hyvä ihminen

Heti alkuun todettakoon, ettei minusta sittenkään ole tullut Hyvää Ihmistä.

Sairauden alkuaikana antauduin leppoisan hyvän olon tunteen valtaan. Tieto vakavasta sairaudesta istutti nenälleni vaaleanpunaiset aurinkolasit, joiden läpi päivät ja tapahtumat näyttäytyivät kauniissa valossa. Elämä oli liian lyhyt käytettäväksi kiukkuun ja murheeseen! Lasini oli puoliksi täynnä tyhjän sijaan. Onko upeampaa syyssäätä nähty kuin tänä vuonna? Eikö kannattanutkin jäädä sairaslomalle vaikka vain siksi, että sai nauttia kupin kahvia kuulaana syyskuun aamuna torin rannassa?

Lasten kiukuttelut tuntuivat lähes huvittavilta, kassajonokiilaajista puhumattakaan. Ja heillä varmasti oli, pahanpuhujien ja pyrkyreiden lisäksi, omat syynsä käytökseen, ehkä onneton lapsuus? Mutta suurimmaksi osaksi ihmiset ympärilläni hymyilivät tauotta, ja itse pursusin ylitsevuotavaa rakkautta koko luomakuntaa kohtaan. Ikävätkään tapahtumat tai vahingot eivät hetkauttaneet tyyneyttäni. Eräänä syysaamuna raksamiehet ryhtyivät poraamaan reikää talomme seinään, tarkoituksena vetää vesijohto sisältä pihasaunaan. Reikä tuli, mutta niin tuli myös katkos pesuhuoneen lattialämmityskaapeliin. Lattiaa ja seinää piti purkaa muutaman laatan verran, ja kaikkiaan projekti näytti tulevan vaikeammaksi ja pidentyvän. Miehet olivat noloina, mutta minäpä tarjosin kahvit pullan kera, kas tekevällehän sattuu.

Jos onni toimisi doketakselin tavoin syöpää parantaen, olisivat syöpäarvoni armottomassa syöksylaskussa.

Nyttemmin on palattu normaalitilaan ennen sairautta. Kauppakiilaajat ovat alkaneet ärsyttää -ehkä he haluavat vain kiusata muita? Päivällispöytään saapuva nuorimies kiehuttaa sappeani valittamalla eilispäiväisen ruuan lämmityksestä. Nuorimmaisen aamukiukkukohtaus, joka huipentuu sukkahousujen pukemiseen painiotteessa, saa kiukunkyyneleet melkein äidinkin silmiin, ja nuoren neidin tapa ripotella tavaransa ympäri taloa laittaa laiskemmankin siivoojan hermot koetukselle. Ihan puhtaalla huumorilla ei tilanteista aina selvitä, ja sanan säilä viuhuu puolin ja toisin.

Jotain peruspositiivisesta olotilasta on myös jäänyt jäljelle. Ehkä se on se kuuluisa perspektiivi, mitä sairaus on tarjonnut. Ei vakava sairaus ole vain harmaa huoli kaiken yllä, vaan mukana tulee paljon hyvää ja kaunista, kuten suhteellisuudentaju ja halu ja kyky ymmärtää ihmisiä ja asioita. Välillä koen jopa ymmärtäväni jotain elämän tarkoituksesta, ja se ei ole vähän se. Vaikka mieluusti olisin ottanut vastaan nämä sairauden tarjoamat oivallukset ilman The Sairautta.