Sunnuntai-ahdistus on tunnetila, joka hiipii vähitellen pään sisälle sunnuntaipäivällisen jälkeen. Se koputtelee takaraivossa ja muistuttaa tunnollista työntekijää Velvollisuuksista. Lapsena laulettiin "työtä, työtä, työtä tehdä, jotta, jotta leipää syödä", ja nyt tuon veisun mukaisesti leipä alkaa olla sunnuntai-iltana syötynä ja uutta pitäisi lähteä hankkimaan. Laukun pohjalta kaivetaan esille työkalenteri, jota pläräillessä mieli askartelee jo seuraavan viikon haasteiden parissa. Tai edellisen viikon haasteiden, jotka perjantai-iltapäivän huumassa jäivät odottamaan virkeämpää virkamiestä.
Tällä haavaa työni on erittäin kevyttä eikä sunnuntai-ahdistus vaivaa, vaikka kalenteria selailenkin. Sunnuntaita eikä muitakaan päiviä tarvitse käyttää tuntien suunnitteluun tai koulun kevätkiireisiin. Riittää, kun porhaltaa aamupäivällä parikymmentä kilometriä pohjoiseen, parkkeeraa auton halliin ja kiirehtii petille pötköttämään. Siksi onkin outoa, että töihinlähtö tökkii. Aamupuuhat sujuvat verkkaista tahtia. Ohuenkin päivälehden lukeminen vie tunnin ja teetä menee kolme kupillista. Kunnes on pakko lähteä.
Ajelen ajatuksissani, radio pauhaa ja aurinko lisää kierroksia moottorissa, ja sairaalaan johtava liittymä tulee vastaan aivan liian nopeasti. Moottoritie on kuuma, kuten pelle miljoona laulaa, ja tunnen vastustamatonta halua jatkaa ajamista, jättää kääntymättä ensin oikealle, sitten vasemmalle ja vielä kerran vasemmalle. Jospa vaan jatkaisi matkaa. Saapuisi jonnekin jäämeren rantaan, pilkkisi vähän aikaa fisuja tai perkaisi turskaa, katselisi lunta ja kuuntelisi tuulen huminaa. Jos vaihtaisi maisemaa ja unohtaisi syövän, niin sitä ei enää olisi? Lapsellista. Tottakai saavun töihini, tunnollisesti ja ajallaan -ja aivan mielelläni. Jäämeren kutsua ei oikeasti tarvitse pelätä, järki-ihmisiä kun olen, mutta olen hämmästynyt huomatessani tällaisen primitiiviajatuksen itsessäni. Lähteä nyt syöpää karkuun.
Hoitajat kertoivat, että sädehoitojen aikana iskee usein hoitoväsymys. Sairaskertomusta on kirjoitettu jo monia liuskoja, leikkaukset ja sytostaattihoidot ovat onnellisesti takana, ja hoitojen loppuminen häämöttää. Välittömän vaaran tunne alkaa väistyä ja tilalle hiipii toive kaiken normalisoitumisesta -ja tähän rakoon iskee hoitoväsymys. Sitä perua lienee tämäkin, vaikka ajattelin olevani niin sitkeää tekoa, etteivät moiset väsyt rupea vaivaamaan. Joka ajalle näköjään riittää omat vaivansa, työntekijän sunnuntai-ahdistuksesta sairaslomalaisen hoitoväsyyn. Mutta millä oikeudella minä voin ruveta väsähtämään vain puolen vuoden hoitojen jälkeen, kun jotkut ovat jaksaneet vuosikausia kontrolleja, kuvia, labroja, hoitoja, leikkauksia, uusia hoitoja, lisätutkimuksia, huonoja uutisia, uusia hoitoja, parempia uutisia... Oli sitten kyse syövästä tai muista sairauksista.
Hoitoväsy ei kuitenkaan ole hoitoahdistusta. Muistoni tästä hoitoperiodista ovat hyviä, eivätkä ahdista millään tavalla. Siitä osoituksena tämänkertainen kuva, joka kertoo että sytostaattihoito on ollut kokolailla hauskaa puuhaa tammikuun 22. päivä. Tamineet ylläni eivät ole ratsastusta varten, vaan jäähattu, -hanskat ja -tossut ovat ehkäisemässä solumyrkyn vaikutusta hiuksissa ja kynsissä doketakseli-tiputuksen aikana. Jotta arktinen tunne olisi ollut täydellinen, söin vielä mehujäätä koko tunnin ajan. Jään tehtävä oli suojella suun limakalvoja sytostaatin aiheuttamilta rikkoontumilta. Hyvin toimivat, kaikki suojaukset, ja hyvin toimi koko hoito. Tällä hetkellä saan ainakin kuvitella olevani terve.
Toisin kuin monet syöpäsisaret, jotka mahdollisesta hoitoväsymyksestään huolimatta käyvät sisukkaasti kohti uusia taistoja. Olette aika sissejä. Teille kaikille nostan virtuaalisesti jäähattua, toivoen tehokkaita hoitoja ja terveitä aikoja!
3 kommenttia:
hienosti kuvattu tuota hoitoväsy asiaa:) Ja tunnelmat jälleen kuten omalla kohdallani kulkiessani säteissä...taisin noilla sanoillakin jollekkin kaverille tekstata kännykällä, että josko ajelis sairaalan risteyksen ohi, ja jatkais tota matkaa jäämeren rannalle asti...joka kerta kuiteski peruskilttinä ihmisenä ko risteyksestä käännyin....
ja tosiaan, hatunnoston arvoista on eräiden kanssasisarien sitkeä sinnittely paljon enempien hoitojaksojen kera kuin omani. Tuntui hieman hävettävältä ruikuttaa väsyä, ja vieläkin ajoittain kun työelämän rytmiin ei tahdo roppani vielä sopeutua, kun toiset jatkavat taudin kanssa taistelua hoidosta toiseen, kitisemättä. Tosin jos jotain on oppinut tässä matkan varrella, niin sen, että tauti hoitoineen(on ne sitten minkätyyppiset tahansa) on jokaiselle erittäin yksilöllinen kokemus varsinkin väsymisen ja jaksamisen rintamalla, vaikka samankaltaisia tuntemuksia meillä sairastuneilla onkin.
En osaa laittaa linkkiä tähän liitteeksi, mutta syöpäjärjestöjen sivulla on oppaita eri tilanteista/asioista pdf muodossa ja siellä hyvä opas tuosta hoitoväsymyksestä..itselleni ainakin hieman valaisi asioita kun moitin itseäni vain laiskuudesta ja kiittämättömyydestä "helpon" hoitovaiheen aikana.
Jaksuja tälle viikolle.Päivä kerralla ja palkitse itseäsi riittävän usein hyvästä suorituksesta:)
Hoitoja odotellessa ja "rintajumpan" lomassa on tullut vaihdettua kuulumisia muiden kohtalotovereiden kanssa, ja samansuuntaisia mietteitä on monella. Väsymys hiipii tässä vaiheessa vähitellen urheimmankin sairastajan puseroon.
Joillakin on työhön paluu edessä kohta pian sädehoitojakson jälkeen, ja jaksaminen tuntuu askarruttavan mieliä. En yhtään ihmettele. Toivottavasti työelämästä löytyy yksilöllisiä ratkaisuja ja joustoja tähänkin tarpeeseen. Itselläni on vielä koululaisten kesäloman verran aikaa kerätä työkuntoa -sen jo luulisi riittävän isommankin väsyn voittamiseen..
Tiina kuvasit kyllä hienosti tuota hoitoväsyä, tuli aivan oma ensimmäisten sädehoitojen aikaan iskenyt hoitoväsy mieleen!
Jäähattuvermeen kantajana minua ei nyt kaikesta huolimatta tulla näkemään, mutta kiitos joka tapauksessa tuon kuvan julkaisemisesta! Näyttää ilmeestäsi päätellen hyvinkin hauskalta puuhalta, vaikka minua totta puhuen ajatus tuosta pään hileeseen vetämisetä pikemminkin kauhistutti...
Lähetä kommentti