesken -kieltämättä vaihtoehdoista se houkuttelevampi:)

Uudenvuoden lupaukseni liittyy sekin urheiluun. En yleensä mitään tosilupauksia harrasta, enkä nytkään vakavissani ole. Mutta ainahan voi päättää, ja päätöksestä lipsua, jos tarve tai heikko luonne niin vaatii. Keväällä aloitin juoksuharrastuksen -aivan nollasta- työtoverin innoittamana. Tavoitteena oli selvittää lyhin matka levin ruskamaratonilla 13. syyskuuta. Innokkaasti treenasin koko kesän ja kunto koheni silmissä (tai no ei siellä, reisissä ja pohkeissa enemmänkin). Maratonimatka kaatui juoksijoiden vähyyteen ja epämääräisiin urheiluvammoihin, ja lopullinen niitti oli rintaleikkaukseni 12. syyskuuta. Ruskamaratonista tuli siis pitempi ja rankempi kuin olin kuvitellut, mutta hyvä pohjakunto auttanee tälläkin matkalla. Juoksuinto ei ole kuitenkaan mihinkään kadonnut, ja uudenvuodenlupaukseni onkin säännöllinen, voinnin sallima juoksentelu ja muu urheilullinen toiminta. Penkkiurheilu kelpaa myös, samoin wii-pelit;)

Samaa kuntoiluinnostusta toivottelen kaikille kanssaihmisille. En ole urheiluhullu, mutta tämä endorfiinihuuma vie mennessään, sekä hyvä ja terve olo. Ja veikkaanpa, että mummotautikin voisi olla jo iskenyt, ilman tätä estrogeeniä korvaavaa toista e-alkuista sisäeritteistä luonnontuotetta. Aiemmin vain koin, ettei juoksu ollut oma juttu. Esteenä pidin jopa rintavuutta, ja joskus toivoinkin että rintavarustus voisi olla puolta pienempi. Nythän se on, eli kannattaa olla tarkka toiveissaan.

Lupauksia tai ei, toivon kaikille suotuisia tuulia tulevalle vuodelle.
Nokka pystyyn ja uutta vuotta kohti, kippis tälle ja tulevalle!

valmisteluja

Olemme valmistautuneet huomiseen hoitoon huolellisesti. Lapset on viety kainuuseen isovanhempien hoiviin, missä heille on luvassa live-urheilua laskettelun, hiihdon ja yleisen reippailun muodossa, sekä muuta mukavaa puuhastelua muutaman päivän ajan, eli äitee saa rauhassa toipua huomisesta "ystävien tapaamisesta". Miehenkin kanssa nautimme vaaramaisemista kokonaiset 24 tuntia, missä ajassa ehti hyvin ladata akkuja, rantasaunan löylyissä ja valmiissa ruokapöydässä..

Valmistautumista oli myös perinteinen iltalenkkini, nyt tuo muutama kilometri taittui jo iltapäivällä ihanassa auringonpaisteessa, joten valohoito tuli kaupan päälle. Ekan kilometrin jälkeen pistin juoksuksi, ihan vaan siitä ilosta että jaksoin, tulevasta juoksukunnosta kun ei ole takeita. Kaksistaan kun ollaan, jatkoimme lomapäivää nauttimalla kaupungilla "varastoon" kotimaisen elokuvaelämyksen ja istanbulin kebablautasen. Näillä eväillä jaksaa huomiset turnajaiset ja mahdolliset otteluvammat.

Vähältä piti, etteivät turnajaiset siirtyneet etiäpäin, sillä veriarvoni olivat yllättäen laskeneet toisen hoidon jälkeen. Leukkarit ja neutrofiilit, jotka viimemittauksessa olivat vain lievästi laskeneet, olivatkin nyt viiterajoilla, jälkimmäinen arvo jopa pykälän sallitun alapuolella. Hemoglobiini oli kuitenkin vielä komeat 120 ja kunto suorastaan loistava (oma mittari), joten lääkäri näytti vihreää valoa huomiselle. Hyvä näin, sillä viivytys tässä vaiheessa kun hoito muutenkin on myöhässä, tuntuisi takaiskulta. Keittiölääkäri sisälläni arvelee kuitenkin, että heikot veriarvot tekevät turnauksesta edellisiä rankemman..

Ai niin, vielä 5 nappia kortisonia..

kaksi yötä hoitoon on

Joululoma ja oikeastaan koko kuukausi on ollut lomaa myös sairaudesta. Kun on mitä odottaa, kun on elämää ympärillä ja puuhaa käsillä, ei syöpä ole alvariinsa mielessä. Joulujuhlien ja muiden sosiaalisten ja juhlallisten häppeningien puheenaiheena syöpä ei ole niitä miellyttävimpiä, eli pääosin muusta on juteltu. Onpa saattanut käydä niinkin, että koko paholainen on päässyt hetkeksi, ehkäpä jopa vartiksi, unohtumaan.

Vaikea tätä tilannetta toki on kokonaan mielestä saada. Moni asia tapahtuu ensimmäistä kertaa ns. syöpäpotilaana. Väistämättä mielessä käy, että viimeksi kun kävin joulukirkossa, rautatieasemalla, kainuussa, alennusmyynneissä jne, olin terve. Sairaus muistuttaa itsestään myös kiristävänä arpena edesmenneen rinnan tienoilla, lievänä ja koko ajan lieventyvänä vasemman käden liikerajoituksena sekä kämmenen kokoisena tunnottomana alueena oikeassa etureidessä. Konkreettisimman muistutuksen paholaisen olemassaolosta saa tietysti heittämällä paidan pois ja tutkimalla arpirautateitä keskivartalolla. Niitä riittää siellä lähes 60cm. Eivät sentää risteä.

Lähestyvä hoito, uudenvuodenaaton visiittini osastolle 12 nostattaa taas sairausajatukset pintaan. Mitä mahtaa syöpäarvoni näyttää? Mitä se kertoo lääkärille? Mitä ovat ajoittaiset vihlovat tuntemukset eri puolilla vatsaa? Ja sitten vielä ne oleelliset mutta turhat kysymykset, joihin lääkärini ei takuulla ota kantaa: onko kuusi sytostaattijaksoa liian optimistinen hoitosuunnitelma? Minkälaiset mahdollisuudet itselläni on selättää tauti ns. ensimmäisellä kierroksella? Mikä on uusiutumistodennäköisyys, onko se netistä löytämäni 8 kymmenestä vai kenties vielä hurjempi? Kysyähän aina sopii, ja perusteellisesti lääkärini kysymyksiin viime visiitillä vastasi. Kuitenkin olen ymmärtävinäni, että lääkäri haluaa säilyttää sairauden arkisuuden, ja puhuu siitä "hoidetaan pois"-asenteella. Ja toisaalta, jos ennustuksia kaipaan, on osaston ylilääkäri väärä ihminen niitä laatimaan..

ihon pinta-ala?

Joulu jatkuu vaikka vieraat lähtivät. Kun joulukoristeet ja verhot on saatu paikoilleen ja fiilikseen päästy, ei tätä rekvisiittaa raaski ennen nuutin päivää purkaa. Kynttilän valossa moni asia näyttää paljon kauniimmalta, eikä villakoirien vilinä kukkapöydän päällä häiritse, kun katse keskittyy kivaan tonttupariskuntaan kukkien keskellä.

Jouluruuat on saatu hyvin syötyä, ja kinkku, savukalkkuna ja graavikala ovat vaihtuneet nakkiin, kanakeittoon ja kalapuikkoihin. Hyviähän joulun ruuat ovat aikansa, mutta onneksi perhettä ei tarvitse rasittaa joulukinkun rippeiden ripottelulla kaikkeen appeeseen tai muulla jouluisella jatkojalostuksella.

Hyvät ruuat alkaa kuitenkin näkyä jo vaa`alla. Tiistaiaamuna hoitajatäti taas soittaa sairaalasta ja kyselee vointiani hoitoa varten, ja samalla ikään kuin ohimennen kysyy myös onko paino pysynyt samana. Eihän tässä mihinkään painonvartijoiden kokoukseen olla menossa vaan saamaan sytostaatteja suoneen, mutta silti jo etukäteen tiedän selitteleväni puhelimessa, että ihan joulun takia on tullut kilo lisää edelliseen käyntiin. Painoa ja pituutta käytetään laskettaessa ihoni pinta-alaa, joka toimii lääkeannoksen määrittäjänä. Toivottavasti olen muistanut antaa kirjoihin ja kansiin myös rehellisen pituusmittani, enkä sitä sentillä parilla kaunistettua versiota, jonka joskus kerron.. Pitänee tuokin tarkistaa.

kuka voisi kellot seisauttaa

Puuhakkaana ihmisenä olen aina ihaillut luovan laiskottelun jaloa taitoa, ja kyllähän tuo mitään tekemättömyys alkaa itseltänikin, uutteran harjoittelun tuloksena onnistua. Joululoma on otollista ja oikean tuntuista aikaa harrastaa kaikkea tuottamatonta, mielihalujen mukaista toimintaa. Joulun ja uuden vuoden väli antaa luvan nauttia pöydässä istumisesta, sohvasta, kirjoista, käsitöistä (no nyt menee jo tuottamisen puolelle), pianon pimputuksesta ja kanavapujottelusta.

Lapset puuhailevat lomaharrastusten parissa. Esikoinen tekee pohjaennätyksiä wiille ja kun oikein terästäytyy, saattaa lähteä live-pihapeleihin kavereiden kanssa. Neiti on innostunut pianonsoiton opettelusta, hieno juttu. Yritämme ajoittaisesta korvien soimisesta huolimatta kannustaa häntä harrastuksessa. Välillä tosin ihmettelen, miksi suoraa päätä teilasin joululahjatoiveet sähköpianosta.. kuulokkeet olisi aika kätevät:) Laulut kun menevät aluksi "tuiki tuiki tähtönen, iltaisin eiku tuiki tuiki täh eiku..". Ja äidiltähän ei neuvoja oteta vastaan. Imuri on muuten vielä alkuperäispakkauksessa yläkerran nurkassa, ei tainnut olla todellinen toivelahja, vaikka yritin hehkuttaa rocky-nimellä. Huumori sentään jo koululaisilla riitti, arvasivat kyllä paketin sisällön harhauttavista vinkeistä huolimatta.

Päivärytmi on auttamatta sekaisin ja sehän on hyvä, ollaan siis oikeasti lomalla. Ennen kymmentä ei nouse ylös kuin pianisti ja mumma, ovat aina olleet aamuvirkkuja, toisin kuin loput. Itsellä unta riittää kepeästi kymppiin, mutta itävallan joukkue voittaa nukkumisessa jopa esikoisemme (jota alkukoliikin jälkeen eivät uniongelmat ole painaneet), ja kömpii pihamökistä päätaloon siinä yhdentoista pintaan aamu(päiv)isin. Näin kaamosaikaan toisaalta ei kauheasti ole väliä sillä, harrastaako tekemättömyyttä virka-aikaan vain täysin sen ulkopuolella, joten jatketaan tätä mukavaa kellotonta elämää.

talon ympäri

Joulu jatkuu. Lapsiperheen elämä on mukavan helppoa kun talo on täynnä toistaan pätevämpiä lapsenvahteja. Pienen lapsen äitinä ei ole itsestäänselvyys lähteä lenkille, maitokauppaan tai edes postilaatikolle, vaan kaikki ulko-oven toiselle puolelle suuntautuvat toiminnot on suunniteltava etukäteen. Nyt toki tilanne on jo aivan eri kun kaikki kolme ovat jo taaperoiän ohittaneet, kuka vasta ja kuka vähän aiemmin. Mutta enivei, ihana kun kaukana asuvat sukulaiset ovat käymässä, ja osaamme todella nauttia siitäkin, että lapsilla on seuraa, jos itse haluaa hetkeksi ulkoistua.

Tänään lähdin ihanaan joulumaisemaan kävelylle. Palattuani sauvoineni pitkältä kyläkierrokselta peltonen kysyi kohteliaasti, miten lenkki meni. Ja jatkokysymys kuului: kiersitkö talon ympäri? Kyllä vain, vähän pitemmän kautta. Kunto todella sallii sauvomisen, hiki päässä. Kolmas hoitokertahan olisi ollut jo eilen, mutta joulu tuo pakollisen viivytyksen poliklinikan oltua kiinni koko jouluviikon, jonot täytyy purkaa järjestyksessä. Etuilla ei voi, vaikka jonkinlaisen kultaisen kanta-asiakaskortin mielestäni ansaitsisin tällä käyntitiheydellä.

Pakko uskoa, ettei kuuden päivän viive ole merkittävä hoidon kannalta. Täytyy myös uskoa ja toivoa, että hoidot ovat tehneet tulosta, vaikka kunto on näin hyvä. Ehkäpä vointi ei ole suoraan verrannollinen hoitovaikutuksen kanssa? Kumma tämä ihmismieli, koskaan ei ole hyvä: Jos voi huonosti, on se huono juttu. Jos taas voi hyvin, alkaa epäilyttää.. Sentään sain kynsivallintulehduksen isovarpaaseeni merkiksi alentuneesta vastustuskyvystä, onhan sekin jotain.

halusin vain sanoa..

Tämä jouluyön hiljaisena hetkenä napattu tilannekuva tiivistäköön joulutunnelmat, nyt ja kauan sitten. Seimi ja stockmann mahtuvat hyvin samalle tarjottimelle, lahjojen ja juoman kanssa. Laps ei huku hankeen eikä unhotu, eikä joulun kauneus katoa kaiken tavarankaan keskellä: joulun laulut, hartaus ja yhdessäolo ovat parasta tässäkin joulussa.

Ruokaa ei sovi unohtaa. Kystä on nautittu kyllä, ja sen laatua on kilvan kiitelty. Ruokakoordinaattorina jaan kiitokset eteenpäin.. Kiitämme lämpimästi ja täysin vatsoin tonttujoukkoja, jotka ovat täyttäneet ruokavarastomme laatikoilla, kalalla, piirakalla, kakuilla, pullalla, pikkuleivillä, juustoilla, viinillä, glögillä.. Kauniit kiitokset ja hyvän joulun toivotukset myös lahja-, kortti-, kukka-, siivous- ja sviittitontuille, ja tontuille koloissaan, puhelimen päässä, sähköpostin takana tai muuten vaan tietokoneen ääressä.

Tästä on tullut hyvä joulu, kaikesta huolimatta tai juuri sen vuoksi. Runoilija Pertti Nieminen kirjoittaa joulun tunnelmat sanoiksi:

.. halusin vain sanoa
että minulle joulu on näkymättömistä ylenevän auringon
ja tihentyvän valon juhla
niin kuin pohjoisen ja kristityn maan asukkaalle
on sopivaa.
...Mikään tässä maailmassa ei ole itsestään selvää,
ei edes se, että aurinko nousee huomenna:
uskon varassa on moni asia. Kun on päästy jouluun saakka,
kuljettu pimeät tiet pakkasessa, tarvitaan uskoa:
olkoon tähti
tai kynttilä kuusen oksalla,
olkoon lumikide tai kukka hangella: uskon varassa
se leimahtaa. Ja minä uskon, että jouluna,
vaikka olisikin paljon lunta ja maa jäässä
ja vaikka onkin pimeää,
elämä paisuu lumen ja jään ja pimeyden alla.
Aattona tekee mieli ottaa lapio ja kaivaa reikä lumeen
ja aina roudan alle; tekee mieli mennä yöksi
metsään,
kuunnella siiven havinaa, etsiä jälkiä hangesta,
nähdä elämää.
Pertti Nieminen

Pieni vappusoitto

Vapun aatonaattona 92 istuin opiskelijasolussa lukemassa tenttiin. Ihan oikeasti. Tosi tärkeältä tuntunut tentti esti osallistumasta suureen kansanjuhlaan täysipainoisesti, eli aatonaatonaatonaatonaatosta alkaen. Asioiden tärkeys tietenkin on suhteellista: enää tuskin läpäisisin tuota vappuaaton radiofysiikan tenttiä, tuskin tunnistaisin edes kyseisen tieteenalan peruskäsitteitä (enkä ole niitä elämässäni tai työssäni vielä tarvinnut..).
Siinä lukiessani kämppikseni puhelin soi. Olimme sopineet jonkinasteisesta yhteiskäytöstä, joten vastasin puhelimeen, sillä kemian- ja matikanopiskelijakämppikseni olivat iloisemmissa riennoissa. En tuntenut nuorta miessoittajaa ennestään, mutta kovin tuttavallisesti hän kanssani rupatteli tulevan vapun suunnitelmista. Mukava katko tentinluvun lomassa, ajattelin, ja jatkoimme jutustelua. Sitten loppuivat kolikot puhelinautomaatista, ja puhelu katkesi.
Myöhemmin samana vappuna, tuon onnettoman tentin jälkeen (jossa protestiksi ajankohdasta istuimme vappuhatut päässä ja pillit suussa) tapasimmekin puhelinkaverini kanssa puistossa -jossa kasapäin muitakin opiskelijoita oli viettämässä työn juhlaa. Yhteinen ystäväkin puhelun takaa löytyi.
Monta kertaa on tavattu tämän puhelinpojan kanssa myöhemminkin. Tällä hetkellä tuo hauska ja mukavan näköinen (nuori) mies löhöää tv:n edessä ja katsoo puolella silmällä kolmatta kiveä auringosta. Taidan liittyä seuraan:)

joulupuu on rakennettu

Tupa on täynnä ja pursuaa jopa yli. Olemmekin laajentaneet residenssiämme, yksi joukkue on majoitettu sviittiin "puronkita", joka sijaitsee noin kolmasosa poronkuseman päässä päätalosta. Mahtava juttu tämä yya, ystävien yhteistyö ja avunanto: vieraamme hoitavat tyhjää taloa ja paria kukkaa (muistamme postit!), ja saavat nauttia jouluhälinän keskellä omasta rauhasta, ainakin öisin. Mikäs siellä viihtyessä! Pienin sviittiasukas totesikin majapaikastaan heti tupatarkastuksen jälkeen, että tosi kiva tämä meidän uusi koti. (Ei hätää, vierailla on myös paluuliput..).

Päivän hälinän jälkeen talossa vallitsee rauhaisa tunnelma. On mukava valvoa yksin tuvassa, kuunnella tiskikoneen hurinaa ja virittäytyä jouluisiin ajatuksiin -ja samalla viimeistellä viime hetken lahjaideaa, joka kaipaa vielä silmukoita.. Nurkassa seisoo valaistu kuusi, pienimmät ovat huolehtineet koristelusta, joka painottuu alaoksille. Hieno on. Joululiinat on vihdoin saatu pöydille ja verhot ikkunaan, kyntteliköt siihen eteen. Kaiken yllä leijuu kinkun käry ikään kuin joulun henkenä viimeistelemässä tunnelman..

Postia etelän neidolta

Tapahtui yli 20 vuotta sitten, että muutaman perheen porukka lähti yhteiselle lomamatkalle espanjan aurinkoon. Pariskunnat olivat keskenään paitsi ystäviä, myös työtovereita, ja perheiden lapsetkin tulivat mainiosti toimeen keskenään.
Reissu oli hupaisa. Päivisin retkeiltiin rannoilla ja kierrettiin saarta, iltoja istuttiin ja välillä kai tanssittiinkin yhdessä. Kotiinlähdön aikoihin perheiden rouvilla oli hotellin respassa jotain hämmentämistä, kortteja taisivat lähetellä, näin ajateltiin. Moni ystävä saikin postikortin "terveiset täältä aurinkorannalta, ollaan uitu joka päivä..".
Pari kuukautta reissun jälkeen pariskuntien yhteisen työpaikan kahvihuoneeseen saapui postikortti aurinkorannalta. Se oli osoitettu pekkalan perheen eino-isälle. Kortissa keimaili tumma kaunotar kovin vähissä vaatteissa, ja takana oli huonolla turisti-englannin ja espanjan sekoituksella tekstiä, jossa kiitettiin ikimuistoisista hetkistä yhdessä kuuman auringon alla. Toivottiin varmaan myös uutta tapaamista, ja mitä lie painokelvotonta.
Vaivihkaa kortti toimitettiin einolle, toki sen jälkeen, kun se oli koko muun henkilökunnan jo kiertänyt. Kovasti varottiin, ettei kortti vahingossa joutuisi einon vaimon käsiin, tämä kun tuntui olevan niin kovin tyytyväinen menneeseen lomaan.
Einon vaimolla ja ystävillä riitti naurussa ja pokassa pitelemistä, ja riittää kai edelleen. Samoin kuin työtovereilla riittää miettimistä siinä, miten einon ja vaimon liitto on kestänyt yli 40 vuotta..

toispuolinen taksikuski

Valmista alkaa olla. Talo on tonttujoukkojen jäljiltä juhlakunnossa (hetken ainakin), ja pakastin, jääkaappi ja kylmäkuisti täynnään jouluista syötävää. Innostuin jopa leipomaan, ihan vain sen verran että tunsi jotain tehneensä ja samalla tupaan saatiin joulun tuoksuja (eikä tarvinnut turvautua hätävarakeinoon, kardemumman ripotteluun uunipellille..). Tuoksut tosin vaihtuivat jo hetken päästä väkevämpiin, kun esikoinen keksi kaverinsa kanssa kuumentaa sählymailaa hellan päällä käyristämistä varten.

Kylmäsäilytystilojen lisäksi myös majoitustilat alkavat täyttyä mukavasti, ensimmäiset jouluvieraat saapuivat suoraan keski-euroopasta. Heitä noutaessani (ei sentään keski-euroopasta) tapahtui se, mitä olenkin jo odottanut tapahtuvaksi: lähdin ihimisten ilimoille ilman vasenta rintaani.. Huomasin proteesin puuttumisen kyllä jo automatkalla, mutta ajattelin, etten minä nyt lentokenttää julkisempaan paikkaan ole menossa:) Onneksi kukaan ei yöyhdeltä jaksa tuijotella lähimmäisiä kovin tarkasti, ja toppatakki peitti mukavasti toispuolisuutta. Ja niin siinä kävi, ettei hullu huomannut eikä viisas virkkanut mitään. Täytynee silti jatkossa ennen kotioven sulkemista tarkistaa tutut ja uudet asiat: hella pois päältä, mukana kotiavain, silmälasit, rinta ja (kohta) peruukki. Onneksi hampaat on vielä omat.

Tuore jäneksen jälki

Tämä on sangen uusi juttu, tapahtui nimittäin tänään sunnuntaina.
Saimme ystäväpariskunnalta pirkanmaalta viestin, että ovat tulossa kotikonnuilleen, pitkästä aikaa, ja haluaisivat meitä (tosi) vanhoja ystäviä nähdä. Sehän meille pohjoiseen jääneille perheille sopi, aivan liian harvoin tapaamme. Neljän perheen yhteinen aika järjestyi sunnuntai-iltapäivästä. Oli kuulema aihetta juhliakin, naisen ikään astumista, uutta vauvaa ja gradunkin valmistumista. Nyt rupesivat pienet kellot soimaan naisväen päässä.. mitä vielä? Kun loppuviikosta tapaamispaikaksi kerrottiin vanha pappila joen takana, alkoi salaisuus olla selvillä.
Naisen vaisto on tarkka: pappilan portailla meitä oli vastassa tuore hääpari. Ihana jouluyllätys, ihanat, koitoisat juhlat! Nautimme todella hetken elämästä ja ystävyydestä.

huolellisuus kiitettävä 9

Koululaiset kotiutuivat todistusten jaosta tyytyväisinä. Aivan aiheesta tyytyväisiä olivat, hienot rasti- ja numerosarjat kummallakin. Ihmetellä tosin sopii, miten niin paljolla tanssimisella, sosiaalisella elämällä, mesettämisellä ja runen peluulla voi käydä kiitettävästi koulua. Kysyttäessä läksyt on aina tehty ja kokeisiin luettu.. Suurin ja jokavuotinen hämmästelyn kohde arvioinneissa on huolellisuus. Koulussa se on huippuluokkaa, mutta vanhemmat, ainakin näin ab perhe oy:ssä, antaisivat siitä korkeintaan välttävän, mielellään ehdot.

Siksipä siksi tälle lauantaille olikin suunniteltu preppauskurssi kotihuolellisuuden parantamiseksi. Kun asiaankuuluvat todistuskahvit konvehteineen oli nautittu, saapui vapaaehtoiseksi lupautunut tonttukaksikko auttamaan ja opastamaan nuorisoamme huoneen järjestyksessä. Hieman ylikoulutettuja siivoustyönjohtajia nuo tonttuystävämme, mutta hyvässä yhteishengessä tuntui yläkerta järjestyvän -esimiestaidoista on hyötyä..

Neljän tunnin tiimityöskentelyn päätteeksi projekti oli valmis, huoneet vaatekaappeja myöten ojennuksessa. Jos sama olisi tehty vanhempien avulla ja opastuksella, ei lopputulokseen olisi luultavasti edes päästy. Homma olisi jumittanut äidin ensimmäisiin, täysin epäasiallisiin kysymyksiin, kuten "miksi sulla on sängyn alla puoliksi syöty kinkkuvoileipä?" tai "mitä vaatteita tällä hyllyllä ylipäätään pitäisi olla?". Me, tältä välttyneet vanhemmat kiitämme tiimejä ja jälkeä, ja jäämme seurantalinjalle. Jatkossa pitänee kehittää jokin henkilökohtainen bonussysteemi, joka sitouttaisi ja kannustaisi nuorisoa toimimaan yhteisten päämäärien hyväksi.

Iiiii
Esikoisemme ensimmäisiä sanoja oli iii (=imuri). Nyt hitti on wii. Jotenkin sellainen lelu ilmestyi kotiimme viikon koeajalle, josko hallitus heltiäisi ja kone saisi meiltä pysyvän kodin. Ihan hauska pelikone, aktiivisuuteen ja yhdessä tekemiseen kannustava, toisin kuin monet muut peliohjelmat. Ehkäpä siinä kuntokin karttuisi mäkyhyppyjä harjoitellessa. Vastasin jaa -a.
Salassa sellainen hankittiinkin miehen kanssa ja pakattiin pukin konttiin. Mutta. Näin vähällä eivät lapset pääse. Ennen kuin wii-paketti tulee komerosta, saavat he toisen ison paketin. Jonka päällä on vihjeitä: tällä voi harrastaa kotona, kuntokin voi kasvaa kun tätä käyttää, sanassa on i.. Ja paketista tulee, totta kai, yläkerran asukkaille ihka oma imuri.

just in time

Odotin tänään postimiestä kuin joulupukkia. Tai en sitä ihan mukavaa miestä, vaan tiettyä pakettia. Sairaslomalainen tietää, että posti kolahtaa laatikkoon klo 10.45 +/- 15 min, ja osasinkin stemmata itseni tien varteen juuri oikeaan aikaan. Ja vihdoin, sain suoraan täpötäydestä postiautosta korttivuoren lisäksi odottamani: lähetyksen valokuvafirmasta.

Jottei joulukorttien postitus ihan viimetippaan jäisi, rupesin heti kirjoittelemaan osoitteita kuorien päälle. Siinä touhussa kuluikin sen verran aikaa, että muutama joululaulu tuli kuunneltua. Jouluradio.fi nimittäin viritti taustalla tunnelmaan, välillä nautin päiväkahvit ja katselin postin jo tuomia tervehdyksiä: ihana että on ystäviä. Jopa niin paljon, että kortit olivat valmiit klo 15.00 ja lähdin postitonttuilemaan. Lähikaupan tädin tarjoamat suomimerkit eivät kelvanneet, vaan halusin punaiset joulumerkit -ne pitikin hakea 9 kilometrin päästä ostosparatiisista. Tosi ekologista.. Mutta niin vain matkaan lähtivät, kaikki kauniilla ja jouluisilla ajatuksilla varustetut tervehdykset. Justi in time, tuntia ennen postilaatikon tyhjentämistä.

Kierrätystä
Eräs luonnonsuojelullisista mielipiteistään tunnettu ystäväni on opettanut minulle monia tapoja säästää luontoa. Olen saanut häneltä mm. monta lahjavinkkiä. Jouluisin hänellä on esimerkiksi tapana vaihtaa velipoikansa kanssa ekologiset lahjat. Jos sattuu olemaan köyhempi joulu, esim. nyt kun eletään laskusuhdanteen aikaa, veljekset vaihtavat keskenään kaksikymppiset. Jos taas raha liikkuu ja pisnes pelaa, saattavat veljekset antaa toisilleen jopa sataset.
Toinen mainio lahjavinkki ystävältäni on lahjojen kierrätys. Kun saat jotain, mitä et tarvitse (tai halua..), laita vahinko kiertämään. Tällä periaatteella vaihdamme nykyään työpaikan pikkujouluissa pikkujoulupaketit. Eli jokainen paketoi kauniisti jonkin itselleen turhan kapineen, olkoon se itse lahjaksi saatu tai hankittu ja turhaksi havaittu, ja joulupukki jakaa lahjat.
Vuosien varrella on jaettu mainioita paketteja. Omistajaa ovat vaihtaneet lasiset ja puiset kukat, herttaiset koriste-esineet ja tuikkukipot siinä kuin imettävälle äidille tarkoitetut liivinsuojuksetkin. Eräänä jouluna sain tavallista hienomman paketin, pitsisen yöunelman. Edellinen lahjansaaja valitteli siinä käytetyn turhan kitsaasti kangasta, mutta minulle silkkinen yömekko istui täydellisesti. Kunnes rupesi maha kasvamaan, ja juniori ilmoitti tulostaan:)

o tannenbaum

Että taas osasivat! Koulumme kuusijuhlat ovat todellisia elämyksiä. Nyt voi unohtaa perinteiset jumppasalimatineat, joissa esiintyjät spiikataan vuorotellen lavalle, sitten jännitetään osaako ja muistaako esiintyjä ulkoa tarvittavat rimpsut, välissä kumarrukset ja taputukset. Ei -näissä juhlissa koko juhla on yhtä näytelmää ja esiintyjät lavalla kuin kotonaan. Jossain kulkee punainen tai kultainen lanka, jonka ympärillä kaikki soolot ja joukkokohtaukset kuljettavat tarinaa luonnikkaasti hauskasta ja hilpeästä alusta aina hartaaseen loppuun seimen ympärille. Viime vuonna korvatunturilla oltiin huolissaan ilmastonmuutoksesta, tänä vuonna iloittiin joulupukin tontuille lahjoittamista kerhomäärärahoista. Kovin tutulta kuulosti:)

Ihana oli seurata, kuinka 250 lasta kulki näyttämöllä kukin vuorollaan, tai ainakin melkein. Se ei ihan itsestään onnistu, tietävät kollegat, ensimmäinen läpivienti nostattaa yleensä tunteita (ei niin jouluisia). Silti sama joulun ihme tapahtuu joka vuosi: ikimuistoinen juhla sekä seimen lapsi syntyy (ekaluokkalaisille) marialle ja joosefille.

Tämän vuotinen joosef nojaili rennosti kävelysauvaansa ja näytti aika väsyneeltä -tämä suotakoon vastasyntyneen isälle. Lapset eivät kainostele lavalla, vaan ovat siellä, ainakin kolmannella esityskerralla ihan omana itsenään, eka-, kolmas- ja viidesluokkalaisina. Siksi enkelikin voi kaivella nenää ja yleisön ohi vilahtava paimen suhahtaa "perhana", kun meinaa kompastua pukuunsa. Harjoituksissa olisi saanut toki tehdä vielä tarkempia havaintoja. Ehkäpä ensi vuonna saan jo olla kulisseissa mukana..

Legendaarisia kansankynttilöitä

Moni "entiaikanen" opettaja on jäänyt elämään paikkakunnan legendana. Hauskoja opettajia on itsellänikin piisannut, vaikka kaiken hauskuuden ymmärtämiseen onkin saattanut kulua vuosia. Tässä pari opettajamuistoa.

Yläasteella teimme päiväretken suolle. Bussilla matkattiin kunnon rämeelle reilun kymmenen kilometrin päähän koululta. Tieteellinen tutkimustyö vetisissä olosuhteissa hyttysten syötävänä ei kiinnostanut kaikkia, ja osa päättikin lähteä kotimatkalle kävellen, saappaat jalassa. Me tunnolliset ja kunnolliset tulimme linja-autolla perästä, ja saavutimme kävelijät puolessa välissä matkaa. Bussi pysähtyi tien laitaan, mutta bilsan ope käski startata nopeasti uudestaan. Ja bussikyytiläisten piti mennä takaikkunaan vilkuttamaan kävelijöille.. (tästä voisi nykypäivänä seurata jokunen kuuma puhelu bilsan open kännykkään..)

Ala-asteella, ehkä nelosluokalla, oltiin kuviksen tunnilla. Materiaalina oli A4 ja vahavärit, eli peruskamaa, ja ihminen piti piirtää. Ehkä jotain tekemässä? Opettaja kierteli luokassa ja pysähtyi taakseni. Odotin kannustavaa kommenttia, taisin olla ihan tyytyväinen aikaansaannokseeni. Mutta tämäpä vanhempi herra tokaisi: "jos mulla olis noin lyhyet kädet, en kyllä yltäisi edes takapuolta pyyhkimään."

Ala-asteen bilsanope puolestaan viljeli huumoripuolta kokeissaankin. Kysymykset olivat usein monivalintatehtäviä. Kuten: Missä seuraavista on eniten poroja? a) Kehäkolmosen eteläpuolella b) Turun läänin Lapissa c) joulupukin kahvipannussa (oikea vastaus siis c). Tai kysymys saattoi olla "Miten jänis puolustautuu?" a) kynsimällä ja puremalla b) piiloutumalla ja lähtemällä pakoon c) ampumalla papanoita.

juuso

Joulua odotetaan perheessämme välillä hartaasti, sananmukaisesti. Kolmevuotias elävä jukeboximme soittaa nykymusiikin sijasta joululauluja, hartaitakin sellaisia, sulassa sovussa äidin porsaiden kanssa. Välillä juniori yrittää saada kuoroon lisä-ääniä vanhemmista sisaruksista ja joskus onnistuukin. Toisinaan äänessä on selvästi päiväkodin musiikkihetken kakkosvetäjä: "nyt kaikki mukaan, osataan jo tämä laulu, ..hyvä".

Pieni mieli yhdistelee myös muut jouluasiat mielenkiintoiseksi evankeliumiksi, joka ei ihan sellaisenaan löydy pyhistä kirjoituksista. Päiväkodin tonttujuttujen ja pikkukirkon joulukuvaelman risteytys on ihan selvä juttu kolmivuotiaalle. Mitä siitä jos juuttain maalla kurkkivat tontut ja katsovat juuso-vauvaa, joka on ihan vasta syntynyt ja makaa sienessä.

Mielleyhtymä juusoon on ymmärrettävä. Tädiltä peritty, kohta 30 vuotias juuso-nukke on nimittäin hyvin monena jouluna saanut pukeutua kapaloon ja katsella joulukuvaelmaa kaukalosta käsin, päätähtenä. Nukkevauvan kauniit kasvot sulkeutuvine silmineen sekä poikasukupuoli ovat olleet jokavuotisen roolivalinnan perusteet. Ja juusovauva sopeutuu moiseen. Edellisen omistajansa (neitimme 9 vee) aikana juuso joutui pukeutumaan mekkoihin ja pitseihin, jopa päiväkotiin kiikutettiin oman lelun päivänä vaaleanpunaiseen tylliin puettu juuso. Vanhempien suussa nukke kantoikin tuolloin nimeä "transu-juuso", ja nimitys siirtyi vahingossa myös jälkipolven käyttöön. Kaikella kunnioituksella vähemmistöjen edustajia kohtaan avasimme myös tuota käsitettä lapsille, ja toivottavasti he nykyään ovatkin juuson verran ymmärtäväisempiä erilaisuutta kohdatessaan.

Volvoilua

Vasta ajokortin saaneena lähdin kuskiksi kaveriporukan mökkireissulle. Alla oli tuttu ja oman ikäiseni volvo, jonka jousitus oli kovilla metsätiellä, ja jonka kääntäminen tiukoissa kurveissa vaati ennakoinnin lisäksi käsivoimia. Perille päästiin, lähes tiettömän taipaleen taakse ja ei kun auton ovet kiinni. Siis lukkoon. Ja avaimet iloisesti virtalukossa..
Partiolainenhan ei jää neuvottomaksi. Kännyköistä ei vielä tiedetty mitään, eikä syksyllä ollut mökkinaapureistakaan apua. Mutta naisen käsilaukusta löytyy aina sakset, rautalankaa ja klemmareita. Puoli tuntia puuhastelua, ja kuskin ovi oli auki.
Seuraavana syntymäpäivänä sain mökkikeikalla mukanaolleilta kavereilta "tulevaisuuden avaimet". Pääsykoekirjat kannatti kuulema unohtaa ja tehdä ura siellä, mihin luontaiset kyvyt viitoittivat. Eli tiirikka-tiina sai lahjaksi 25 kpl eri vuosimallin volvojen avaimia, tiukasti kiinni hukka -avaimenperässä. Olivat siis jo valmiiksi hukassa:)

perspektiivi-lääkettä

Viime viikolla meinasin langeta vanhaan tuttuun joulustressiin. Kaksi viikkoa jouluun, eikä edes joulukortteja kirjoitettu. Istahdin sitten sohvalle ja nautin puoli lasia perspektiiviä, itse kehittelemääni monikirjoista multilääkettä, joka auttaa kaikenlaiseen alkavaan ahdistukseen. "Mitä tästä joulusta jäisi itse kunkin mieleen" -kysymys auttoi välittömästi. Pistin sohvalle pitkäkseni ja otin vartin päivätorkut, kun kerran väsytti. (Ja joulukortit ovat edelleen kirjoittamatta, vaikka kakkosluokan postituksen takaraja taisi jo mennä..)

Lasten joulumieltä tuskin latistaa jouluverhojen silittämättömyys tai sinapin ostaminen kaupasta itse keittämisen sijaan. Oma joulumieli sallii tai oikeastaan edellyttää vierailun kaupan pakastealtaalla, kiireisille (=lapsellisille) kokeille on onneksi valita asti monenmoisia oikopolkuja. Ja sitten ovat vielä myyjäiset ja stokkan herkkutiski, joista hankitut eineet voi hyvin syöttää joulukansalle "äidin tekeminä", kuten eräs ruokatalo markkinoi.

Oikopolkujen siunattuna aikana voi siis vapaasti valita joulupuuhista mieluisimmat ja keskittyä niihin. Tähän mennessä olemme lasten kanssa valinneet pipareiden leipomisen (valmistaikinasta tottakai) ja joululaulujen kuuntelun. Kynttilän valossa istuskelu tuo myös joulumieltä ja lukuisiin joulujuhliin ja -näytöksiin osallistuminen on ollut kaikille erittäin mieluista joulupuuhaa. Tällä rennolla joulumeiningillä voi aattona todeta vanhaa suomalaista sananlaskua tapaillen: se on joulu nyt, molemmat (äidin tekemät) silakat pöytään!

Ruokaa partiohengessä

Ruuasta kun kerran kirjoitin niin pysynpä aiheessa. Partioajoilta tulee mieleen muutamakin ruokamuisto, tässä yksi.
Olimme lukioiässä kolmen hengen tyttöporukalla partiotaitokisoissa. Koko päivä ja parikymmentä kilometriä (kilpailureitti harharetkineen) oli mennyt metsässä rinkka selässä, oli pahuksen väsy, kylmä ja nälkä. Saavuttiin vihdoin yöpymis- ja ruokarastille, aika hämärissä olosuhteissa eli illan suussa, liekö suunnistustaidolla osuutta asiaan. Odotimme peruseineksiä, joista loihtia pakissa nuotiolla nopsasti vatsan täytettä. Einesten tilalta saimme pussin perunoita. Lisuketta keittoon saisi hakea aitauksesta, joka oli leirin vieressä. Ja sieltä löytyi.. parvi kanoja. Mieleen ei ole jäänyt, kuka meistä juoksi kanan kiinni tai sai sen pois päiviltä (vai saimmeko virka-apua poikavartiolta), mutta itse muistan kynineeni höyheniä ja paloitelleeni lihoja taskulampun valossa. Vieläpä söimme keiton, mikä lienee urhoollisin osa suorituksesta..

kätevä emäntä

Olen toistaiseksi näyttäytynyt julkisillakin paikoilla omat hiukset päässä (paitsi viimeviikonlopun häissä). Tähän asti hiusten lähtö on metsänhoitotermein ollut harvennushakkuuta, mutta nyt alkaa päälaella olla pieni avohakkuualue, joten peruukkiin tai ainakin huivi-panta -systeemiin täytyy jo turvautua. Ja voi miten kätevää onkaan lähteä rimpsalle, kun ei tarvitse pestä, kuivata, kääntää ja vahata. Pikkujouluvalmistelutkin sujuivat tuossa tuokiossa. En yhtään ihmettele, että 70-luvulla vähän joka toisella emännällä oli kaarderoobissaan peruukki, joka lauantai-iltana navetan jälkeen laitettiin päähän ennen tansseihin lähtöä.

Ja täydestä meni ja jos ei mennyt niin ei haittaa. Kuten peruukin minulle myynyt kampaaja sanoi: peruukki ei näytä peruukilta jos sitä kantaa kuten omia hiuksia. Harvoin vain omat hiukseni ovat olleet niin viimeisen päälle laitetut, kuten uusi kampaukseni dublin plus 25/26. Ehkä tähän uuteen tyylikkyyteenkin tottuu..

Interraililla

Kesällä 92 valloitimme eurooppaa parin ystäväni kanssa -upea reissu! Juhannuksen aikaa lauttailimme ruotsista tanskaan, ja aattoillaksi saavuimme saksalaiselle leirintäalueelle. Leiri pystyyn ja suomalaiskansallinen juhannusjuhla lauluineen sai alkaa. Tanskanlautalta olimme ostaneet verovapaata olutta ja sitä toki illan hämärtyessä nautimme reippaastikin saksalaisen hiillosmakkarakorvikkeen kera. Tunnelma oli hilpeä ja huoleton. Aamulla purimme leiriä ihmeen hyväkuntoisina, ja syykin selvisi lähemmin oluttölkkejä tutkiessani: olimme juoneet pari sikspäkkiä ykkösolutta:) Nuoruus humalluttaa!

täydet viisi tähteä

Mahtavat viiden tähden unet! Sisältöä saati juonenkäänteitä en muista, mutta laatu oli priimaa. Nukkuminen on aivan liian aliarvostettu harrastus nykyihmisten elämässä. Meillä siitä tosin on aina osattu nauttia, silloin kun siihen on vain tilaisuus ollut, siis silloin kun ei ole ollut akuutimpaa tekemistä, kuten koliikkivauvan kanniskelua, korvakipuisen lääkitsemistä tai sitä perushommaa, koulutöitä.

Vasta viimeaikoina olen saattanut jättää unen vähemmälle vapaaehtoisesti jonkin mielenkiintoisen projektin takia. Sellaiseksi kelpasi esimerkiksi sofi oksasen "puhdistus", jolle finlandiapalkinnon lisäksi jaan täydet viisi tähteä. Mikä juoni, mikä rakenne! Viisi tähteä myös aiheelle ja perehtyneisyydelle. Kirjailijan taustoja aiemmin tietämättä luulin aluksi lukevani käännöskirjaa, sen verran omakohtaiselta tuntui virolais-venäläisen elämän kuvaus (luin siis kirjan jo ennen palkintoehdokkaaksi nostamista, en sentään ihan pimennossa elele).

Monta tähteä saa myös eilisiltainen silminnäkijä-dokumentti, etenkin sen päähenkilö, vakavasti syöpäsairas perheenäiti. Hän todella oli sinut vaikean tilanteen ja itsensä kanssa, ja halusi valmistaa perhettä tulevaan, omaan kuolemaansa. Tähän näkökulmaan dokumentti keskittyi, ehkä liiaksikin: ohjaajan ylilyönniltä tuntui kohtaus, jossa pariskunta oli yhdessä arkkuostoksilla paikallisessa alan putiikissa. Ei mitään kevyttä shoppailua. Nuorella äidillä ja hänen miehellään olisi varmasti ollut annettavaa ja sanottavaa laajempaankin dokumenttiin parantumattomasti syöpäsairaan perheen elämästä, niin avoimesti he kertoivat ajatuksistaan ja arjestaan. Laitetaan vielä lopuksi viisi tähteä tuikkimaan sen eteen, että perhe saisi viettää vielä monia elämänmakuisia, hienoja vuosia yhdessä.

Hullut päivät

Jouluostosten kiivaimpaan aikaan muisto edellisvuotisilta hulluilta päiviltä.
Lähdin iltasella kaupunkiin hakemaan muutamaa tosi välttämätöntä juttua hulluilta päiviltä. Parkkitaloon vain, kyltti näytti tilaa. Jotenkin siinä parkkeeratessa tuli pylväs vastaan, ja vasen peruutuspeili jäi roikkumaan ikävän näköisesti parin johdon varaan. Tätä ei kannata selitellä liikoja, mutta ainakin osasyy onnettomuuteen oli seitsemälle rekisteröity perheautomme. Harmittelin hetken tapahtunutta, mutta ajattelin sitten, että tänne saakka ei turhaan ole tultu eikä turhaan parkkeerattu hienosti viivojen sisään. Joten, ei kun ostoksille. Parin tunnin tuloksekkaan ostoskierroksen jälkeen ajelin kotiin ja purin kassien sisällön keittiön pöydälle. Lopuksi totesin miehelle, että yksi isompi hankinta on vielä autossa... Miehen huumori onneksi riitti (tähän osasyynä ehkä se, ettei korjaus tullut meille kustantamaan mitään..).

kotipäivä

Seitsemäs päivä toisesta hoidosta uuden ajanlaskuni mukaan. Yöllä jo nukutti enemmän kuin viikkoon, eli kortisonivaikutukset alkavat hälvetä, huh. Päivien ajoittainen hyperaktiivisuus on ihan tervetullut lääkkeen sivuvaikutus, mutta yöt mielelläni viettäisin nukkumatin mailla. Unta on joka yöksi riittänyt, mutta laatu on ollut kevyttä ja määränkin kanssa vähän niin ja näin.

Aamulla olo oli hieman tukkoinen ja kurkkukin tuntui oudolta. Piti pistää lukujärjestys uusiksi ja viettää kotipäivä, vaikka tarkoitus oli virkamiesseurassa suunnitella lähikuntien nuorten tulevaisuutta. Sori nuoriso, nyt piti pistää terveys etusijalle. Ja viikonlopun pikkujoulut, niitä ei halua missata:) Onneksi olo helpotti aamun aikana, liekö kurkkukivut vielä sytostaatin jälkivaikutuksia.

Puuhakkaan kotipäivän päätteeksi alkaa lupaavasti tuntua siltä, että ensi yönä katselen unia ihan urakalla.. Jospa ihan kellonsoittoon asti.

Drinkkivinkki

Pikkujoulun drinkkivinkkinä tarjoan erään suvun juomareseptin. Sukujuhlissa ja vastaavissa pippaloissa suvun vanha taata saattoi innostua tunnelmasta ja käydä ahkerasti boolimaljalla, mistä ei juomaan tottumattomalle vanhalle herralle hyvää seurannut. Niinpä illan kuluessa taatalle tavattiin sujauttaa aina ihan oma pullo käteen, mistä hän oli kovin kiitollinen. Kuten muukin juhlaväki, olihan pullon kirkas sisältö muilla hyvin tiedossa: puhdasta vettä ja muutama tippa munkkiluostarin yrttiuutetta. Suosittelen muillekin!

katja, tanja, janne ja jonna

Kouluaineeni kirvoitti ystäviltä kysymyksiä, joihin itsekin pohdin vastausta. Miten 11-vuotias tietää, etteivät vanhemmat aina riennä riemumiellä vanhempainiltoihin? Miten niin nuori voi käsittää, että sinne kuuluu kuitenkin mennä? Mistä lapsi tietää, ettei ensimmäisen pulpettirivin kavereiden heikkous ole näössä?

Viidesluokkalainen tiesi, ettei katjan äiti käy vanhempainilloissa, eikä koululla muutenkaan. Katjan äiti piti pakottaa jos sen jonnekin halusi, kuten kerran poliisilaitokselle. Tanjan äiti menisi vanhempainiltaan, ja puhuisi siellä varmaan oikein paljon. Laatikollinen sisupastilleja suussa, sillä tanjan äiti ei ollut käynyt pariin viikkoon töissä. Viidesluokkalainen tiesi tämän, ja senkin, ettei jannen äidin naamassa oleva väri ollut tullut keittiön kaapin ovesta ja ymmärsi miksi jonna ei olisi halunnut mennä kotiin ala-asteen diskosta. Ja ymmärsi vielä senkin että sen tähden jonnalla oli vaikeaa ja jonna kiusasi.

Lapset ovat luonnostaan mestareita aistimaan asioita. He eivät keskity vain sanoihin, vaan imevät tietonsa kaikesta, mikä liikkuu. Tai ei liiku. Sanoista, jotka sanotaan, tai ei sanota. Miehet valittavat joskus, että naiset lukevat rivien välitkin ja ymmärtävät sitten mitä haluavat, mutta kyllä lapset ovat tässä omaa luokkaansa. Lasten tieto ei vain aina tule ilmi, sillä lapset kertovat havainnoistaan vain sopiviksi katsomansa asiat, sopiville ihmisille ja sopivissa tilanteissa.

Ei herkkyys asioihin ole mihinkään sukupolvessa kadonnut: Esikoisemme havahdutti ensimmäistä kertaa syöpälääkärin vastaanotolle lähtevät vanhempansa kysymyksellä "mihin te oikein olette menossa?" Mieheni kanssa luulimme, että perheen aamutouhut olivat ihan normaalit, töihin tässä vain. Tuon syyskuisen päivän iltana lääkärikäynti ja syöpädiagnoosi piti lapsille tietysti jo kertoa, ja sen jälkeen on haluttu lapset pitää tietoisina siitä, mitä kulloinkin on tapahtumassa. Äiti saa kaksi lääkeannosta tiputuksena ja pääsee iltapäivällä kotiin, äiti voi olla väsynyt, tällainen on äidin tuleva tukka..

Omia lapsia ja heidän reaktioitaan äidin sairastamiseen on tullut tarkkailtua kovasti. Jospa olisi tuo lapsen kyky nähdä sekin, mikä ei ole nähtävissä! Hyvänä mittarina elämän jatkumisesta normaalina pidän kuitenkin kinastelujen ja kähinöiden määrää. Äidille väitetään vastaan ihan samaan tapaan kuin ennen Syyskuuta, ja sisko ja sen veli yrittää ärsyttää edelleen, yhtä kovasti. Vanhemmat ei ymmärrä mitään ja pikkusisko on rasittava. Hurraa, hurraa, hurraa!

Kotitöitä kuurojen kodilla

Olenpa ollut viittomakielenkin kurssilla. Viittomia ei jäänyt juuri mieleen, mutta eräs opettajamme kertoma hauska juttu jäi. Hän oli ollut kuurojen asuntolassa asuntolanhoitajana, ja väitti, että kuurojen huumori on aivan omaa luokkaansa. Näin varmasti. Opettajan mielestä paras, ja hyvin usein käytetty jäynä, oli kaverin imurin sammuttaminen kesken imuroinnin. Mitä aiemmin, sitä parempi:)

poikamieskanttori ja muuta tuttua

Pieni joulukuinen loma kotikonnuilla tekee hyvää. Pikkukaupungissa kulkiessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt, ja toisaalta niin olettaa käyneenkin. Kävelyretkeni keskustaan sisälsi monta tärkeää huomiota:

- Lukion kivijalka hilseilee, nyt sinistä maalia on vain vähemmän kuin 18 vuotta sitten.
- Miehet pyöräilevät edelleen naistenmallin polkupyörillä, ja tuulipuku on ykkösasu (aina parempi, jos pariskunnan tunnistaa samanlaisista tuulipuvuista).
- Kirjastorakennus on melko uusi ja hieno, mutta onneksi kirjastotädit tuttuja ja tuimia.
- Entisen luokkahuoneeni ikkunan alta ei ole kaadettu kaunista lehmusta (jota pitkin oravat juoksivat viihdyttääkseen minua tylsinä koulupäivinä).
- Kanttori on selvästi jäänyt eläkkeelle (poikamiehenä edelleen) ja joutaa vuosien takainen hymy huulillaan sauvakävelemään ja jututtamaan halpakaupan kassarouvaa.
- Tehdas kaupungin laidalla kolisee aika ajoin ja rytmittää näin liikekeskuksessa kaikuvia joululauluja.
- Kaupungin pääkatua valaisevat samaiset jouluvalot, jotka suuressa kansanjuhlassa sytytettiin ensimmäistä kertaa 20 vuotta sitten.

Tätä kaikkea katson tyytyväisen hilpeänä. On se hyvä että jotkut perusasiat säilyvät:)

Kouluaine aikain takaa

Koulun ohi kulkiessani muistin erään kirjoittamani kouluaineen, josta tuli tahaton jäynä. Saimme viidennellä luokalla tehtäväksi kirjoittaa aiheesta "koulun vanhempainilta", ja minähän pistin mielikuvitukseni liikkeelle, tietämättä että teokseni luettaisiin illassa (ja että äitini, joka kunnon kansalaisena tunnetaan, joutuisi kuuntelemaan tarinaani korvat punaisina..). Eli tässä muistojen muokkaama aine "vanhempainillassa" (vaikka lyön vetoa, että alkuperäinenkin ainevihko vintiltä löytyisi, täällähän ei mitään heitetä pois).

"Likka toi koulusta jonkun kutsun, mikä lie vanhempainilta siellä olisi. Pakko kai sinne olisi mennä kun kaikki muutkin menee, vaikka hotellilla olisi juuri tiistaina naistentanssit. No, jos oikein hyvin kävisi niin voisi sieltä vielä tansseihin ehtiä, ja siksi päätinkin laittaa tanssileningin jo valmiiksi päälle.
Tilaisuus oli jo alkanut kun juoksin paikalle, ja opettaja sanoi että taitaa arvata kenen äiti se sieltä saapuu, kun tulee tuttuun tapaan sopivasti myöhässä. Etsiskelin likan pulpettia ja siinähän se oli, heti eturivissä, ihan opettajan edessä. Onkohan tytöllä huono näkö kun noin edessä pitää olla?
Ei siellä illassa kellään mitään asiaa ollut. Opettajan puhuessa sain hyvin tehtyä iltameikin, onneksi älysin ottaa meikkipussin mukaan. Välillä opettaja katsoi minua kovin pitkään, silloinkin kun puhui siitä miten vanhempien pitää auttaa lasta koulunkäynnissä. Ei mitenkään, sanon minä. Kyllä likka hyvin hommansa hoitaa, ei oo tarvinnu kun kirjoittaa muistutuksiin nimensä.
Sitten sai vielä kysellä kouluasioista. Kukaan ei uskaltanut kysyä mitään, joten ajattelin että minäpä kysäisen. Kysyin sitten siitä, että onko pakko siellä suihkussa käydä liikuntatunnin jälkeen, tai onko pakko liikkua niin paljon että ihan hiki tulee. Kun se aamulla niin huolellisesti tehty meikki ei sellaista suihkutusta kestä. Outo ihminen se opettaja, ei vastannut mitään. Onneksi päälle päätteeksi saatiin oikein pullakahvit, ja santsatakin sai. Kysyin siitäkin erikseen. Vanhempainilta oli kaikin puolin onnistunut, sillä ehdin vielä pyörällä naistentansseihin!"

häissä

Eilisten hääjuhlien tunnelmissa ei voi kirjoittaa kuin häistä ja mitä siihen nyt liittyykään, rakkaudesta ja sen sellaisesta. Että pientä hempeilyä on siis luvassa.. Ja kuuluuhan juhliin tietysti ruoka ja juoma, siinä kaiken tunnelmoinnin ohessa, ja herkkua oli. Kulinaristi-lapsemmekin olivat tyytyväisiä pitopöydän antimiin. Ruuan jälkeen opittiin uusi snapsiviisu:

Skål för gladje minnen.
Skål för varje vår!
Inga sorger finnas mer
när punch vi får.

Tosiaan, skål näille! Ja skål kaikelle ohjelmalle ja mukaville muistoille, joita puheet ja laulut herättivät. Oikeastaan edes sitä snapsia ei tunnelman kohottamiseksi tarvittu. Oli ihana nähdä hääpari, joka selvästi aikoi tehdä kuten moni eilinen vieras: juhlia yhdessä myös hopea- ja kultahääpäivää, ja mitä niitä nyt sen jälkeen onkaan tulossa.

Niitä samaisia juhlia haluaisimme miehenikin kanssa viettää. Hopeahääpäivään on yhtä paljon matkaa kuin mitä on takana päin. Siinäpä tavoitetta lääketieteelle ja syövän hoidolle, sillä ei tämä yhteinen yrityksemme tahdon tai rakkauden puutteeseen kaadu. Klisee tai ei, mutta ylämäissä se avioliittokunto testataan, ja sitä riittää. Reippaat kaksitoista vuotta sitten saimme salaperäisen häälahjan tuntemattomaksi jääneltä lahjoittajalta. Paketissa oli nimikoidut aamiaismukit, ja kortissa teksti "Hyvää elämää!". Ja hyvää tämä on ollut, mäkineen kaikkineen.

Häälahjavinkki

Tuore morsian soitteli hetki sitten ja oli aviopuolisonsa kanssa matkalla lentokentälle ja häämatkalle, jossa bestmanin sanojen mukaan on luvassa sun, surf and sex.. Voin siis paljastaa häälahjamme sisältävän yllätyksen, hääparilla tuskin on aikaa surffailla netissä, eiköhän tuo bestmaninkin kommentti viitannut oikean lainelautailun suuntaan.

Perheenäidiltä saa joskus käytännöllisen ja tätimäisen näköisiä lahjoja, mutta sen ei pidä antaa hämätä. Viltti, tai tässä tapauksessa siisti pinkka pyyhkeitä, voi kätkeä sisälleen monenmoista. Tällä kertaa pyyhepinon välistä ei tipahda ronskeja runoelmia tai sydänkonvehteja, sillä ne lähetin jo etukäteen syntymäpäivälahjaksi tulevalle morsiamelle. Hääyövietteenkin jätin nuoren parin itsensä hoidettavaksi, ja loikkasin pari askelta eteenpäin. Hyvälle ystävälle ja hänen valitulleen voi neljän kylpypyyhkeen lisäksi pakata neljät sukat: kokoa 43, 38, 20 ja 18:)

häämatkalla

Häämatkalla ollaan, mutta kuten mieheni puki yhteiset ajatuksemme sanoiksi: onneksi ei omalla. Tällä hetkellä resurssit riittävät sopivasti hyvän ystävän häihin, ilman peltosta. Nuorimmainen saa luvan jäädä mummolaan juhlimaan itsenäisyyttään, vaikka taasen varmaan tanssisi häitä viimeiseen valssiin saakka, kuten viime kesänä tätinsä häissä. Kun neidille ehdotettiin juhlista lähtöä yhden aikaan yöllä, hän meinasi että "jos sua isi väsyttää niin voidaanhan me lähteä". Isommat lapset osaavat jo nauttia juhlaohjelmasta itsenäisesti, ilman turhia palveluksia (kuten ruuan pilkkomista, syöttämistä, viittä vessareissua kesken aterioinnin jne), joten pääsevät mukaan häähuumaan.

Toinenkin päivä sytojen saamisen jälkeen on mennyt mukavasti, lennot satakunnan pääkaupunkiin sujuivat leppoisissa tunnelmissa eikä huono olo ole vaivannut. Ehkäpä myös oikea annostus kortisonia auttaa asiaa, viimeksi meni reseptin ohjeet vähän ohi, ja nautin aluksi viidesosa-annoksen määrätystä deksametasonista.. Minua kyllä jo lohduteltiin, että kolmannen kuurin jälkeen sitä sitten voi pahoin ja väsykin iskee. Kolmas keikka siirtyi kuitenkin osaston joulukatkon takia 6 pv eteenpäin, ja suunnitelmissa onkin seuraava sytostaatti uudenvuodenaattona. Kuten hoitaja totesi: voitte sitten miehesi kanssa yhdessä pahoin seuraavana päivänä:)

Päivän teksti

Monilla työpaikoilla on työntekijöiden tapana tarjota joskus leipomuksia, milloin mistäkin syystä. Eräässä hoitoalan työpaikassa pöytä piti laittaa koreaksi omien merkkipäivien lisäksi myös silloin, kun myöhästyi töistä. Mikä olikaan einolla syynä kakun leipomiseen ja tarjoiluun, mutta hyvin se kelpasi kollegoille. Jopa niin hyvin, ettei tulevalle työvuorolle jäänyt palaakaan. Ja iltatuuriin oli tulossa useampi herkkusuu, joilta taatusti tulisi kommenttia heidän unohtamisestaan. Onneksi keittiöstä löytyi leipomisvärkkejä kermasta ja koristeista alkaen. Ja eikun eino leipomaan. Illan aikana olivat kauniit leivospalat jääkaapista kadonneet. Tarina ei kerro minne, sillä kuohkean kakkutaikinan sijaan kaunis koristelu oli tehty varastosta löytyneiden vaahtomuovipatjan palasten päälle...

reippaana sairaalassa

Sairaalareissu meni ensimmäisen lailla eli hienosti. Olin reipas tyttö ja sanoin miehelle pärjääväni yksinkin, ja vapautin hänet sairaalasängyn vierestä tähdellisempiin hommiin. Tai ainakin sellaisiin hommiin, joista saa kuukausittain rahallista korvausta. Jorinat vaimon kanssa ja kädestä kiinni pitäminen jätettäköön vapaa-ajan vietteeksi:)

Henkilökunta on jo tuttua, sillä samalla osastolla olin leikkauspotilaana. Nyt hoitoväkeä kiinnosti kovin huominen osaston 40-vuotisjuhla, ja juhlavalmisteluita seuratessa pääsi itsekin juhlafiilikseen. Hoitajien lisäksi tapasin muutakin tuttua, eli mutkan kautta tuntemani kohtalotoverin, joka kaiken huipuksi vielä on itseni ikäinen kolmen lapsen äiti! Ihana tavata ihminen, jonka elämäntilanne muistuttaa kovasti omaani. Ei sillä, olivat huonetoverinikin taasen sangen mutkattomia ja piristäviä tapauksia, ikää rouvilla 66 ja 74, neljän vuoden konkarisairastajia mutta hyvin optimistisia munasarjasyöpäläisiä.

Lääkärille ei tällä kertaa ollut asiaa, siihen toki kohteliaasti tarjottiin mahdollisuutta. Vienosti pyysin kuitenkin reseptin unilääkkeistä, viime kerran kortisonivaikutukset ovat hyvässä muistissa. Voi olla, että jo pelkkä resepti auttaa unen jatkumiseen aamuyöllä. Se olisi suotavaa, ylimääräisiä nappeja ei haluaisi naukkailla, mutta 3-4 tunnin unillakaan ei (ainakaan joulukuussa) jaksa. Reseptin lisäksi sain verikoevastaukset kirjallisesti ja se paperi vasta mieltä lämmittikin. Hoidon vaikutuksista kertova syöpäarvo ca-12-5 oli ennen toista leikkausta 212 (ei kuulema kovin korkea syöväksi). Leikkauksen jälkeen se oli jo laskenut alle raja-arvon (=35) eli 25:een, ja ensimmäisen hoidon jälkeen tuo maaginen luku oli 17. Siinäpä saavat syöpäpirut kyytiä!

Ja sitten jänes:

Oltiin about mopoiässä, kun partiotoverini timpan isä antoi pojalle tehtäväksi autotallin järjestämisen, palkkiokin kesätyöstä oli kuulema luvassa. Homma ei timppaa tainnut järin kiinnostaa, sillä kesäloma ja työn valmistumisen määräpäivä lähestyi loppuaan. Viimein nuori mies otti itseään niskasta kiinni ja ryhtyi tallin raivaukseen yhdessä toverinsa kanssa. Järjestelemistä riitti, talon rakentamisen jälkeen talliin oli kertynyt maalipurkkeja ja muuta kierrätys -ja kaatopaikkatavaraa jätelavallisen verran. Viimeisessä nurkassa oli vielä suuri pressukasa. Sen alta löytyi timpan 15-vuotislahja, tossumopo. Joka oli tallin nurkassa odottanut siivoojaa koko kesäloman:)

juhlablogi (ja jänes)

Blogilaskuri näytti 10 000 käynnin rajan rikkoutuneen, joten on juhlan paikka. Aivan yksin en sairauteni kanssa ole:) Ihanaa ihmiset, ihanaa! Kannustavia kommentteja ja yllättäviä vieraita olen saanut, kuten myös uusia ystäviä. Virtuaalisuus ei meitä haittaa. Ja vanhat ja vielä vanhemmat ystävät, hienoa että kuljette samaa matkaa.

Juhlaksi käyköön heli laaksosen runo, jonka otsikko voisi aivan hyvin olla "sil ko lähte syöpä kohre". Itsestäni ei ole ketään neuvomaan, mutta lounaissuomalaisen runoilijan (sangen tutulla) murteella annetut ohjeet ovat vastustamattomia. Ja niiiiiin sopivia myös tähän sairauteen ja tilanteeseen. Näillä eväillä siis huomennakin sytostaattihoitoon.

Sil ko lähte uut alkku kohre

Ota käpy pois kenkäst
kaar vesi pois saappast
nost ämpär silmiltäs
jua kuppis tyhjäks.

Ol ilone
ol valone
ol pulune.

Älä lait kättä sirkkeli
älä purot kirvest kintuil
älä unhota kotti avamei
älä karota annetui syrämei.

Viä roskapussi mennesäs.

Heli Laaksonen

Ja sitten se lupaamani joulukalenterin luukku eli tämänvuotinen jänes:

Syksyn ylioppilasjuhlat lähestyvät. Lahjavinkiksi tarjoan itse ylioppilaana saamani lahjan. Hyvä ystäväni antoi sujuvan puheen kera minulle hienon alko-mallisen paketin, joka kolisi lupaavasti. Puheessa hän korosti, että lahja kannattaisi avata vasta kun vieraat ovat lähteneet. Olin iloisesti yllättynyt noin "aikuisesta" lahjasta, ja laitoin paketin iltalaukun viereen -olimmehan tuoreella ylioppilasporukalla menossa lähikaupunkiin omiin juhliin. Ennen lähtöä kuitenkin vilkaisin paketin sisälle. Onneksi, sillä pahvikuorien sisältä löytyi... pullollinen tiskiainetta.

joulujäneksen hengessä

Lapset saa taas kuukauden verran helposti ylös sängyistään, kiitos joulukuun. Halpasuklaalla on taattu vetovoima, kuten myös postin kainuusta kuljettamilla pikkupaketeilla. Tänään lapset kaivoivat paketeistaan askartelutarvikkeita, joita ehdittiin jo käyttää (kun töissä ei tarvitse askarrella, jaksaa lasten kanssa näperrellä kotona -taas yksi hyvä puoli tässä sairastamisessa). Itse odotan joulua tänä vuonna veikkauksen kalenterin voimin sekä lukemalla joka-aamuisen mietelauseen käsintehdystä joulukalenterikirjasta. Pirkanmaallakin jaksetaan askarrella:)

Joulukalenteri kuuluu aikuisillekin, ei kaikkea iloa joulustakaan tarvitse lasten työksi jättää. Onko siitä vain vuosi, kun kollegani kanssa järjestimme joulukalenterin työpaikallemme? Joulukuun ensimmäisen päivän aamuna opettajainhuoneen pöydälle oli loikkinut täytetty jänes, tonttulakki päässä ja joulupussi kaulassa. Vieressä olevia ohjeita seuraten saimme nauttia jokaisena koulupäivänä, tietyllä välitunnilla, pienimuotoisesta joulu-taide-elämyksestä.

Jokainen työyhteisön jäsen pääsi vuorollaan esittämään, yksin tai yhdessä, ennalta hänelle valitun esityksen.Kuulimme runoa, mietelauseita, vuoropuheluita, laulua ja soittoa, näimme piirileikkejä ja lukiessa improvisoituja näytelmiä, joihin oli myös järjestetty rekvisiittaa. Ala-kansakoulun näytelmiä -kirjanen oli oiva apu suunnittelutyössä, erityistä suosiota saavuttivat esim. raittiushenkiset runoelmat. Armaat työtoverit heittäytyivät suorituksiinsa kiitettävästi, ja jänes täytti joulukalenterille asetetut vaatimukset. Olikohan töihin herääminen hitusen mukavampaa?

Huumorinkukkaa varjellakseni jatkan joulukalenterin pitämistä, nyt täällä blogissa. Tässä kuussa muistelen joulun ja huumorin hengessä vanhoja sattumuksia, jäyniä tai kommelluksia. Tai jaan jouluisen lukuelämyksen muillekin nautittavaksi. Tai.. mitä keksinkin. Joulujäneksen jäljillä.

kampauksia

Syöpäpotilaan oppaiden mukaan hiukset alkavat lähteä parin viikon kuluttua ensimmäisestä sytostaattihoidosta. Lähteminen on enemmän kuin todennäköistä, mutta aikataulu ja tyyli on yksilöllinen,toisilla hiukset harvenevat hiljalleen, kun jollain ne valuvat pesuveden mukana suihkukaivoon lähes kerralla. Itselläni ne ainakin vielä näyttävät lähtevän rauhalliseen tahtiin, eli aina kun nypin niitä:)

Ensimmäisen hoidon aikana hoitajat saivat ylipuhuttua minut pitämään päässä jäähattua, jonka tehtävä on hidastuttaa hiustenlähtöä. Olen täysin varautunut ja yrittänyt ennalta sopeutua tulevaan kekkoslookiin, joten ajattelin että turha tässä on yrittää, lähtevät ne kumminkin. Mutta ehkä hatusta oli pientä apua, samoin kuin jäähanskoista ja -sukista.. Eivät ole kynnetkään vielä kärsineet, vaikka niiden hoitoon en koskaan (aiemmin) ole paneutunutkaan. Ensi kerralla olen kyllä ajatellut ottaa kameran mukaan hoitoon, sillä sokea (silmälasit eivät mahdu hatun alle..) lumiukko sairaalasängyllä on näky, jonka haluan säilyttää ainakin omaksi ilokseni. Niitä ankeita päiviä varten.

Pikkujouluaika ja monet tulevat juhlat saivat minut kuitenkin jo peruukkiostoille. Samalla oli tarkoitus leikata hiukset muutaman millin koneella, mutta en sitten raaskinutkaan, kun hiukset pysyivät vielä tiukasti päässä. Päädyimme yhdessä kampaajan kanssa väliaikalookiin, eli hiukset leikattiin sen verran lyhyiksi, että peruukki on helppo pukea päähän, mutta lähtevät hiukset eivät aiheuta viemäritukkeumaa kylppärissä. Saapa katsoa menivätkö kampaajan aika ja maksamani lasku turhuuden turuille..

Mutta käynti täytti tehtävänsä. Salongista löytyi tyylikäs dublin -mallinen kampaus, väri vain oli aavistuksen harmahtava. Koska tyyli tulee kestämään huomattavasti pitempään kuin normaali kampaajaväli, halusin juuri oikean värisen lookin, ja sehän onnistui tilaamalla. Saan siis noutaa juhlatukkani loppuviikosta. Ja sitten vain pikkujouluilemaan!

mennään bussilla

Adventin kunniaksi pääsi päiväkotiporukka kotipaikkakunnan kirkkoon. Matkaa kirkolle kertyy useampi kilometri, joten pari sataa lasta kuljetettiin komeasti bussilla laulamaan hoosiannaa. Mahtava suoritus tarhan tädeiltä! Hienosti kuului reissu sujuneen, mitä se hienosti sitten tarkoittaakaan.

Ei ole peltonenkaan montaa kertaa linjuuvaunun kyytille päässyt, sen verran huonojen ja tyyriiden bussivuorojen takana asutaan. Esimerkiksi, jos lauantaina haluaa kaupungille hippaamaan, täytyy lähteä todella hyvissä ajoin liikenteeseen, sillä viimeinen vuoro kotia kohti lähtee kuudelta illalla. Bussikyyti taisi siis olla pikkuneidillemme yhtä suuri elämys kuin adventtihartauskin.

Kirkkopäivän iltana pikkuneiti söi hartaana iltapalaa, ja pitkitti nukkumaanmenoa ottamalla aina vielä vähän lisää. Lopuksi piti vielä saada mandariini, jonka neiti kuori ja pilkkoi kauniisti osiin. Sitten hän järjesteli palat pöydälle jonoon ja jutteli samalla. "Nyt pitää mennä nätisti jonoon. Menkääpä nyt niin lähelle toisia että voitte ottaa kaveria harteista". Ja mandariinijono tiivistyi keittiön pöydällä. Tässä vaiheessa olisi tietysti pitänyt sanoa jotain ruualla leikkimisestä, mutta olin kuin en olisi huomannutkaan, sillä edessäni pyöri mielenkiintoinen tosi-tv:)

Leikki jatkui. "Nyt ota pari itselle". Ja mandariinit pariutuivat. "Ei saa hölmöillä, kuka siellä meinaa ruveta riehumaan? Ei saa tuomas, voi tulla vahinko ja sitten rupeaa itkettämään. Hyvä tuomas, reipas poika." Ja iso mandariini kävi taputtamassa pikku mandariinia.

Vau, ei se omena kauaksi puusta putoa, peltosessa on selvää ammattikasvattaja-ainesta! Äänenpainotkin olivat suoraan luokkahuoneesta, tai siis päiväkodista. Erehdyin kysymään leikkijältä, josko tämä lähtisi sunnuntaina vielä minun kanssani perhekirkkoon. Olisi mukava päästä joulun odotuksen tunnelmaan pikkuväkeä täynnä olevassa kirkossa. Tämä ei kuitenkaan sopinut neidin suunnitelmiin, sillä "minä oon jo sen kirkon nähnyt".

Ei vain adventin oppi ollut vielä mennyt perille, sillä lauantaina neiti lauloi antaumuksella pmmp:tä mukaillen "..jeesus pysyy aina pikkuveljenä, ja lintuna..

hyvä ihminen

Heti alkuun todettakoon, ettei minusta sittenkään ole tullut Hyvää Ihmistä.

Sairauden alkuaikana antauduin leppoisan hyvän olon tunteen valtaan. Tieto vakavasta sairaudesta istutti nenälleni vaaleanpunaiset aurinkolasit, joiden läpi päivät ja tapahtumat näyttäytyivät kauniissa valossa. Elämä oli liian lyhyt käytettäväksi kiukkuun ja murheeseen! Lasini oli puoliksi täynnä tyhjän sijaan. Onko upeampaa syyssäätä nähty kuin tänä vuonna? Eikö kannattanutkin jäädä sairaslomalle vaikka vain siksi, että sai nauttia kupin kahvia kuulaana syyskuun aamuna torin rannassa?

Lasten kiukuttelut tuntuivat lähes huvittavilta, kassajonokiilaajista puhumattakaan. Ja heillä varmasti oli, pahanpuhujien ja pyrkyreiden lisäksi, omat syynsä käytökseen, ehkä onneton lapsuus? Mutta suurimmaksi osaksi ihmiset ympärilläni hymyilivät tauotta, ja itse pursusin ylitsevuotavaa rakkautta koko luomakuntaa kohtaan. Ikävätkään tapahtumat tai vahingot eivät hetkauttaneet tyyneyttäni. Eräänä syysaamuna raksamiehet ryhtyivät poraamaan reikää talomme seinään, tarkoituksena vetää vesijohto sisältä pihasaunaan. Reikä tuli, mutta niin tuli myös katkos pesuhuoneen lattialämmityskaapeliin. Lattiaa ja seinää piti purkaa muutaman laatan verran, ja kaikkiaan projekti näytti tulevan vaikeammaksi ja pidentyvän. Miehet olivat noloina, mutta minäpä tarjosin kahvit pullan kera, kas tekevällehän sattuu.

Jos onni toimisi doketakselin tavoin syöpää parantaen, olisivat syöpäarvoni armottomassa syöksylaskussa.

Nyttemmin on palattu normaalitilaan ennen sairautta. Kauppakiilaajat ovat alkaneet ärsyttää -ehkä he haluavat vain kiusata muita? Päivällispöytään saapuva nuorimies kiehuttaa sappeani valittamalla eilispäiväisen ruuan lämmityksestä. Nuorimmaisen aamukiukkukohtaus, joka huipentuu sukkahousujen pukemiseen painiotteessa, saa kiukunkyyneleet melkein äidinkin silmiin, ja nuoren neidin tapa ripotella tavaransa ympäri taloa laittaa laiskemmankin siivoojan hermot koetukselle. Ihan puhtaalla huumorilla ei tilanteista aina selvitä, ja sanan säilä viuhuu puolin ja toisin.

Jotain peruspositiivisesta olotilasta on myös jäänyt jäljelle. Ehkä se on se kuuluisa perspektiivi, mitä sairaus on tarjonnut. Ei vakava sairaus ole vain harmaa huoli kaiken yllä, vaan mukana tulee paljon hyvää ja kaunista, kuten suhteellisuudentaju ja halu ja kyky ymmärtää ihmisiä ja asioita. Välillä koen jopa ymmärtäväni jotain elämän tarkoituksesta, ja se ei ole vähän se. Vaikka mieluusti olisin ottanut vastaan nämä sairauden tarjoamat oivallukset ilman The Sairautta.

ei umpioelämää

Kurkkasin seinäkalenterin seuraavalle sivulle ja ihmettelin: miten olen viime vuonna selvinnyt kaikista joulutohinoista, ja siinä sivussa käynyt vielä päivät töissä (ja joskus myös illat, tuo joulukuu ei ole opettajalle kovin armollinen). Montaa tyhjää päivää ei kuukauteen jää nytkään, merkinnöistä löytyy lasten ja aikuisten pikkujoulua, balettinäytös x 5, sytostaattihoito, koulun joulujuhla ja kaiken kruununa ystävän häät. Mutta suuresti odotettuja juttuja kaikki, jopa hoito. Ja varsinkin ne häät.

Sairaalassa tapasin kohtalotoverin, joka kertoi pistäneensä kodin ulkopuolisen elämän täysin katkolle sytostaattihoitojen ajaksi. Biologian alan tutkijana hänellä oli varmasti vankka tietopohja päätökselleen, ja hänelle tällainen tauko elämässä tuntui olevan oikea ratkaisu. Reippaasti nuorempana, aktiivista elämää viettävänä perheenäitinä koen toisin. Mitä jos nyt pistän elämän katkolle? Entä jos niitä terveitä päiviä ei heti olekaan tulossa? Kauanko jaksaisin jäähypenkillä, ja olisiko kentällä vielä tuttuja pelaajia kun sinne palaisin?

Oma ja perheen tyyli on luistella entiseen tapaan. En vähättele vastapelureitani, ovat sangen ovelia pirulaisia, mutta en myöskään luovuta antamalla heille koko kenttää. Shoppailen (aamut ovat kaupoissa väljiä), käyn yleisötilaisuuksissa (pihatapahtumat ovat suosiossa, kuten viimeviikonloppuinen tiernapoikakisa), juhlin pikkujouluja (aina voi vaihtaa vieruskaveria, jos tämä rupeaa oksentamaan:) ja työpaikallakin olen käynyt oppilaita katsomassa (käsilaukussa salainen aseeni pullo käsidesiä). Ensi viikon sytostaattikuurin jälkeisenä päivänä pakkaamme perheen kanssa laukut ja lennämme etelä-suomeen häihin (tätä en ehkä lääkärilleni kerro).

Sairauden myötä olen oppinut nauttimaan hetkistä, ja niitä hyviä hetkiä kokee pääsääntöisesti hyvässä seurassa. Ja hyvien hetkien avulla taas jaksaa, pelata ja olla tarpeen vaatiessa jäähylläkin.

uimahallilla

Tilaamani silikoninen uima- ja urheiluproteesi saapui viikko sitten. Eivätpä entiset oppilaat arvanneetkaan, millaista joulupakettia ope oli kylän kauppa-postissa iltalenkillä hakemassa:) Taskullinen uima-asukin oli hankittu ja henkinen puoli valmennettu, olisin valmis ensimmäiseen uimahallivisiittiin yksirintaisena.

Tiistaiaamu sopi hyvin tarkoitukseen, hallilla oli terveyskeskuksen kuntoutusvuoro monitoimialtaalla. Siinä ei yhden rinnan puuttumista kukaan joutanut kummastelemaan, itse kullakin taisi arpia kehossa kulkea. Jos ei näkyviä, niin henkisiä ainakin. Eläkeläisten lisäksi altailla vilisi koulujen opetusryhmiä, mutta tiukassa talutusnuorassa ja aikataulussa -omat sauna-ajat pystyi hyvin sumplimaan. Aiemmassa elämässä uin ja vesijumppasin tai -juoksin viikottain, harrastus saakoon jatkua!

Vesijuoksua, uintia, sauvakävelyä ja peruslenkkeilyä -kaikkea olen tehnyt ensimmäisen sytostaattikuurin jälkeen, ja vähitellen tekee mieli jo ladullekin. Olen uskomattoman tyytyväinen siihen, kuinka hyvin ensimmäinen hoitojakso on mennyt tähän saakka. Vai onko tyytyväinen turhan lattea sana -olisiko kiitollinen kuvaavampi? Pieni pahoinvointi ensimmäisellä viikolla kertoi, etten ollut pelkkää placeboa suoneeni saanut, mutta muuten olo on oikeastaan loistava. Ja kun kunto on kohdillaan, pysyy pää pystyssä, joten jaksaa kuntoilla, jonka ansiosta pää pysyy..

eläkeläiselämää

Peltonen kaipasi selvästi muuta virikettä kuin äitinsä, joten päiväkoti kutsui taas melkein viikon tauon jälkeen. Jospa sieltä olisi viikonlopun aikana siivottu vatsatauti, vesirokko ja silmätulehdus sekä muut varomamme vitsaukset. Tähän saakka hyvin olemme säästyneet taudeilta, ja itsekin olen ollut terveyden perikuva, mitä nyt paria syöpää sairastan.

Aamupäivällä on hyvä hoitaa kauppa-asiat. Muu asiakaskunta koostuu lähinnä eläkeiän ylittäneistä kansalaisista, ja saan usein lukea silmälasinsa unohtaneille rouville pakkausselosteita. Tai jutustella muuten vaan, vaikkapa maitolitran hinnasta eri myymäläketjuissa. Sehän sopii, samoin kuin elämäkertajutustelut kansalaisopiston viikonloppukurssilla, jossa osallistujien keski-ikä oli varovaisesti arvioiden tuplaten omani. Edellisviikolla gynekologian syöpäosastolla olin ainoa, jonka peruukissa tai omissa hiuksissa ei ollut harmaata (minunkin ikäisiäni potilaita heillä kuulema on, en vain ole sattunut tapaamaan..).

Eläkeläiselämää tässä siis vietetään, ja sitä on luvassa koko lukuvuosi. Hoitosuunnitelma on seuraava: kuusi kertaa sytostaatteja kolmen viikon välein, eli viimeinen solunsalpaajahoito olisi maaliskuun alussa. Tilannekatsaus tehdään 3. ja 6. hoitokerran jälkeen, ja jos kaikki menee hienosti (miksei menisi), saisin huhtikuussa "kevättä rintaan". Eli pienen hoitotauon (3-4vko) jälkeen sädehoito 5vko jokaisena arkipäivänä, yhteensä siis 25krt. Toukokuu olisi sitten toipumista talvesta.

Tämän lukuvuoden haasteet ovat siis hyvin erilaiset, ja tavoitteet korkealla. Kovin paljon en itse pysty kevätnumeroihin vaikuttamaan, mutta totisesti toivon saavani hyvän todistuksen, jolla pääsisi syksyllä töihin (varovainen toive). Vuosi eläkeläiselämää riittäisi hyvin..

lastenpäivä 2

Lastenpäivän huipennukseksi vein neljä kaverusta ja peltosen vielä jätskille ylikansalliseen. Näksönautille, kuten lapset vielä muutama vuosi sitten meillä sanoivat. Kuuntelin neitien kikattelua ja osallistuin välillä jutusteluun, joka pyöri aluksi elokuvan ja tulevan joulun välimaastossa, mutta siirtyi hyvin pian vaatteisiin ja huulikiiltoon. Ihanaa pinnallisuutta! Yritin kovasti muistella itseäni yhdeksänvuotiaana. Ainakin samanlaista energiaa virtasin, kiinnostuksen kohteet olivat ehkä erilaiset.

Peltonen piti showta yllä -pikkuneiti luulee välillä olevansa tasaveroinen isompiensa kanssa ja sekös isoja naurattaa. Jukeboksiakin neiti välillä viritteli, ja sai myönteisen vastaanoton omassa ja naapuripöydissä. Erehdyin vaipumaan tyytyväisyyden tilaan, ja ajattelin lastenoikeuksien päivän kunniaksi suuria ajatuksia nykylasten oikeuksista. Ainakin jokaisella lapsella tulisi olla oikeus tulla kuulluksi ja huomatuksi, joka päivä ja jopa monta kertaa.

Huomio herpautui hetkeksi, ja sen aikana peltonen keksi nurkkapöytään saapuneet metsien miehet. Kaksi elämää nähnyttä laitapuolen kulkijaa oli tullut tuulta pakoon ovensuupöytään, ilmeisesti ilman ostoaikeita. Pikkuneiti kävi heti mittailemassa tulijoita lähietäisyydeltä, ja palasi pöytään vaihtaen puheenaiheen huulikiillosta maallisempiin asioihin. "Äiti, ketä miehiä tommoset on? Mitä setät tekee? (kääri sätkiä) Miksi setät haisee? Setät, äiti ei tiiä mitä te teette.." Jaahas tytöt, jätskit tulikin jo syötyä.

Lastenoikeuksienkaan päivänä kaikki jutut eivät ansaitse tulla kuulluiksi:)

peltosen jukeboksi

Valistunut yhdeksänvuotiaamme bongasi seinäkalenterista lastenoikeuksien päivän. Tällöin kuulema perheen lapset saisivat päättää päivän ohjelmasta, mikä nyt ei lapsiperheessä kovin paljon poikkea normaalipäivistä, joita arjeksi kutsutaan. Ehkäpä neiti tarkoitti, että ohjelmarunko muodostuisi nyt hänen toiveidensa mukaan, yleensä kun arjen toiminnot kotonamme pyörivät paljolti peltosen tahtiin. Peltonen eli peltsi on kolmevuotias juniorimme, lempinimen alkuperää ei kukaan muista tai edes tiedä.

Paikallinen sanomalehti tarjosi tilaisuuden olla oikein höveli, juuri oikeana päivänä. Neljä ilmaislippua joulutarina-elokuvaan, mukaan saisi lähteä ketkä halusivat. Esikoiselle (yllättäen) sopi hyvin vapaailta ilman vanhempia, peltonen ei olisi kuitenkaan jaksanut elokuvaa (tai muu yleisö häntä), joten keskimmäinen sai elämänsä lastenpäivän: kolme kaveria mukaan elokuvaan ja loppuhuipennukseksi jäätelöt ylikansallisessa. Lähes autuaita olivat lasten ilmeet illan päätteeksi, mutta eipä osattomaksi jäänyt äitikään.

Nuorimmainen tarjosi minulle aivan omat ohjelmat neitien ollessa kuvissa. Kuljimme kaupungilla ja ihastelimme uusia jouluvaloja. Täydellistä tilannetajua osoittaen juniori pisti lauluksi, ja popedan "pitkä kuuma kesä" -kappale kaikui kävelykadulla lumihiutaleiden leijaillessa ympärillämme. Taukoamaton jukeboksi jatkoi lastenvaateliikkeessä uusilla biiseillä, juhlamekkoja mallailtiin päälle irinan "yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa" tahtiin, ja välillä pikkuneiti myös julisti kuuntelevansa tomppaa. Kun laulu loppui, jatkui tanssi, tai suu kävi muuten vaan.

Peltoselle ihmisten viihdyttäminen lienee lähes velvollisuus. Kun rohkeutta riittää eikä itsesuojeluvaisto tai muu isojen ihmisten este ole tiellä, neiti revittää, ja mikäpä siinä. Jotain rajaa yritän vetää, mutta aina ei ehdi hätiin (kuten silloin, kun neiti esitteli uuden pitsiset alushousunsa kunnanvaltuuston puheenjohtajalle.. joka onneksi sattuu olemaan mukava herrasmies ja moninkertainen isoisä). Marraskuussa ohikulkijoita katsellessa tulee väistämättä mieleen, ettei näistä pienistä performansseista kuitenkaan haittaa ole. Iloa elämään, omaan ja kanssakulkijoiden! Lasten ja aikuisten päivinä.

silakkatesti

Olen ottanut syöpäkonkareiden neuvoista opikseni monissa asioissa. Yksi mukavimmista neuvoista on ollut "syö mitä tekee mieli". Ohje koskee lähinnä sytostaattihoidon aikaa, mutta tällä painonpudotusvauhdilla saan jatkaa täsmädieettiä vielä hoitovaikutusten hälvettyäkin.

Mitään ei yleensä tee mieli, mutta kuulostellessa löytyy aina joku ravintoaines, jota voisi kokeilla. Kokeiltu on monenlaista, ja kaikki on kunnialla mennyt alas ja pysynyt sisällä. Kiinalainen, antipasto, miekkakala, tortilla ja silakka. Ei uskoisi, mutta citymarketin mainoslehden kuva muoviin pakatuista silakoista sai veden kielelle, niitä piti ehdottomasti saada. Vaistoihini luottaen siis silakan pyyntiin, kyllä elimistö tietää mitä tarvitsee.

Tänään sitten tehtiin perinpohjainen oksutesti. Jos kykenee pyörittelemään silakkapihvit ensin käsissä ja sitten pannulla ja vielä syömään ne ilman etovaa oloa, voi ehkä jo tässä vaiheessa tuntea pientä helpotusta? Pessimisti sisälläni kuiskaa, että muita sivuvaikutuksia toki on luvassa, mutta jospa kerrankin pysähdyn tähän hetkeen. Saunan jälkeinen raukeus hiljensi talon, jääkaapissa olisi saunajuomaa ja miehen vieressä tyhjä paikka tv-huoneen sohvalla. Eikä talossa haise enää silakka.

keisaripingviinien tapaan

Lapsiperheissä aamut ovat joskus (aika usein, melkein aina) räjähdysherkkiä. Mikä tahansa voi mennä pieleen. Väärä katse, äänensävy, herättäjä, herätysaika, lusikka, hillo, paita.. Siinä missä vanhempien maltti ja huumori loppuu, auttaa telkku. Miten emme ole keksineet tätä aiemmin? Päiväkotiaamuisin (silloin kun sinne pääsee.. ne infektiot!) keritään nuorimman kanssa katsomaan puuha-pete ja pingu, samalla menee päälle vaatteet ja jos tuuri käy, voi siinä sivussa yrittää kammata neidin hiuksia ja pyyhkiä suupieliä. Ihan vaivihkaa.

Pingu on ehdoton aamusuosikkini, ja kollegani avasi silmäni huomaamaan miksi. Pingussa eletään keisaripingviiniyhteiskunnassa, missä isä duunaa kotihommia siinä kuin äiti. Näin siis tosielämässäkin: keisaripingviininaaras katoaa omille teilleen munittuaan munan, jättää isin hoitelemaan keskosta palatakseen syntymän jälkeen vapauttamaan isän taas omiin rientoihinsa. Isän lomareissun jälkeen poikasen hoito sujuukin sitten yhteispelillä.

Meidän pingviiniperheemme on laajentunut vielä paapalla. Kun ensimmäinen sytostaattikuuri lähestyi, pakkasi paapa matkalaukkunsa, hyppäsi pohjoisen junaan ja kääri hihansa. Jo toistamiseen, olihan hän apuna rintaleikkauksen jälkeenkin monta viikkoa. Hommaa riittää, mutta paapa onkin modernia keisaripingviiniainesta, joka on tottunut hoitamaan kolmea prinsessaa ja koko valtakuntaa. Melkein piloille saakka, sillä kenelle 18-vuotiaalle isä kuorii perunat valmiiksi?

Imuri laulaa ja kalakeitto kiehuu rouvan keskittyessä kynsien viilaukseen ja lakkaukseen (sairaalassa käskettiin!). Pyykit suoristuvat silistyslaudan kautta kaappiin kun emäntä syventyy päivän lehden rivi-ilmoituksiin. Välillä näin, mutta oikeasti: teen mitä jaksan, mutta lopusta huolehtii miesväki. Ja modernina naaraspingviininä en pode edes huonoa omaa tuntoa (koko ajan). Sairaudesta täytyy osata poimia hyvät asiat, niistä pitää osata nauttia. Vaikeita ja työläitä päiviä on sekä takana että takuulla myös edessä. On ihana, että tässä tilanteessa saamme nauttia välillä keisarillisesta elämästä.

tehdään bondit

Uskallanko jo huokaista? Pari primperania varmuuden vuoksi, vaikka taisivat auttaa lähinnä pahoinvoinnin pelkoon. Jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella olevani raskaana: sohva vetää puoleensa, kahvi ei. En olisi etukäteen arvannut, että sytostaattikuurin jälkeen istun kansalaisopiston viikonloppukurssilla, käyn viini-illallisella ja uusinta bondia katsomassa.

James oli muuttunut kovasti sitten viime kohtaamisemme -niin kai minäkin. Entisestä kiiltokuva-agentista oli tullut haavoittuvainen, kovan onnen mies. Yhden elämää suuremman mietteen bongasin hänen suustaan kaiken ryminän ja räiskeen keskeltä: "Vihollistesi voima kertoo vahvuutesi". Eikä Jamesin tarina päättynyt, kuinka ollakaan. Hän oli, jälleen kerran, vihollisiaan vahvempi.

Minäkin aion tehdä bondit.

pari sanaa pirkosta

Torstainen päiväretkeni sairaalaan oli monella tavalla antoisa. Saamani sytostaatit olivat toki tärkein anti, mutta toivoa pidän lähes yhtä vaikuttavana lääkkeenä. Siksipä kirjoitan pari sanaa pirkosta, pirkon luvalla tietty.

Pirkko sairastui rintasyöpään vuonna 1990. Sairautta hoidettiin leikkauksella, lääkityksellä ja säteillä tutun kaavan mukaan. Tauti hävisi, pirkko pääsi takaisin työelämään ja sai myöhemmin terveen paperit. Seitsemän vuotta myöhemmin pirkko haki syytä jalkakivulleen, joka osoittautui rintasyövän metastaasiksi luustossa. Mitä mahtoi pirkko ajatella? Ainakin hänellä oli toivoa, sillä torstaina hän oli jakamassa sitä osastolla. Kahvihuoneessa me muut, ekakertalaiset ja konkarikävijät, peruukkipäät ja jäähatut, epäileväiset ja luottavaiset, kuuntelimme uskomatonta tarinaa siitä, kuinka pirkon syöpä oli levittänyt lonkeronsa jo viisi vuotta sitten myös kaikkialle vatsaan. Ja siinä hän istui, todisti meille toivosta ja lääketieteen ihmeistä.

Uskomaton nainen! Juuri tuota minä tarvitsin -juuri tuota tarvitsivat ne kaksi huonetoveriani, jotka olivat toisella kierroksella, vuoden ja kolmen vuoden terveiden jaksojen jälkeen. Tämän katalan taudin kanssa on vain opittava elämään. Pirkon lailla, Toivon hyvässä seurassa.

uusia ystäviä

Vihdoin alkoivat hoidot. Ei jännittänyt (mitä nyt alapaine huiteli 90 ssä..), sillä tätähän tässä on odotettu. Aamulla marssimme miehen kanssa suorastaan iloisella mielellä osastolle, jossa saamamme kohtelu ylitti kaikki odotukset: tämä henkilökunta on takuulla alansa huippua. Sanoin hoitajalle tulleeni myrkkykuurille, mutta hänpä meinasi, että ystäviä tapaamaan tänne tullaan. Hyviä ystäviä, suoraan suoneen annosteltuina. Uusia tovereita on kahta laatua, ja mikä mukavaa, toinen niistä ottelee myös rintasyöpäpaholaisen kanssa. Siis enemmän kuin mitä odotin!

Lähtötilanne on kaiketi takaa-ajo, mutta optimaalisin asetelmin. Tämä ihana optimismiin kannustava sana löytyi epikriisistä. Tautiluokituksesta 3c huolimatta leikkaustulos on ollut optimaalinen, siitä kertoo myös syöpäarvon radikaali lasku. Yleiskunto, veriarvot ja järki kunnossa, tästä lähtee kuuden kerran hoitoputki. Ja mikäs hätä siinä sängyllä oli loikoillessa ja kohtalotovereiden kanssa rupatellessa, kun hoitopäivä vielä kruunattiin kahvilla ja konjakilla:)

Nyt tunnustelen oloa kuin konsanaan synnytyksessä. Tuntuuko? Sattuuko? Etooko? No, ei ainakaan supistele. Aina löytyy positiivisia puolia!

hiusongelmia

Maanantaina kotiutuessani kaupunkireissulta istui esikoinen keittiön pöydän ääressä huppu päässä. Poika oli varsin vähäsanainen, mutta sisko vieressä kertoi auliisti, että esikoinen oli muistanut käydä parturissa ja että on pahalla päällä. Enpä olisi muuten arvannutkaan. Harvakseltaan alkoi pojalta tietoja tippua. Malli on kamala ja lyhyt ja tyttömäinen, ihan polkkatukka ja sellaisella ei kouluun voi mennä eikä edes perheelle näyttää. Yläkertaan mennessä kolisteltiin kaiteita ja raahattiin reppua kuuluvasti, ovet paukkuivat.

Jostain syystä hiusongelma oli äidin vika. Tavallaan, olinhan ajan varannut ja parturiin pakottanut, sekä salaa luottokampaajalle vihjannut siistimmästä mallista:) Rauhallinen 11-vuotiaamme harvoin osoittaa näin voimalla mieltään, joten annoimme tunteiden tulvia. Muutaman tunnin päästä saimme jo nähdä uuden lookin ja varovaisesti heitimme jopa vitsiä siitä. Lupasin, että siistiä leikkausta voisi kompensoida epäsiisteydellä, eli aamulla voisi hiukset ja hampaat jättää harjaamatta -näin säilyisi katu-uskottavuus. Se jopa vähän nauratti.

Ketähän minä syyttäisin parin viikon kuluttua, kun hiuksista ei enää harmia ole? Kun niitä ei siis vain enää ole. Tuntisinkohan samanlaista kiukkua, tekisikö mieleni potkaista ovea? Päätin orientoitua hiusasiaan, ja hetken mielijohteesta lähdin kaupungille ystäväni suosittelemaan parturikampaamoon. Värin ja leikkauksen sijasta ystävällinen kampaaja perehdytti minua peruukkien maailmaan. Hän istutti tuoliin, toi muutamia kutreja sovitteillekin. Parin peruukin jälkeen hämmennykseni oli tiessään, ihan jees tukka täältä löytyisi. Väliaikainen look, jonka kuitenkin haluan muistuttavan nykyistä. Outoa konservatiivisuutta..

pihamökki

Pihassamme on koko kesän häärinyt raksamiehiä. Ei mitään salskeita nuoria miehiä, vaan pikemminkin suoraselkäisiä työmiehiä eläkeiän molemmin puolin. Ei siis silmänruokaa, mutta kerrassaan kivaa juttuseuraa, ja kokemushan tuo varmuutta (muuallakin kuin kiinteistöpisneksessä). Jälki on siis hyvää. Ja juttuseuraa on pihalla riittänyt kesäkuusta pitkälle syksyyn, vieläkin muutama viimeistelyhomma odottaa oikeaa hetkeä valmistuakseen.

Miehet rakentavat autokatosta, kuistia ja mökkiä. Keväällä nimittäin päätimme laittaa alulle hartaasti suunnitellun pihantäyttöprojektin. Tällä seuduin tontit on kaavoitettu puuhakkaille maalaisille, jotka työn, lasten ja huushollin ohessa hoitavat ryytimaata ja säilövät oman maan potut kätevään maakellariin. Meidän maatilkkumme oli, monen työntäyteisen kesän jälkeen kutakuinkin saatu vihertämään ja iloksi silmälle, mutta rakentamatonta lääniä riitti. Ekoihmisinä (lue: laiskoina, ehkä myös velkaisina ja halpaa järvenrantatonttia vailla) päätimme, että sopiva kesämökin paikka olisi oma piha. Mökki talon ja tien väliin, niin säästyisi myös aidan pystytyksen vaiva. Samaan urakkaan vielä toisen auton tarvitsema katos ja kenkäpaljouden vaatima kuisti.

Rohkeasti vaan lisälainaa anomaan ja urakkaa tilaamaan. Nykyisessä taloustilanteessa en voi olla kuin tyytyväinen, että uskalsimme. Mökki toimii virkistyskeitaana, siellä saunotaan, otetaan jalkakylpyjä ja kestitään ystäviä. Pitkänmatkan vieraat saavat majoittua tupaan, tai talon emäntä viettää siellä omaa laatuaikaa (voi pahoin rauhassa?). Kuisti ja katos ovat osoittautuneet myös tarpeellisiksi. Ja eiköhän se lainakin tule maksettua, korkojen kera, sillä sellainen on tapana.

Tuvan seinälle ripustin kesälomareissulta löytämäni vanhanaikaisen seinävaatteen, johon on kirjailtu elämänohje "Välttämättömästä voi tinkiä, turhuus on elintärkeää". Tämä Henrik Tikkaselta lainattu viisaus tuokoon elämäämme mukavaa suomenruotsalaista huolettomuutta. Sopii ainakin yrittää, ja olihan koko mökkiprojekti yhdenlaista turhuutta -mutta niin välttämätöntä!

uusavuton?

Sairaalasta saapui ajanvarausilmoitus. Siinä luki vain: Teille on varattu aika, sytostaattihoito pv.kk.v klo 9.00 osasto x. Verikokeet oman kunnan terveyskeskus pv.kk.v. Ota tarrat mukaan. Sitten normaalit parkkimaksu- ja savuttomuustiedot, mutta henkilökohtainen osuus jäi siihen. Kirjeen liitteenä oli tarralappuja, jotka kai sinne terveyskeskukseen pitäisi mukaan ottaa.

Sen verran hokasin, että soitin terveyskeskukseen ja kysyin pitääkö verikokeita varten olla oikein varattu aika. Pitää. Ja vielä ymmärsin kysyä, josko ihan ravinnotta pitäisi olla. Sekin. En itseäni ihan uusavuttomana pidä, mutta kerrotaanko tällaiset asiat jollain kansalaisvalmennuskurssilla, vai mistä ne pitäisi tietää? Ei ole juuri terveyskeskuksen laboratorioon ollut asiaa, terveellä ihmisellä.

Tietoni sytostaattihoidoista ja sen sivuvaikutuksista olen saanut lukemalla nettiä. Mm. syöpäyhdistyksillä ja lääkefirmoilla on käypiä sivustoja tiedon hakuun, ja keskustelupalstat ja nettipäiväkirjojen pitäjät tarjoavat vertaistuen lisäksi käytännön kokemuksia. Näillä eväillä sitä sitten hoitoihin lähdetään. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen yksi hätäinen puhelu lääkäriltä, josta jäi mieleen lähinnä kysymättä jääneet kysymykset. Sairaalasta saamilla (tai saamatta jääneillä) tiedoilla voisin vaikka startata omalla autolla sairaalaan hakemaan coctailini. Taitaisi vaan auto jäädä pitemmäksi aikaa parkkiin.

Pääasia että hoidetaan. En aio ruveta rettelöimään, enkä edes nimettömänä vihjaamaan puutteista potilaan näkökulmasta. Mutta paljonko painasi pieni lisäinformaatio kirjeessä? Olisiko resurssien haaskausta, jos leikkauksen ja hoidon aloittamisen välissä olisi vaikka ihan oikea tapaaminen hoitajan tai lääkärin kanssa? Lisäisikö muutama sana sairauteni hoidosta luottamusta tulevaan? Voisiko tieto jopa olla tuomassa toivoa toivottomiin hetkiin?

isänpälounas

Ruokahaluni on palannut takaisin, hieno juttu (enpä olisi aiemmin arvannut, että sitä kaipaisinkaan). Siitä päättelen, että sairastumiskriisini alkaa olla siirtymässä reaktioista työskentelyvaiheeseen (vaikka oma näkemykseni on että kaikki vaiheet kulkevat koko ajan mukana). Mutta ruuan maistuminen innosti minut varaamaan oikein isänpäivälounaan viidelle hengelle. Riskillä toki, mutta se riski en ollut minä.

Lasten kanssa siirtymiset tilanteista toiseen sekä julkinen "esiintyminen" on toisinaan haastavaa. Herkkävaistoisina elämänkumppaneina lapset tietävät koska on kiire tai koska pitäisi muuten vaan saada tilanne sujumaan -ja halutessaan tekevät ehtimisestä ja sujumisesta vaikeaa. Yritystä riitti tänäänkin. Esikoinen jumitti eteiseen, koska pääkallokenkien sijaan piti laittaa mustat nahkakengät (lounasravintola ei ollut tällä kertaa mäkkäri) ja nuoren neidin mielestä lounas oli liian aikaisin, hamevalikoimassa ei ollut sopivaa ja pikkusisko oli tosi ärsyttävä.

Ravintolaan kuitenkin päästiin ja kokonaisfiilis jäi kokolailla plussan puolelle. Nuorimmainen saatiin pidettyä ainakin puolet ajasta pöydässä kiristämällä jälkiruualla, ja isommat innostuivat alkuinhon jälkeen maistamaan ja jopa pitämään eksoottisen kuuloisista ruuista. Paluumatkan takapenkkikinastelu (tyhmä, oot tyhmempi, oot koko avaruuden ja maailmankaikkeuden tyhmin) ei ottanut oikein tulta alleen, ja niin alkoi perheen yhteinen isänpäivä olla mukavasti paketissa.

Haasteista huolimatta, ihanaa yhteistä aikaa. Jopa päivänsankarin mielestä:)

syksyn lehtiä

Viime viikkojen aikana on tullut luettua enemmän naistenlehtiä kuin tähän astisen elämäni aikana yhteensä. Aiemmin käyttämäni vakiovastaus lehtimyyjille "ei ole aikaa lukea" ei enää päde, mutta tilauksiin ei ole tarvinnut ryhtyä, vaan ystävät pitävät lukuharrastuksen jatkuvuudesta huolen. Tiedän siis miten maailma makaa: Suri Cruise on ollut shoppaamassa viidennellä avenuella, tänä syksynä kaunistaudutaan mustalla huulikiillolla ja platinalla, ja että ruokavieraat voi yllättää marokkolaisella menulla. Nice to know.

Lehtiä lojuu kaikkialla, ja sängyn päälle olin unohtanut kaks plussan, jokaisen odottajan ja pikkuvauvakansan oman lehden. Muusta genrestä poikkeavana se varmaan pisti puolison silmään, mutta viisaana miehenä hän ei kommentoinut mitenkään. Arveli ehkä rouvan psyyken ruvenneen vähitellen horjumaan, tai sitten epäili omaa fysiologian tietämystään. Ehei, tämän lehden olin ostanut ihan itse, vaikka odottajan upeat vaatteet tai lapsentahtinen kasvatus ei kiinnostanutkaan. Olihan suloinen serkkupoikamme päässyt lehden sivuille todistamaan, että epätäydellisenä voi olla täydellisempi. Toiset ovat taistelijoita jo syntymästään. Suotuisia tuulia toivomme pikkumiehen lähitulevaisuuden koitoksiin!

Meitä epätäydellisiä ja epätäydellisten perhepiiriä yhdistää monikin asia. Nautimme elämän pienistä iloista ja murehtimisen jätämme mieluusti muiden huoleksi. Hyvät asiat elämässä korostuvat ja kiitollisuuden tunne on vahva, se nostaa usein päätään ja tipan silmäkulmaan. Mikä onni esimerkiksi on syntyä suomeen, jossa huippulääketiede tekee ihmeitä päivittäin -ja jossa kaikkia hoidetaan tasaveroisesti. Niin, ja ne verot. Kuinka suloiselta tuntui tutkia viime vuoden verotietoja: kansalaiset ovat satsanneet yhteiskunnan tukemiseen valtavia summia, olkoonkin että ehkä tahtomattaan. Nöyrä kiitokseni meidän epätäydellisten puolesta.

Ja siitä, mitä ei veroja maksamalla saa, huolehtii uskomaton tukitiimi. Tällä viikolla saimme jälleen täyttää vatsaa ja pakastinta työtoverien tuliaisilla. Mitä huolenpitoa! Olen keksinyt ainakin 1000 syytä, miksi minun olisi ehdottoman välttämätöntä toipua (mielellään pikaisesti), ja yksi niistä on valtaisa halu päästä kierrättämään hyvää. Minäkin haluan antaa. Ei siksi, että tasaisin tilejä, vaan silkasta antamisen ja auttamisen ilosta, sillä antaessaan saa, m.o.t.

en lärare är en lärare

..sairaslomallakin. Lukujärjestys ja ohjelmaa pitää olla ja itseään pitää kehittää vaikkakin ilman suuria tavoitteita. Nuorimmainen palasi pitkän tauon jälkeen päiväkotimaailmaan, ja itsellä on taas aikaa suunniteltavaksi asti. Tämän viikon lukujärjestys on sisältänyt vakuutusasioiden ja sosiaalisten suhteiden hoitamista, hieman käsitöitä ja itsesääliä, opintosuunnittelua ja tänään, svenska dagenin kunniaksi lite svensk språk. Osaanpa tarvittaessa sitten sanoa esim että "Man kan inte kombinera de här färgerna" tai "Att fela är mänskligt". Tähän saakka tosin olen työssäni käyttänyt vain yhtä ruotsinkielistä lausetta: Signa maten Jesus, amen.

Kaiken puuhastelun tarkoitushan on pitää ajatukset pois kehältä: syöpä syöpä lapset perhe syöpä tulevaisuus syöpä etc. Tämä tauti ei itkemällä lähde, ja tekeminen ja kaikenlainen itsensä kehittäminen tuo tilanteeseen tulevaisuuden ja sen mukana toivon. Kumarran syvään kaikille kanssasisarille, jotka hoitavat siinä työnsä kuin sairautensakin. Oma työni vaatisi sitoutumista, johon en tällä hetkellä koe pystyväni, mutta johon niin kovin haluaisin pystyä.

Toipumisen myötä, voimaini tunnossa olenkin miettinyt sairastumista ja sairaslomaa mahdollisuutena. Mihin? Ei minulla ollut välivuodelle mitään tarvetta, töissä oli kiva käydä ja siitä jopa vähän maksettiinkin. Ammatteja on tullut tähän mennessä hankittua jo kaksi, se riittää itselle, perheelle ja yhteiskunnallekin. En siis hae mitään suurta suunnanmuutosta, mutta jotain sisältöä ja rytmitystä tähän lomailuun tarvitsen, muutakin kuin labra- ja hoitoajat ym. sairauden kylkiäiset. Nyt on ehkä aika kysyä kuin kolmevuotias aamupalalla: mitä mää haluisin?

syistä ja sepistä

Vakavasti sairastuneiden ihmisten väitetään esittävän aina kysymyksen "miksi juuri minä". Cullbergin kriisiteoriassakin se mainitaan kuuluvan kriisin akuuttiin vaiheeseen, samoin kuin kieltäminen, vihan tunteet ja muut tiedostamattomat puolustusmekanismit -näiden tehtävä on suojella ihmistä, sateenvarjon lailla, rankimmalta sateelta. Testaan kuulua (ja aikanaan itsekin tenttimääni) kriisiteoriaa käytännössä yhden, aika puolueellisen koehenkilön kokemusten kautta. Tämä tutkimus ei taitaisi läpäistä validiteetti ym vaatimuksia, mutta vertailu "normaaliin" antaa itsellekin luvan kokea kaikenlaisia tunteita tässä pyörityksessä.

Mutta miksi minä -kysymystä en ole esittänyt. Joka kolmas ihminen sairastuu jossain elämänsä vaiheessa syöpään. Miksi en siis minä? Olen elänyt 36v suomalaista peruselämää, ihanaa sellaista. Myötätuulta, onnea ja rakkautta on ollut enemmän kuin monilla koko elämän aikana, ja rankimmat vastoinkäymiset ovat olleet parin kuukauden työttömyyden luokkaa. Kärsimyksestä en tiedä kuin kirjoista. Olen elänyt kuin talitintti, vailla huolta huomisesta ja hyvä niin. Mutta siis: miksipä en minä, mutta miksi ihmeessä nyt eikä 50v päästä?

36-vuotiaalle, täysin terveelle naiselle rintasyöpädiagnoosi tuli todellisena yllätyksenä. Suvussa ei ole ainuttakaan rintasyöpätapausta, enkä täyttänyt ensimmäistäkään ns. riskikriteeriä. Lapset on saatu nuorina, imetetty oppikirjan mukaan, paino on hallussa ja elämäntavat pyhimyksen luokkaa. Suhde alkoholiin on juhlallinen, eivätkä nuorena poltetut n. 20 tupakkaa varmasti olleet tautini takana. Muistelin kuumeisesti huhtikuista päivää v. 1986 -olinko ollut pihalla vesisateessa kun ydinlaskeuma satoi synnyinseudulleni satakuntaan? Säteily olisi antanut jonkin näköisen selityksen sairaudelle, mutta toisaalta rintasyöpätapausten määrä kasvaisi huikeasti lähivuosina tuon teorian mukaan.

Toinen syöpä oli jollain tavalla järkeenkäypä, eikä se tullut niin suurena yllätyksenä (vaikka hyvin oireetta olikin hiipinyt). Kaksi syöpää yhtä aikaa: tämän täytyy olla geeneissä. Yhdestä sukuhaarasta löytyy runsaasti mm. vatsan alueen syöpiä. Kaikki syövät ovat olleet miehillä, mutta toisaalta naisia on kovin vähän. Lääketieteen tuntema BRCA1 (tai BRCA2) -geeni saattaa olla taustalla ja näin tuntuvat lääkäritkin ajattelevan, siksi ponnekkaasti minua on ohjattu genetiikan poliklinikalle tutkimuksiin. Toisaalta geenilöytö antaisi itselleni synninpäästön, toisaalta heräisi huoli lasten ja muun suvun puolesta.

Geeni itsessään ei kuitenkaan aiheuta syöpää, tarvitaan myös muuta. Altistavia tekijöitä? Stressi? Ympäristömyrkyt? Kotipaikkakunnan raskasmetalliteollisuus? Kesätyö elektroniikan kokoonpanossa? Liikaa järvikaloja? Liian vähän parsakaalia? Luojan kiitos tämä ei ole arvoitus, joka pitäisi itse ratkaista. Ja ennen kaikkea: arvoitus johon ei ole itse voinut vaikuttaa.

silikonia ja muuta naisellista

Viime viikolla pääsin vihdoin rintaostoille. Rintahan katsotaan kuntoutukselliseksi apuvälineeksi, joten rahaa ei tarvinnut torstain reissulla hassata. Joskus näinkin:)

Kauppa ei sijainnut kovin otollisella markkinapaikalla, eikä edes mainostanut "irtonaista" tuotevalikoimaansa (rintoja, käsiä, jalkoja..) mitenkään. Sama hienotunteisuus jatkui sisällä myymälässä. "Myyjä" osoittautui todelliseksi terveysalan ammattilaiseksi. Aluksi avattiin ääntä päivän säätiedoilla, josta siirryttiin vähitellen leikkaukseen ja siitä toipumiseen, kunnes otettiin varsinainen tulosyy käsittelyyn. Olenko nähnyt silikoniproteesia? Koskenut sellaista? Voisinko ajatella kokeilevani sitä nyt pumpulisen ensiproteesin tilalle?

Sylvi sentään. Monenmoista asiakasta varmaan putiikissa vierailee, kun näin silkkihansikkain kohdeltiin. Itse olin vain huojentunut päästessäni ensiproteesista eroon. Oikein innolla olin odottanut seurakseni silikoni-anitaa, sillä pumpuli-paula oli ehtinyt pettää minut jo monta kertaa. Päivän leikeissä nimensä mukainen kevytproteesi oli ehtinyt päätyä kaula-aukosta ulos tai jopa selkäpuolelle. Ainakin sitä piti koko ajan olla nykimässä oikeaan kohtaan, ja raitapaidat olivat pannassa.

Oikea koko ja malli löytyivät kertasovituksella, se on sitä ammattitaitoa! Perussilikonin sijasta valittiin sporttimalli, jossa on kaikki tarvittavat ominaisuudet täydennettynä vähän kevyemmällä täyteaineella, eli lenkkeillessä ei tarvitse niin pelätä luiskahduksia. Todella hienon säilytyslaukunkin sain mukaani, mikä lienee tarpeen. Proteesi on kuin kuplamuovi, sen rakenne kerta kaikkiaan kehottaa kokeilemaan sitä jollain terävällä.. Ja jos itseni tekee mieli tehdä tällaista, miten lapset voisivat vastustaa kiusausta?

Kotona jäin miettimään myyjän empaattista ja varovaista lähestymistapaa. Hän todella osasi asiansa. Kyllähän tämä sairastaminen naiseutta koettelee, enkä vähättele omiakaan tuntemuksia. Ensin viedään rinta, jatkossa ehkä toinenkin jos geeniperimä osoittautuu kohtalokkaaksi. Hiukset, kulmat, ja ripset lähtevät hoitojen seurauksena. Itseltäni vietiin vielä kohtu (sitä ei tule ikävä) ja munasarjat (sitä tervettä munasarjaa saattaa tulla kovakin ikävä).

Kuitenkin: Elämä edelle. Mikään edellämainituista ei ole itselleni elintärkeää, eikä naisellisuuteni ole kohdussa kiinni. Paikataan puuttuvia osia muulla tavoin, kuten huulipunalla ja Gaborin kengillä. 140e saapikkailla on muuten mukavaa ja naisellista kopsutella sairaalan kiiltävillä käytävillä. Silikoni-anitan seurassa.

hyvä uutinen, parempi mieli

Viimeisten viikkojen aikana hyvät uutiset ovat olleet vähissä. Ahtisaaren rauhannobelkaan ei ole jaksanut enää kohottaa mielialaa, kun omat uutiset ovat olleet kerta kerran jälkeen huonompia. Pientä piristystä tosin välillä toi imusolmukkeiden puhtaus niin kainalossa, nivusissa kuin aortankin läheisyydessä.

Tänään saatiin vihdoin hyviä uutisia. Magneettikuvaus kertoi maksan ja muiden ylävatsan sisäelinten (hmm, anatomiaa, no haima ainakin) olevan tautivapaita. Nestettäkään ei vatsassa näkynyt, mikä oli myös positiivinen asia. Sata hymynaamaa!! Tautiluokituksessa tuo kaiketi tarkoittaa sijoituksen paranemista pykälällä, eli parempia prosentteja (vaikka päätinkin jo, ettei todennäköisyyksiin ja tilastoihin tuijoteta). Hoitotaisteluun ei siis ensi viikolla tarvitse lähteä niin altavastaajan asemasta kuin olin jo kuvitellut.

Tuntuu kuin olisin saanut aikaa lahjaksi. Ehkäpä jatkan taas vaivasenluujumppaani ja verensokerin kotiseurantaa, joista ehdin jo hetkeksi luopua, sillä em. toimillahan ehkäistään tai minimoidaanVanhuuden vaivoja. Ja hyvillä mielin jatkan myös vaatekaappini uudistamista, vaikka totuuden nimissä tunnustan, ettei siinä ole taukoa ollutkaan..

itsesuojelua

Pyhäinpäiväviikonlopusta selvittiin kunnialla. Haudalla käyntiä en ruvennut perheelle edes ehdottamaan ja sielunmessun tuomiokirkossa jätin mielelläni väliin. Saunahetki riitti hiljentymiseen. Kynttilöiden sijaan sytytettiin keittiön pöydälle kirkasvalolamppu, ja hartaan tunnelman ja vainajien muistamisen sijaan keskityttiin amerikkalaiseen kauhuhömppään. Ystävien järjestämät perhehalloweenit karmaisevine vieraineen pitivät ajatukset tehokkaasti tämän puoleisessa. Itsesuojeluvaisto pelaa.

horror-partyt

Esikoinen touhusi halloween-juhliin lähtöä, ja sai kaksi nuorempaansa kateellisiksi. Keskimmäinen kuitenkin auttoi velipoikaa tekemään juhliin wrap-rullia (niillä saa taatusti pointsit luokan tytöiltä), mutta jaksoi koko ajan muistuttaa ettei hänellä ole mitään kivaa tänään tiedossa. Joko 9-vuotiaana alkavat lauantain koti-illat ikävystyttää?

Hyvitykseksi vietettiin sitten tyttöporukalla todellista horror-partya ja laulettiin karaokea:) Parhaimmillaankin laulujen pisteet kipusivat vain kehityskelpoisen tasolle, muttei annettu sen masentaa. Äiti-tuomari sitä vastoin antoi bonuspisteitä antaumuksellisesta esiintymisestä ja hyvistä biisivalinnoista. Kaksikko (no, kolmevuotias muistaa vain avain-sanat) lauloi PMMP:n taustan tahtiin "Suru joskus käy, ja ikävää riittää, kantaa laineet laivatkin. Mistä mun pitäis ketäkin kiittää.."

Kiitoksen kohteita ei ole oikeasti vaikea löytää. Eilisen keila-ruokaillan tunnari olisi hyvin voinut olla tyttöjen suosikki tik tak: hei me heilutaan taas mutta ei me kaaduta.. kyllä kaverille pitää aina antaa tukea.. Eilisillan voimin taas pysyn hyvin pystyssä. Kuten kollegani sen kainostelematta ilmaisi: me ollaan mukavia ihmisiä:)

here i go again..

..ajattelin lipuessani jälleen magneettikoneeseen. Tuttu abba-elokuvan soundtrack soimaan ja arkkuun lepäilemään. Yritin saada maksani hymyilemään kuvaajille: ei etäpesäkkeitä, kilttejä kystia vaan täällä. Tivasin hoitajilta tuloksia, mutta eivät heltyneet tälläkään kertaa niitä antamaan. Ohjeet on selkeät, hoitava lääkäri haluaa ne kertoa. Tässä tapauksessa ei edes halua, vaan voin alkuviikosta soittaa hoitajalle.

Tutkimuksesta tullessa sateli hiljalleen lunta. Hymyilytti, vaikka alla oli kesärenkaat. Ihmeellinen ensilumi valaisi päivän ja mielen, ja samaa riemua jatkui kotona lasten kanssa. Oikeastaan, olisinko edes halunnut viikonlopuksi ylimääräistä päänvaivaa maksani suhteen? Asia kerrallaan.

Työtoverit pyysivät mukaan tämäniltaiseen tiimihengen nostatukseen, keilaa ja kaljaa(?), ruokaa päälle. Ryhtiliikkeeni on siinä mallissa että päätin lähteä matkaan -onhan porukka mitä hulvattomin ja nauru tunnetusti pidentää ikää. Sairauteni jätän kuitenkin kotiin, samoin auton. Eli maksani, pesineen kaikkineen, saa pientä puuhaa ainakin yhdestä shiraz-lasillisesta. Here I go again!

tilastomatematiikan peruskurssi

Lukion toisella luokalla istun ikkunapaikalla jonon puolivälissä. Siitä oli hyvät tarkkailuasemat sekä luokkaan että pihalle, eli koulutunnit sai kulutettua elämän ihmettelyyn, jos tiedonjano ei vaivannut. Eikä se vaivannut juuri tilastomatematiikan kurssillakaan, vaikka kaiken derivoinnin jälkeen oli virkistävä opiskella jotain lähes puppua.

Kiinnostuksen puute kostautui kurssin päättävässä kokeessa. Ensimmäinen tentti oli mennyt nappiin, ja olinkin ajatellut paikata tällä kurssilla lukion laajan matematiikan arvosanojeni keskiarvoa. Viimeisessä tehtävässä kuitenkin tuli pulma. Kaavakirjasta löytyi kaksi todella hyvännäköistä kaavaa, joilla tehtävän olisi voinut ratkaista, mutta luonnollisesti vastaus olisi ollut eri. Tilastomatematiikan kurssilla kun oltiin, päätin ottaa satunnaistekijän mukaan. Käyttäisin siis kaavaa a, jos ensimmäinen koulun pihalla näkemäni henkilö on tyttö. Ja kaava b käyttöön,jos ohikulkija olisi poika. Ja niinpä minua lykästi. Tilastomatematiikan kurssista taisi napsahtaa 9 (mikä jatkossa kohotti lopullista arvosanaa mukavasti).

Tarinan opetus on se, että tilastoja ja todennäköisyyksiä on aina olemassa. Viimeisen parin kuukauden aikana ne eivät ole kuitenkin kohdallani olleet alkuunkaan luotettavia, vaan sairauteni on täysi tilastoharha. Se mitä opin tilastomatematiikan peruskurssilla 18v sitten pätee siis yhä edelleen: asiat joko tapahtuvat tai eivät tapahdu. Huomenna sataa lunta tai ei sada. Kuukauden päästä hiukset lähtevät tai eivät lähde. Vuoden päästä olen terve tai en ole terve. Siksti fifti vai miten se meni.