isänpälounas

Ruokahaluni on palannut takaisin, hieno juttu (enpä olisi aiemmin arvannut, että sitä kaipaisinkaan). Siitä päättelen, että sairastumiskriisini alkaa olla siirtymässä reaktioista työskentelyvaiheeseen (vaikka oma näkemykseni on että kaikki vaiheet kulkevat koko ajan mukana). Mutta ruuan maistuminen innosti minut varaamaan oikein isänpäivälounaan viidelle hengelle. Riskillä toki, mutta se riski en ollut minä.

Lasten kanssa siirtymiset tilanteista toiseen sekä julkinen "esiintyminen" on toisinaan haastavaa. Herkkävaistoisina elämänkumppaneina lapset tietävät koska on kiire tai koska pitäisi muuten vaan saada tilanne sujumaan -ja halutessaan tekevät ehtimisestä ja sujumisesta vaikeaa. Yritystä riitti tänäänkin. Esikoinen jumitti eteiseen, koska pääkallokenkien sijaan piti laittaa mustat nahkakengät (lounasravintola ei ollut tällä kertaa mäkkäri) ja nuoren neidin mielestä lounas oli liian aikaisin, hamevalikoimassa ei ollut sopivaa ja pikkusisko oli tosi ärsyttävä.

Ravintolaan kuitenkin päästiin ja kokonaisfiilis jäi kokolailla plussan puolelle. Nuorimmainen saatiin pidettyä ainakin puolet ajasta pöydässä kiristämällä jälkiruualla, ja isommat innostuivat alkuinhon jälkeen maistamaan ja jopa pitämään eksoottisen kuuloisista ruuista. Paluumatkan takapenkkikinastelu (tyhmä, oot tyhmempi, oot koko avaruuden ja maailmankaikkeuden tyhmin) ei ottanut oikein tulta alleen, ja niin alkoi perheen yhteinen isänpäivä olla mukavasti paketissa.

Haasteista huolimatta, ihanaa yhteistä aikaa. Jopa päivänsankarin mielestä:)