maanantai 16. huhtikuuta 2012

kaksi tuntia kirkonpenkissä



- Mitä leipää oli? kyseli peltsi palatessamme ehtoollispöydästä kirkonpenkkiin. Kuullessaan, että kuivaa ja ohutta, sitä samaa vanhaa kuin aina ennenkin, tiedusteli neiti vielä mahdollisista leivänpäällisistä.
- Ei siis makkaraa eikä juustoa? Hyvä etten tullut, tuumasi hän, ja jatkoi virsikirjan läpilukemista. Kahden tunnin rippikirkossa ehti pitkälle, vaikka tarkasti eskarilainen tapahtumia tarkkailikin, paljastivat korvaani supatetut kommentit.
- Höh. Miksi velipoika saa todistuksen viimeisenä? Oliko se niin huono? Ei se kyllä edes laulanut äsken.

On se velipoikakin joskus laulanut. Kymmenen vuotta sitten istuimme kirkon penkissä, minä ja esikoinen neljä vee. Lauloimme hoosiannaa, ja nelivuotias tarkkaili kirkkokansaa mikki hiiri -aurinkolasiensa lävitse, joiden mukaan ottaminen liittyi jotenkin lähtökahinoihin. Siihen, että pikkusisko jäi eteisen lattialle potkimaan ja huutamaan isänsä iloksi "tahtoo kilkkoon". Mutta kilkossa istuivat vain äiti ja poika, jalkojen juuressa pikku prinssi -salkku, josta otettiin joka virren aikana muutama rusina, jotta jaksaisi vielä vähän aikaa. Ja hetken vielä.

Ja aivan hetki sitten tämä poika syntyi, tehden meistä vanhemmat. Yhdessä kasvettiin, opeteltiin lentämään. Ja ihan proosallisesti  - nukkumaan. Jos tuolloin laskinkin yhteen puolituntisia, jotka yön aikana olin ehtinyt tuoreena äitinä torkahtaa, ei nukkuminen enää ole lapselleni ongelma (ellei ongelma ole se, että viikonloppuaamuisin nuori mies harvoin ehtii aamiaiselle, se kun korjataan pöydästä klo 10.30 kuten paremmissakin hotelleissa). Ja jos ensimmäisinä kuukausina poika testasi keuhkokapasiteettia ja äänijänteitä, ei myöhemmin ole tarvinnut itkeskellä. Kaikki on aina tosi hyvin, hyvin -tai ainakin "ihan sama".

Äitinsä poika, näin heti silmistä, kun tapasimme ensimmäistä kertaa elokuisena sunnuntaiaamuna. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme. Pikkuautoleikkiä leikittiin järjestelemällä autoja riveihin ja jonoihin koon, värin, mallin ja minkä lie -logiikan mukaan. Hiekkakakut oli mukavampi tehdä hiekkalaatikon ulkopuolelta varovasti kurotellen, etteivät housunpolvet ja kädet liikoja sotkeutuneet. Tarkasti solmittiin myös kengännauhat, tehtiin eskaritehtävät ja sitten koulutehtävät, kunnes opettajan kanssa päätimme opettaa pojalle "hutaisutekniikkaa" (jotta jouluun mennessä tulisi jokin askartelu ihan valmiiksi asti). Kuten kaiken muunkin, oppi poika sen nopeasti.

Taisi olla jotain hutaisua, huoneen järjestämisen tai läksyjen teon tiimoilta, mitä valittelin kouluruokalassa työkaverilleni. Ne teinit, ne teinit, voivottelimme, kun pöytään istui kokenut kollegamme.
- Sekö on sinun poikasi tämä kasibeen poju? kysyi bilsanope ja minä myöntelemään. Eipä ole tainnut poika mainostaa, että äidin kanssa käydään samaa koulua, eikä aiemmin ole tullut puheeksi.
- Kun se on niin iloinen se teidän poika. Sillä on silmät aina niin hymyssä ja käytös fiksua. Aina auttaa kun apua tarvitaan. Semmonen kuule pärjää elämässä, sanoo hän, enkä voi kuin uskoa iän tuomaa viisautta. Jos kahdeksaan kouluvuoteen on saanut mahtumaan vain yhden jälki-istunnon (kakkosluokalla lumipallon heitosta) ja jos tarhavuosina lasta on toruttu yhden kerran (riehumisesta kasperin ja eemelin kanssa), on käytöksen kiitettävä ihan ansaittu.

Aivan äsken päiväkotilainen batman -viitassaan, ja nyt kirkon etuosassa valkoinen vaate yllään, kahdenkymmenenkahden kaverinsa ympäröimänä. Poikamme. Pari penkkiriviä taaempana me, perhe. Mies vasemmalla puolellani taiteillen kapealla penkillä, peltsi toisella puolen näpytellen kännykkääni (tarkkailu on hetkeksi vaihtunut angry birdsiin), ja peltsin vieressä kaksi teiniprinsessaa (oma ja naapurin ottotyttö),ja jossain päin kaunista kirkkoa kummit, mummit ja tädit, serkutkin, jotka onnistun kuulemaan välillä. Porvoon prinsessaa ja itävallan keisarinnaa myöten olemme kokoontuneet saattamaan ja evästämään esikoistamme elämän matkalle. Siinä kotikirkon penkissä olen yhtäkkiä huikean onnellinen perheestäni ja tärkeistä ihmisistä ympärillämme.

Nuori pappi liikuttuu hänkin puhuessaan rippilapsilleen vielä lopuksi. Pappi kehottaa nuoria seuraamaan ristiä, merkeistä tärkeintä. Tällöin oikealla puolellani pieni pää nousee, ja kommentoi epäilevästi:
- Kyllä niitä on muitakin tärkeitä merkkejä mitä voi seurata. Esimerkiksi tähti, tietää tuleva koululainen ja jatkaa vihaisten lintujen ampumista.
Loistakoon se tähti, ja kirkastakoon lapselleni kaiken sen, mikä elämässä on tärkeää. Kanttori oli valinnut samat sanat kuin minäkin:

"Sydäntäni ohjaa,
anna minun, Herra,
armossasi kasvaa
olla ihminen."

22 kommenttia:

Elina Koivisto kirjoitti...

Ihana kirjoitus tärkeästä päivästä!

Anonyymi kirjoitti...

Tippa linssissä luin kirjoitustasi. Vähitellen, sana sanalta, kuin hyvää romaania, jonka ei soisi loppuvan. =)

Elämän eväät annettuna, työn hedelmistä nauttien voit seurata pojan ripille pääsyä. Sillä hetkellä ne unettomat yöt ja pitkät itkut tuntuvat kaukaisilta, ja niin pitää ollakin. =)

Ihanaa kevättä, oli ihana kuulla sinusta ja perheestäsi!!

hoitsu Kati

Anonyymi kirjoitti...

Nyt kyllä, niisk - vihainen siilikin herkistyi. Onnea pojalle, onnea äidille ja onnea perheelle!

Adelhaid kirjoitti...

Onnea konfirmoidulle ja aidille myos! Kuulostaa silta, etta hienon pojan olet kasvattanut!

Anonyymi kirjoitti...

Onnittelut !

Niin ihanaa Tiinaa - on mukava lukea !

Kaikkea mukavaa kevääseenne

toivottaa pirtsikka

Anonyymi kirjoitti...

Onnea esikoispojalle ja koko perheelle tärkeän ja herkän juhlapäivän vuoksi. Kaikkea hyvää kesän odotukseen! Rakkain terveisin Pirkko ja Lasse

Nina kirjoitti...

herkällä mielellä täälläkin luettiin:)ihanan eloisasti kyseinen päivä tuli meille lukijoillekkin todeksi. Tämä väkisin siirsi ajatukseni omaan vastaavaan hetkeeni oman esikoiseni kanssa noin neljä vuotta taaksepäin..juuri toisen kerran leikkuupöydältä kotiutuneena, sytot alkamassa ja oman esikoisen rippijuhlaa vietettiin...nyt samaisen esikoisen ylioppilasjuhlia suunnittelen. Elämä kantaa vaikka sitä ei silloin todeksi uskonut omalla kohdalla.
Oikein lämpimät onnittelut koko perheelle:)

Anonyymi kirjoitti...

Tippa linssissä täälläkin. Ihana teksti! Tuli niin mieleen oman poikamme konfirmaatiotilaisuus. Hänen synnyttyä Oys:n lääkärit eivät antaneet mitään toivoa meille. Sanoivat, että lapsi kuolee muutamassa päivässä vaikeaan sydänvikaansa. Niin vain sankarimme Hyks:ssa tehdyn leikkauksen jälkeen selvisi ja on elänyt täyttä elämää. Hän täytti 25 vuotta äskettäin ja valmistui ensihoitajaksi auttamaan muita. Ihmeitä tapahtuu!

Anonyymi kirjoitti...

Voi ihanuus, mikä kuvaus teidän perheen tärkeästä päivästä. Ja kokenutta kollegaa uskomme toki, poika on juuri niinkuin pitääkin.

Ihana ekaluokkalainen tulee mieleeni. Hän oli hieman ujo, mutta aina hyväntuulinen ja mikä parasta: aina muita kohtaan ystävällinen. Se on arvokas asia!

Mieleen tulee myös ne wc-paperirullasta askarrellut irronneen hampaan rasiat, saviset rytmimunat... Ja kyllä, se hutaisun opettelu. Eräänäkin päivänä poikasi niin keskittyneesti asetteli tarralenkkarin tarroja välkälle mennessään, että aloimme vähän kaasuttelemaan siinäkin hommassa -pitihän sitä välkälle ehtiä.

Pojassa on aineksia vaikka mihin!

Halauksia koko perheelle!
rt ekaluokan ope

Kati kirjoitti...

Ihana kirjoitus Tiina!
Minulla ajatus karkasi vieläkin pidemmälle kuin koulun alkuun. Muistan kuin eilisen päivän, kun hain pojan isän asemalta ja kiikutin tulevien appivanhempien "syyniin".

Onnea vielä koko perheelle ja matkalaiset kiittävät kestityiksestä. Niillä eväillä jaksoi!

Terhi kirjoitti...

"Tarkasti solmittiin myös kengännauhat, tehtiin eskaritehtävät ja sitten koulutehtävät, kunnes opettajan kanssa päätimme opettaa pojalle "hutaisutekniikkaa" (jotta jouluun mennessä tulisi jokin askartelu ihan valmiiksi asti). Kuten kaiken muunkin, oppi poika sen nopeasti." - Tämä kuulostaa ekaluokkalaisen äidille (joka ei itsekään osaa tuota tekniikkaa vielä..) tutulta. Konfirmaatio vielä kaukaiselta...

Anonyymin kommentti 25-v pojastaan yllä oli huima ja upea! ♥

tiina kirjoitti...

Kiitos te ihanuudet!
Elämä kantaa, näin se on. Tänne saakka on jo päästy, vaikken olisi uskonut. Toivoa on aina, niin 25v sitten kuin tänäkin päivänä!

Anonyymi kirjoitti...

Ihana kirjoitus, kyllä!Teillä on se irtipäästämisen aika jo käsillä!
Toivottavasti parin vuoden päästä saadaan olla teillä samanlaisissa juhlissa mukana!

T. Maikki

Kiara kirjoitti...

Voi. Onnittelut rippilapselle ja äidilleen. Jatkakaa samalla linjalla.

Anonyymi kirjoitti...

Onnittelut ripille päässeen äidille!

Elina H, Itä-Suomesta

Niina kirjoitti...

No nyt minä hokasin, että keneen serkkuun meidän poika on tullut kun tarranauhoja asetellaan millilleen ja kaksisataaosaisessa lego-lentokoneessa ei saa olla yhtään vääränväristä osaa :)

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Tiina puhuttelevista ajatuksistasi jälleen kerran. Ei ole konfirmoitavaa poikaa (eikä tyttöä) itselläni, mutta silti tippa nousi linssiin :) Lopussa oli hyvä ajatus siitä, mitä on olla ihminen - kasvamistahan se. Mistä juontuu mieleen toinen sinullekin tuttu laulu, jota yhdessäkin lienemme joskus laulaneet, lähes 25 vuotta sitten: Me saamme kasvaa (joka tuolloin tahtoi taipua muotoon "me saamme rasvaa", johtuen ainakin osittain siitä, että olimme itse kutakuinkin rippi-iässä...). Kyseisen laulun kertosäe päättyy sanoihin: toivoa toisille myös jaamme. Varmasti jokainen lukija voi yhtyä ajatukseeni siitä, että Sinä Tiina jos joku olet todellinen toivon ja elämän rikkauden jakaja. Kiitos siitä että olet.

Lämpimin kevätterkuin Tuula

Prognoosi kirjoitti...

Tippa linsissä täälläkin luettiin.

Blogissani on tunnustus sinulle, mutta sen tarkoitus on vain kannustaa :)

Anonyymi kirjoitti...

kop kop
Mitä kuuluu?

Anonyymi kirjoitti...

Hei Tiina!
Myöhästyneet 40-vuotisonnittelut täältä nurmoosta. Tuli puheeksi sinun kuulumiset ja samalla muistui mieleen jo mennyt juhlapäivä ja tulin katsomaan onko blogiin ilmestynyt uutta juttua. Uskon, että kaikki on hyvin, koska huonot uutiset yleensä välittyy. Hyvää kesää koko perheelle ja kaikkea hyvää toivoo Pirkko,mumma, Anna-Liisa ja miesväki

tiina kirjoitti...

Kiitokset ja terveiset kaikille kommentoijille ja erityisesti nurmoon väelle, onnitteluistakin:)

Kuten pirkko tiesi, hyvää kuuluu kun ei kerran huonoja uutisia ole kerrottavaksi. Kiirettä ja kärpäsiä, kesää! Eilen kotiuduttiin miehenpuolen kanssa dubrovnikista, aivan upea reissu. Juhannukseksi laukut pakataan uudelleen, sitten taas ja vielä sittenkin. Ehkä vielä kerran sen päälle? Kotimaassa kuitenkin pysytään.

Muihin kuulumisiin, jahka ehdin.

Kesää kaikille!

Terhi kirjoitti...

Ihania kesäreissuja teille! :)