kurssipuntari

Maanantai alkoi reippaasti ripulilla. Liekö viikonlopun noutopöydän kalassa hieman lisämaustetta, vai mistä lie nappasin vatsanväänteet, jotka uhkasivat hyydyttää alkaneen viikon heti kättelyssä. Estettä hoidolle ei kuitenkaan ollut, joten imodiumin turvin suoriuduin sairaalareissusta ilman vessataukoja, eikä hoitokeikan jälkeenkään vaivana ollut enää kuin ruokahaluttomuus ja lihas- ja pääkivut. Positiivisesti ajatellen tehotyhjennys vei viikonlopun mukanaan tuomat pari lisäkiloa, joten tässä suhteessa kurssin anti oli plus miinus nolla. Onneksi muuten jäätiin voiton puolelle. Sohvalla maatessani ehdin mietiskellä kurssin antia, ja ajateltavaa riittänee tuleviinkin laiskanhetkiin -opimme tosin senkin, että aivotyön osuus päivän energiankulutuksesta on peräti 25%, eli joutohetkinäänkin voi kehua kuluttuvansa kaloreita, eikä vain sohvaa.

Perjantai-iltapäivänä listasimme viiden muun perheen ja vetäjätiimin kanssa odotuksia kurssille. Kiltisti, kuin yhteisestä sopimuksesta teimme niistä sen verran yleispätevät, ettei tavoitteisiin pääseminen aiheuttaisi turhaa painetta kenellekään. Siksi olikin lupa yllättyä, kun mielenkiinto asiaan säilyi, ja sunnuntaina olimme jo ryhmänä vaatimassa seurantakurssia puolen vuoden päähän. Ihmeekseni sekalainen seurakuntamme toimi loistavasti, ja toisten kokemukset ja näkökulmat sairastamiseen avarsivat omaa ajattelua.

Asiantuntijaluennot sisälsivät tiedon lisäksi keskustelua ja kommentointia, mihin koko ryhmä, mukaan lukien metsämies jomppe ja työmies artokin innostuivat meidän naisten lisäksi. Lauantaiaamun luennolla psykologi nappasi eräästä kommentistani sanan "syöpäpotilas" ja tarttui siihen. Tarkoitukseni oli selventää sairauden hyväksymisprosessia, joka itselläni tuntuu vaativan koko vuodenkierron. On vietettävä joulut ja pääsiäiset syöpäpotilaana, ennen kuin mieli on sisäistänyt vakavan sairauden osaksi elämää, joka ennen viime syksyä oli varsin pumpulista. Psykologi-Teija heitti potilas-sanan kirvoittamana ilmaan kysymyksen, aiommeko olla lopun elämäämme syöpäpotilaita. Ei totisesti, eikä toivottavasti, mutta sana "syöpäläinen" se vasta sopimaton olisi kuvaamaan sitä uudistunutta minää, joka hyväksyy syövän olemassa olon, ja siitä välillä lankeavat varjot osaksi elämää. Syöpäni eivät ole mitään sunnuntaisyöpiä, ja niihin sairastuminen on ollut todellinen maanjäristys, enkä yritäkään sopeutua tilanteeseen yltiöpositiivisella asenteella "syöpä on sairaus muiden joukossa" tai julistamalla, että "olen selättänyt syövät".

Eikä tuo sopeutuminen tarkoita missään tapauksessa alistumista tai masentumista, vaan hyväksymistä. Syöpäelämä on hyvää, ehkä parempaakin kuin entinen. Kuten sadusta, etsin sairastumisestakin jotain opetusta, kätkettyä viisautta. Ehkä tällä kaikella on jokin tarkoitus.. ? Siitä päästäänkin sujuvasti elämän tarkoitukseen, jota valitettavasti en voi julistaa keksineeni. Mutta niitä sairauden mukanaan tuomia hyviä asioita olen oivaltanut. Tartun hetkiin, elän tätä päivää, arvostan elämää, perhettä ja ystäviä, eli elämän tärkeysjärjestykset ovat kirkkaita. Nautin elämästä, sateisistakin päivistä ja olen kiitollinen jokaisesta aamusta. Aivan kuten tuhannet ja taas tuhannet syöpäpotilaat ympäri suomen, ympäri maailman.

Tänään kuitenkin minua valaistiin sillä karulla tosiasialla, että nämä hengen hedelmät ovat hyvin katoavaista sorttia. Syövän kokenut ystäväni lohdutti minua, että kun tautivapaata aikaa on kulunut kylliksi, alkaa normaali arki. Väärinparkkeeraajat ja turhan valittajat ärsyttävät, huonoa kesää sopii valittaa, ja taloustilanne se vasta rasittaakin, oma tai valtion. Siihen ei voinut kuin todeta, että tulevaa odotellessa..