kilometrin päässä syövästä

Nousin valkoisen valaan äärestä viimeisen kerran keskiviikkoaamuna 11.elokuuta, huuhtelin suuni fludent freshillä ja suuntasin kulkuni uuteen ja uljaaseen yhtenäiskouluun. Syöpä jäi taakse, ainakin sen kilometrin päähän minkä aamutuimaan polkaisin. Pahoinvointeja ei sen koommin ole ehtinyt miettiä, ja taudista olenkin joutunut ottamaan töihin mukaan vain palitakselilla pahoinpidellyt jalkani, jotka eivät pidä korkokenkien kopseesta tai kipuamisesta kolmanteen kerrokseen. Mutta minäpä pidän, kummastakin.

Yhdeksänsadan oppilaan koulun alkuun saattaminen on ollut hauskaa ja haasteellista -me pedagogithan emme ongelmia tunne. Ja niistä haasteistakin saadaan aikaan hauskuutta, hilpeää hihitystä kesken älyttömän älytaulukoulutuksen. "Jos tämä toimisi niin tällä kynällä voisi piirtää tänne taululle näin, mutta kun tämä ei nyt vielä toimi niin se ei piirrä", koulutti asiantuntija, ja minulla tuli ikävä vanhaa ystävääni liitua. Ennen kaikkea kuitenkin nauratti, sillä olen kollegoideni kanssa enemmän naurunryppyihmisiä kuin harmaiden hiusten kasvattajia. Vaikka tällä haavaa harmaatkin hiukset kelpaisivat, jotta saisin heittää myös huivin sinne käsilaukkuun, pertsan perässä.

Uusi luokkani on hurmaavan puhelias ja välitön. Ihmettelenkin, ettei kukaan ole vielä kysellyt huiveistani, sillä kymmenvuotiaat eivät ole luonnostaan tahdikkaita. Syöpä-sanaa olen säästellyt, se kun ei ole ajankohtainen näin tautivapaalla -näin nimitän viimeisen sytostaatin ja tutkimusten väliin jäävää neljää viikkoa kun varsinaisesta tautivapaasta ei ole takuita. Toiveita kuitenkin on. Sytostaateista selvittyäni tunnen olevani täysin terve, en vilkkaallakaan mielikuvituksella saa maksaan tai lantioon mahtumaan edes pientä pesäkettä. Pelko taudin voittokulusta on mielessäni vaihtunut toiveeseen tautivapaudesta, ja vaikka ero voi kuulostaa sanoilla kikkailulta, on noilla kahdella vissi ero. Asenne ratkaisee.

Peltosellakin oli asenne kohdillaan, kun kuusivuotias päätti vihdoin jättää apurattaat. Äiti, isä, veli ja sisko valjastettiin juoksemaan barbipyörän perässä kotipihalla, uudestaan ja uudestaan, kunnes päiväkausien harjoittelun tuloksena peltonen totesi osaavansa jo kaatua tosi hyvin. Kyllä vaan, housunpolviin ei tarttunut lainkaan nurmikkoa!

Parin viikon veivaamisen jälkeen pyörä alkoi pysyä pystyssäkin, ja viime sunnuntaina lähdettiin vihdoin ensimmäiselle lenkille. Hienosti sujunut polkeminen pysähtyi kuitenkin ensimmäisen hidastetöyssyn eteen. "Oo ylämäki, en kyllä jaksa", totesi tasamaan kasvatti ja katsoi äiteetä. Äitee katsoi suloista polkijaansa, ja sanoi että kyllä noin reipas esikoululainen jaksaa, kun on jaksanut opetella pyörällä ajonkin. Ja niin jatkui matka.

Ei pelkkä asenne, vaan asenne ja rohkaisu. Kiitos ystävät yhteisestä kolmen vuoden matkasta, rohkaisusta, tuesta ja kannustuksesta!

puutarhajuttuja

Kitkin rikkaruohoja kivikosta ja aloin vähitellen ymmärtää syövän fysiologiaa.

Seitsemän vuotta sitten syöpä oli voitettu. Juolat, kortteet ja muut vihreät viholaiset oli nitistetty ja maa niiden ympäriltä vaihdettu. Multa oli vaihdettu soraan, betoniin ja kiviin, ja olosuhteet kaikelle elolliselle tehty lähes mahdottomiksi. Silti vastustaja oli palannut. Kaiken kivikon keskeltä, valoa läpäisemättömien suodatinkankaitten alta luikertelivat tutut vihreät lonkerot ja valtasivat kohta niin kivikon kuin viereisen kivetyksenkin. Oli aika siirtyä puutarhan palliatiivisesta huolenpidosta aktiivisiin hoitoihin: leikkaukseen ja sytostaatteihin.

Hoitosuunnitelma tarkentui työn edetessä. Heti kävi selväksi, ettei säästävä leikkaus ollut mahdollinen, vaan koko kivikko oli aukaistava. Vakaa kirurginkäteni poisti syöpälonkeroita yksi kerrallaan kivien ympäriltä ja hiekan seasta, jopa kymmenien senttien syvyydeltä. Pisimmät juuristot johtivat aina kaukaiseen kukkapenkkiin asti, jossa myös piti moraa heiluttaa. Vaativan leikkauksen jälkeen oli sytostaattien vuoro. Vielä versoville pahiksille tarjoilin rounduppia ja muita myrkkyjä, jonka jälkeen potilas kursittiin kasaan entistä ehommaksi. Sädehoitoakin olen nähnyt rikkaruohosyövän torjunnassa käytetyn, mutta kotilasaretissamme ei kaasutöhötintä ole. Kokeilevana hoitomuotona valutin kuitenkin kiehuvaa vettä osalle kivikkoa -onnistuessaan siinä olisi kustannustehokas hoitomuoto.

Potilas oli pelastettu, mutta täydellistä parantumista en uskalla luvata. Parhaimmillaan remissio kestää kuitenkin vuosia.

Oma rikkaruohoni löytyi päivälleen vuosi sitten. Aktiivihoito alkoi koepalavastausten varmistuttua syyskuussa ja nyt takana on yksitoista kuukautta rikkaruohojen nyppimistä. Ensi maanantain hoito on toivottavasti viimeinen tällä erää, mutta jos ei ole, lohduttaudun sillä, ettei elämä ole pöllömpää näinkään. Kolmen viikon välein vietän päivän sairaalassa, seuraavan kehää ja vessaa kiertäen, mutta kolmantena päivänä tapahtuu ylösnousemus.

Niin tapahtui heinäkuussakin. Kolmantena päivänä kuntouduin kartturin paikalle, ihailin ohikiitävää suomalaista suvimaisemaa ja kuuntelin takapenkin peltos-radiosta kesähittejä. "Äiti älä pelkää, pidän kyllä itsestä huolta.." lauloi peltsi ja ajattelin, ettei elämä ole pelkästään pöllömpää. Se on ihanaa. Nautittavaa se rupesi olemaan parin päivän reissaamisen jälkeen isäpaapan syntymäpäivillä, joita juhlittiin meren rannalla saunoen, uiden ja lättyjä syöden. Seuraavalla viikolla olisin tuskin edes muistanut olevani syöpäpotilas, ellemme olisi olleet SYÖPÄyhdistyksen sopeutumisvalmennusleirillä, jonne olin jo huhtikuussa perheemme ilmoittanut. Hakemuslomakkeeseen, kohtaan "syy kurssille hakeutumiseen" olin kirjoittanut "vertaistuen ja tiedon tarve", joskin siihen olisi ihan yhtä hyvin voinut kirjoittaa "viiden vuorokauden ilmainen ylöspito, lastenhoito ja matkarahat".

Kaikkea saimme, yltäkyllin. Herkullinen täysihoito on nautittu, kelan rahat tulevat kun tulevat. Tärkein anti oli kuitenkin elämänilo ja toivo, jota kahdeksan syövän kokenutta äiti-ihmistä valoi toisiinsa. Rikkaruohojen kanssa voi elää. Näköaloja tulevaisuuteen tarjosivat myös lääkäri, parisuhdeterapeutti ja muut eri alojen asiantuntijat, ja itsekin rohkaistuin katsomaan vähän kauemmaksi -jopa niihin ensi kesäisiin esikoisen rippijuhliin. Syöpäpotilaan toivo kun voi kummuta kummalliselta kuulostavista yksityiskohdista. Kuten vaikka siitä, että kuuli erään munasarjasyöpää sairastavan rouvan saaneen  vuosien varrella sataseitsemänkymmenentäkuusi sytostaattihoitoa. Tämän hoitojakson jälkeenkin itselläni on siihen vielä matkaa sataviisikymmentäviisi hoitokertaa. Että eiköhän niillä päästä peltosenkin rippijuhliin:)