luonnollista vertaistukea

Päivittäiset sairaalakeikkani eivät suinkaan pysy siinä vartissa, mikä sädehoidon antamiseen kuluu aikaa. Aikaa on varattava etu- ja jälkikäteen sen verran, etten ole viitsinyt yrittää sovittaa muita aikataulutuksia tähän viiteen viikkoon -ainoana poikkeuksena viime perjantai, joka saa jäädä ainoaksi yritykseksi hallita omaa ajankäyttöä ennen ensi perjantaita. Varoajat etukäteen ovat kymmenen minuutin -vartin luokkaa, sillä onpa kerran päässyt tapahtumaan sekin ihme, että minut kutsuttiin sisään pari minuuttia etuajassa. Toisen kerran muistan päässeeni aivan ajallaan, mutta muutoin olen tottunut tyynesti kuluttamaan aikaani aulassa, kirjan tai vapaamuotoisen jutustelun parissa. Siinä syöpiä ja elämäntarinoita vertaillessa kolme varttia hurahtaa sangen rattoisasti.

Hoitojen lisäksi ovat jumpat. Leikkauksesta johtuen rintasyöpäpotilaan käden liikkuvuus heikkenee, samoin kuin sen imuneste- ja verenkierto. Tästä saattaa aiheutua käden turvotusta, infektioherkkyyttä ja muuta mukavaa, jopa työkyvyttömyyteen asti. Sädehoito saattaa pahentaa oireita, ja siksipä osastolla on mahdollisuus (ja osin velvollisuuskin) osallistua fysioterapeutin pitämään puolen tunnin jumppasessioon, jonka tarkoituksena on ennalta ehkäistä käsivaivoja. Velvollisuuden tunnosta astelin ensimmäiselle voimistelutunnille, mutta tuon ensimmäisen tutustumiskerran jälkeen olenkin rientänyt sinne riemurinnoin.

Puntit nousevat, kuminauhat sinkuvat ja kepit heiluvat kun rouvat jumppaavat annen, johannan tai riitan ohjauksessa. Liikkeet tuntuvat hyvältä hartiaseudussa, mutta pelkän voimistelun takia en jäisi kuluttamaan aikaa neilikka-kahvioon hoitoni jälkeen -tuokion viehätys piilee aivan muussa. Ja se muu on terttu, ritva, helena, maisa, mirja, kaisa ynnä muut kohtalotoverit, luonnollinen vertaistukiryhmämme. Paikalle saavutaan ajoissa, jotta ehditään vaihtaa kuulumisia, ja juttu jatkuu liikutuksen lomassa. Tunnelma on korkealla, eikä satunnainen ohikulkija arvaisi jumppaajien yhteiseksi nimittäjäksi syöpää. Tänään vaihdettiin kokemuksia erilaisista rintaproteesimalleista ja robotti-imureista, aivan yhtä luonnikkaasti kummistakin. Jumpan jälkeen olemme saattaneet lähteä "jatkoille", eli lounaalle tai kahvikupin ääreen, missä syöpäpeikkoa pienennetään naisvoimin ja huumorin avulla. Syöpähuumoria on saapua huivi- ja peruukkiporukalla sairaalan ruokalaan, missä kuuluvalla äänellä tiedustellaan ravitsemishenkilökunnalta päivän lounaan mahdollisia lisäaineita, "ettei vaan tulisi syöpää, kun sitä on niin paljon liikkeellä".

Jumppa on tarpeellinen, ja siksipä me rouvat älähdimme, kun kuulimme voimistelukertojen tippuvan puoleen: säästösyistä meille tarjotaan enää kaksi viikottaista kokoontumista. Tällaista menoa emme sulata, päätimme, ja olemme lähestyneet poliklinikan johtoa lukuisilla palautelappusilla. Ainakin kaksi joka naiselta, kuten sovimme, vasemmalta ja oikealta rinnalta omansa. Fysioterapeutin tunnin työstä saatu palkkasäästö tuntuu naurettavan pieneltä jumpasta saatuun hyötyyn verrattuna, ja koko säästö on kyseenalainen, kun puhutaan korjaavista toimenpiteistä, pitkästä yksilökuntoutuksesta tai työkyvyttömyyseläkkeestä. Taidanpa kirjoittaa vielä kolmannen palautelapun.. proteesilta omansa:)