perheinkarnaatio

Mitä kuuluu -kysymykseen on tapana vastata kohteliaasti "kiitos aivan hyvää". Myös silloin kun kysyjänä on ollut hoitohenkilökunnan edustaja, ja silloinkin, kun syöpädiagnoosin saamisesta on kulunut vuorokauden verran. Kiitos, ihan hyvää tässä. Ja kaiketi olen aina tuota tarkoittanutkin, kuulumisten laadun olen vain mielessäni suhteuttanut kulloiseenkin tilanteeseen. "Eipä tässä ihmeitä" lipsahtaa suusta helposti, vaikka nenän alla olisi happiviikset ja kipupumppu naksuttaisi vieressä lääkeannosta suoneen.

Sädehoidoissa kuulumiset kysytään joka kerta petille kiivetessä, ja olen oppinut utelujen tarkoittavan fyysistä vointia. Hyvässä kunnossa olen, ei flunssaa eikä muuta, lineaarikiihdytin vain laulamaan. Hyvinvointiin ollaan tyytyväisiä, ja hoitohetken edetessä vaihdetaan mukavien hoitajien kanssa muutama sananen puutarhanhoidosta. Session päätteeksi vielä muistutellaan ihon rasvauksesta ja bai bai huomiseen. Siksipä hämmästelin hieman, kun ensimmäisellä hoitoviikolla ritva rupesi peräämään hyvän kuulumiselle perusteita.
-On sinulla ollut raskas puolivuotinen. Miten olet jaksanut? Miten perhe on jaksanut? Miten lapset ovat ottaneet uuden tilanteen? Oletteko saaneet apua?
Voih, nyt vaadittiin jo hieman enemmän verbaliikkaa. Pyörittelin vastauksessani sanoja "sulattelu" ja "sopeutuminen" ja "yllättävän hyvin", mutta nämä eivät ritvalle riittäneet.
-Onko sinulle puhuttu perheinterventiosta?

Interventio, inkarnaatio, inkvisitio.. naureskeltiin mieheni kanssa, kun selitin perheellemme tarjolla olevaa tukea, joka on tarkoitettu "vakavasti somaattisesti sairaan potilaan perheen psyykkisen hyvinvoinnin edistämiseen". Lämpenimme ajatukselle, vaikka tälläkin hetkellä meille "kuuluu hyvää". Ehkä joskus ei kuulu? Päätimme osallistua tutkimukseen, jossa tutkitaan Beardsleen interventiomallin ja lapset puheeksi -toimintamallin mahdollisuuksia auttaa lapsia ja koko perhettä tilanteessa, jossa perheen äiti tai isä sairastaa vakavaa ruumiillista sairautta. Työtapa arvotaan kunkin perheen kohdalla, ja meitä odottaa joko pari istuntokertaa mieheni kanssa asian tiimoilta, tai 6-8 tapaamista sisältävä kokonaisuus, jossa tavataan vanhempia, lapsia sekä perhettä yhdessä. Luvassa on ainakin haastatteluja ja lomakkeiden täyttämistä.

Jälkimmäiseen puuhaan päästiin tänään. Posti kuljetti pari kiloa kysymyksiä, joihin perheemme lukutaitoiset ovat saaneet pohtia vastauksia kukin tykönään. Neiti innostui tehtävästä silminnähden, ja luulen että jo pelkkä lomakkeen täyttäminen ja syöpäjuttujen puiminen pitkästä aikaa oli hänelle tärkeää. Mieskin veteli rasteja ruutuun suuremmin houkuttelematta, mutta esikoinen väitti lomakkeen kiinnostavan vähemmän kuin historian kokeeseen lukeminen. Ja jos lomakkeen täyttäminen jo tekee nuorelle herralle tiukkaa, voin vain kuvitella mahdollisesti edessä olevia interventioistuntoja, joissa itseä pitäisi ilmaista muutenkin kuin murahtelemalla ja tuijottamalla psykologiparkoja tuikeasti ylipitkän otsatukan takaa. Ja joissa tutkijoiden kysymyksiin voisi varmaan vastata muutakin kuin "ihan sama".

Jotkut lomakkeen kysymykset naurattavat, kuten "kuinka usein tunnet, että päässäsi on jotain vikaa?" tai "kuuletko ääniä, joita muut eivät kuule?". Kysymys "pelkäätkö, että sinulla on jokin syöpä?" tuottaa myös paljolti hupia itselleni. "Nalkutan lapsilleni jatkuvasti" -kohta pistää mietteliääksi.. mitähän mies on tähän kohtaan laittanut.? Joihinkin kysymyksiin on vaikea vastata. Väite "lasteni on helppo ilmaista kaikki todelliset tunteensa minulle" on arvoitus. Ehkäpä tuohon arvoitukseen ja moniin muihin hyviin kysymyksiin saamme tulevassa valaistusta. Mielenkiinnolla odotellaan.. Tattis vaan, ritva! Olet hoitaja paikallaan!