Helmikuisena sunnuntaiaamuna paikallisen terveyskeskussairaalan parkkipaikka on tyhjä. Yön aikana auratut lumet ovat korottaneet lumivalleja edellisillasta, ja pihavaloista laskeutuva valo tekee maisemasta lähes hartaan, enkä malta rikkoa tunnelmaa, vaan jään autoon kuuntelemaan tutun kappaleen loppuun. Kello näyttää 6.56, ja apulanta toistaa minulle jälleen mantraansa. Vaikka valot ovat himmeitä ja harvassa, löytyy sisältäni valtameren kokoinen voima.
Tasan seitsemältä olen alaovella. ”Huomenta! Antibioottitippaan olen tulossa”, ilmoitan ovipuhelimeen, kapuan toiseen kerrokseen, ja selvitän seuraavan lukitun oven kulkemalla hissin läpi. Tätä reittiä ei tiedä aino, joka tuttuun tapaa etsii tietä keittiöön potun keittoon. Kun sitä ei löydy, hän tyynnyttelee itseään laulamalla, ja ohjelmisto on laaja, joskin yhteen päivän hetkeen mahtuu vain yksi sävel. Torstain päivälääkkeen aikaan se oli meksikon pikajuna, ja seuraneitinä olleella tyttärelläni riitti hupia. Muistimme kumpikin, että pitkä kappalehan se on, mutta että alun kolmatta sataa säkeistöä.
Vuodeosaston päiväsali on varsinainen elämän tarkkailupaikka. Päiväkävijoitä on muitakin, mutta minulla tuntuu olevan pisin ehdonalainen. Kaksi mukavaa herraa istuu saman sohvapöydän ympärillä, kolme kertaa päivässä muutaman päivän ajan, ja ehdimme keskustella monenlaisia. Tulehdusta suolessa, kertovat he, ja samaa sanon minäkin, enkä valehtele lainkaan.
Käytävää astelee vielä kolmas mies, ja teemme jo hänelle tilaa tipparyhmässämme. Veikkaan divertikkeliä tai umpparia, kun tulija tiivistää kuulumisensa itse.
”Hyvää ystävänpäivää kaikille”, hän toivottaa ja jatkaa: ” Kyllä kuulkaa tuntu niin makealta kun tuo vatsa toimi tänä aamuna reilusti. Mitenkäs teillä? Ja oisko tupakkia heittää?
Talvitakin alta pilkottivat sairaalan pyjamahousut, kyllä vain.
Vaikuttavaan diagnoosiluettolooni oli vuoden kolmannella sairaalareissulla lisätty anaerobin bakteerin aihettama tulehdustila vatsaontelossa, ja tilannetta rauhoitettiin alun sairaalahoidon jälkeen kuvaamassani paikallisessa anniskelupaikassa. Tarzan (apteekkinimeltä kai tazocin) tehosi, ja viikon kuluttua sain jälleen pakata sairaalalaukkuni, tällä kertaa suunnitellusti.
Kun sairaanhoidon maksukatto on täyttynyt ennen helmikuun puolta väliä, käy kotiutuminen osastolle nopeasti. Ristikot, tenttikirjat ja dahlin novellit olivat hyvässä järjestyksessä yöpöydällä, kun lääkärit saapuivat kertomaan seuraavan päivän operaatiosta. Kirurgi ja onkologi, joilla tuntui olevan selvä työnjako.
”Karoliina tekee lenkkiavanteen, ja magneettikuvien perusteella näyttää siltä, että se on tehtävä nyt kuitenkin sinne ohutsuoleen, siellä näkyy sen verran laajalti tautimuutosta”, toteaa marja, ja minä myötäilen. Ei väliä, kunhan saadaan tehtyä.
Itse paholaiseen ei ole tarkoitus koskea, vaikka sellaista olin vienosti sivulauseessa ehdottanut.
”Avataan kuitenkin sen verran, että nähdään tilanne kokonaisuudessaan. Jos ruvetaan tautia leikkaamaan, pitäisi saada kaikki pois”, toteavat lääkärit yhdessä ja ymmärrän taas. Kun on niitä täpliä ja laikkuja ja lonkeroita. Ja kun on se maksa.
Kirurgi siis operoi avanteen kanssa, onkologi katselkoon maisemia rauhassa. Varsinainen turisti :)
Keskiviikkoaamuna leikkaussalissa on leppoisa tunnelma. Hoitajat asettelevat mittalaitteita ja kyselevät vointiani joka välissä. Kovalla, vihreällä vuoteella, kädet sivuille levitettyinä kuvailen oloani ristiinnaulituksi, mutta muuten mukavaksi. Jutustelemme. Opetamme anestesialääkärille suomen kielen vivahteita. Mikä ero on nuoskalla ja loskalla? Mistä löytyy mätäs ja mikä mättää?
Lääkärit ovat tulossa, ja salissa hiljenee. Toivotan meille kaikille onnea ja varjelusta, ja olo on sees. Tähän hoivaan on hyvä nukahtaa. Radiossa soi johanna kurkelan kauniin kaunis "kuolevainen", enkä malta olla vielä ajattelematta, että älkää nyt ihan sydämeen asti viiltäkö, ja hetken jopa naurattaa.
Mutta niitä taikoja, niitä toivon tapahtuvaksi.