katja, tanja, janne ja jonna

Kouluaineeni kirvoitti ystäviltä kysymyksiä, joihin itsekin pohdin vastausta. Miten 11-vuotias tietää, etteivät vanhemmat aina riennä riemumiellä vanhempainiltoihin? Miten niin nuori voi käsittää, että sinne kuuluu kuitenkin mennä? Mistä lapsi tietää, ettei ensimmäisen pulpettirivin kavereiden heikkous ole näössä?

Viidesluokkalainen tiesi, ettei katjan äiti käy vanhempainilloissa, eikä koululla muutenkaan. Katjan äiti piti pakottaa jos sen jonnekin halusi, kuten kerran poliisilaitokselle. Tanjan äiti menisi vanhempainiltaan, ja puhuisi siellä varmaan oikein paljon. Laatikollinen sisupastilleja suussa, sillä tanjan äiti ei ollut käynyt pariin viikkoon töissä. Viidesluokkalainen tiesi tämän, ja senkin, ettei jannen äidin naamassa oleva väri ollut tullut keittiön kaapin ovesta ja ymmärsi miksi jonna ei olisi halunnut mennä kotiin ala-asteen diskosta. Ja ymmärsi vielä senkin että sen tähden jonnalla oli vaikeaa ja jonna kiusasi.

Lapset ovat luonnostaan mestareita aistimaan asioita. He eivät keskity vain sanoihin, vaan imevät tietonsa kaikesta, mikä liikkuu. Tai ei liiku. Sanoista, jotka sanotaan, tai ei sanota. Miehet valittavat joskus, että naiset lukevat rivien välitkin ja ymmärtävät sitten mitä haluavat, mutta kyllä lapset ovat tässä omaa luokkaansa. Lasten tieto ei vain aina tule ilmi, sillä lapset kertovat havainnoistaan vain sopiviksi katsomansa asiat, sopiville ihmisille ja sopivissa tilanteissa.

Ei herkkyys asioihin ole mihinkään sukupolvessa kadonnut: Esikoisemme havahdutti ensimmäistä kertaa syöpälääkärin vastaanotolle lähtevät vanhempansa kysymyksellä "mihin te oikein olette menossa?" Mieheni kanssa luulimme, että perheen aamutouhut olivat ihan normaalit, töihin tässä vain. Tuon syyskuisen päivän iltana lääkärikäynti ja syöpädiagnoosi piti lapsille tietysti jo kertoa, ja sen jälkeen on haluttu lapset pitää tietoisina siitä, mitä kulloinkin on tapahtumassa. Äiti saa kaksi lääkeannosta tiputuksena ja pääsee iltapäivällä kotiin, äiti voi olla väsynyt, tällainen on äidin tuleva tukka..

Omia lapsia ja heidän reaktioitaan äidin sairastamiseen on tullut tarkkailtua kovasti. Jospa olisi tuo lapsen kyky nähdä sekin, mikä ei ole nähtävissä! Hyvänä mittarina elämän jatkumisesta normaalina pidän kuitenkin kinastelujen ja kähinöiden määrää. Äidille väitetään vastaan ihan samaan tapaan kuin ennen Syyskuuta, ja sisko ja sen veli yrittää ärsyttää edelleen, yhtä kovasti. Vanhemmat ei ymmärrä mitään ja pikkusisko on rasittava. Hurraa, hurraa, hurraa!

Kotitöitä kuurojen kodilla

Olenpa ollut viittomakielenkin kurssilla. Viittomia ei jäänyt juuri mieleen, mutta eräs opettajamme kertoma hauska juttu jäi. Hän oli ollut kuurojen asuntolassa asuntolanhoitajana, ja väitti, että kuurojen huumori on aivan omaa luokkaansa. Näin varmasti. Opettajan mielestä paras, ja hyvin usein käytetty jäynä, oli kaverin imurin sammuttaminen kesken imuroinnin. Mitä aiemmin, sitä parempi:)