pukkaa kiirettä ja uutta tukkaa

Pakkanen on koetellut viime aikoina kansaa, ja on se koetellut kansankynttilääkin. Joka kuitenkin kutsumuksensa tuntien potkuttelee työpaikalleen joka aamu, villahuiviin kääriytyneenä ja lasit huurussa. Potkuttelee urhoollisesti, kaurapuuron voimalla, vaikka moottori on nihkeä ja näkyvyys heikko. Vaikka koneesta valuu norona öljyä, pääsee potkuttelija aina maaliinsa, ottaa höyryävän teemukin käteensä, aukaisee päiväkirjansa ja kiitollinen saadessaan aloittaa työpäivän.

Kutsumusta ja työniloa testataan uudelleen päivän välituntivalvonnoissa. Pakkasta on kuitenkin jo kymmenen astetta vähemmän, aurinko paistaa ja pikkuapinat ovat kiltisti häkissään. Vatsassa lämmittää kalapasta ja kirjakauppiaan tarjoama pikkumunkki. Hyvä ruoka ja parempi mieli -voiko sitä työltään oikeastaan enempää edes vaatia?

Tässä vaiheessa sytoilua, kun karboplatiinin etova vaikutus on väistynyt palitakselin aiheuttaman hillittömän ruokahalun tieltä, on pelkkä lounaskin riittävä syy saapua työmaalle. Sytostaattini sisältänevät muun myrkyn lisäksi myös aromivahventeita, sillä kaikki maistuu. Ruoka-ajat pitää katsoa kellosta, sillä muuten söisin jatkuvasti. Minulle maistuisi vesiriisipuuro ja koulunäkkäri, veteen säilötyt tonnikalahiutaleet ja vauvan maissinaksut, puhumattakaan pakastimen aarteista, kuten vuoden vanhoista leivonnaisen rippeistä -säälittävää. Onneksi tiedän ahminnan loppuvan kohta, ja sivuvaikutusten vaikuttavassa luettelossa vuoroon tulevat seuraavaksi tuntopuutokset käsissä ja jaloissa. Ei ollenkaan niin vaarallista.

Vaarallista ei ole myöskään hiuksettomuus, vaikka elämää hankaloittava sivuoire tämäkin on. En ole ehtinyt edes kaivata omaa tukkaa takaisin, sillä pertsa toimii ihan mukavasti ja palvelusaikaakin sillä on vielä jäljellä. Hämmästykseni olikin melkoinen, kun eräänä aamuna suihkusta tullessa kuivattelin itseäni kylpyhuoneessa ilmanvaihtokanavan alla ja tunsin päänahassani kutitusta. Hei, hiuksenihan hulmusivat tuulessa! Peili vahvisti tuntemukseni oikeaksi, uutta tukkaahan sieltä pukkaa. Tässä vaiheessa voisi mielessä viritä viisivuotiaan peruskysymys, miksi. Miksi nopeasti jakautuvat solut eivät enää tuhoudukaan samoin kuten syksyllä saadessaan saman annoksen, samaa myrkkyä?

Ja nyt tullaan yhteen työnteon parhaista puolista: Yhdeksältä englannin suullinen koe, sitten tunti yhteistä kirjaprojektia ja se tärkein, eli broilerikastike ja riisi. Välituntivalvonta, pari tuntia tuliketun taiteilua ja päivän päätteeksi vielä englannin suullinen koe loppuluokalle ja seuraavan päivän valmistelua. Huh hei. Hiuksille, myrkyille ja resistenteille en ehdi suoda ajatustakaan, saati että ehtisin kirjoittaa niitä googleen. Olen ainoastaan iloinen, että pukkaa uutta tukkaa ja kiirettä:)

tällä viikolla tarjoamme

Luin päiväkodin seinällä olevasta listasta peltoselle viikon ruokia. Maanantaista perjantaihin tarjolla oli possukastike ja potut, lihaperunasoselaatikko, puuro ja marjasoppa, kalapyörykät sekä lihakeitto, suomalaista perussapuskaa siis.

Ruokalistan alapuolella oli lappu, jossa tarjoiltiin jotain ihan muuta. "Meillä on vesi- ja parvorokkoa", tiedotettiin tarhalaisten vanhemmille. Jep jep, kumpaakaan en tiedä vielä peltosen sairastaneen, joten töihinpaluuni ajoitus kuulosti heti alkuunsa täydelliseltä. Rokkotauteja vielä odotellaan, mutta yksi nuhakuume (oksennuksineen) sekä märkäruveksi äitynyt angiina on huushollissamme hoidettu, ja tänä viikonloppuna kylään tuli perusyrjö. Itse olen välttynyt vielä kaikilta näiltä, vaikka joka laatua on tarjolla työmaallakin.

Tautien sijaan työ on tarjonnut parin viikon aikana itselleni lähinnä virkistystä ja piristystä -kuten kuvan pakollinen ulkoilu perjantaina. Mittari näytti kahtakymmentäneljää pakkasastetta vielä yhdentoista maissa, mutta kuudensadan oppilaan koulussa on käytävä kehnoimmillakin keleillä vähintään kerran päivässä pihalla tunteita viilentelemässä, myös opettajien. Tai ainakin välituntivalvojan:)

Työ on myös terapeuttista. Työpäivän pyörityksessä en muista olevani edes äiti (varaamatta jäävät hammaslääkäriajat esikoiselle ja kuusivuotisneuvola peltsille) saati syöpäpotilas (verikokeita varten piti puhelimeen laittaa kolme hälytystä). Puhumattakaan, että ehtisin seikkailla netissä etsimässä vastauksia päivänpolttaviin kysymyksiin (maksaetäpesäkkeisen syövän uusimmat hoitomuodot tai kotikuntani tarjoamat saattohoitomahdollisuudet).

Vastaanotto on ollut iloisen lämmin niin opettajan- kuin luokkahuoneessakin. Miten maltoinkaan olla puoli vuotta pois? Myös kodeista on tullut tervetulotoivotuksia sekä sähköisesti että kasvotusten, samasta lähikaupasta kun maitoa ostamme ja samoja lenkkipolkuja iltaisin sauvomme. Suhtautuminen sairauteeni on luontevaa ja (kymmenvuotiaan) mutkatonta. Oppilaat olisivat halunneet nähdä kaljuni, mutta kaikki pertsan käyttäjäthän tietävät, että peruukki on hyvä kiinnittää parilla liimatipalla päähän nolojen tilanteiden välttämiseksi.. Ei siis millään onnistunut:)

Ja kiitos kysymästä, hyvin olen jaksanut, mitä nyt perjantaina sammuin saunalyhdyn lailla ennen iltakymmentä ja nukuin kellon ympäri. Mutta nyt tullaankin yhteen työnteon parhaista puolista, eli viikonloppuvapaisiin. On kuulkaas kiva pistää perjantai-iltana pitkäkseen soffalle, kun arkena ei sitä ehdi tekemään.

Paitsi että tulevana arkena ehdin, sillä kolmen viikon hoitoperiodi alkaa olla taas lähtökuopissaan. Kahdeksatta ja tällä erää toivottavasti toiseksi viimeistä kertaa. Verikokeet olivat hoitajan mukaan "juuri siinä kinttaalla", eli maanantaisen ystävänpäivän kunniaksi pääsen tapaamaan sairaalaan ystävistä parhaimpia, niitä suonensisäisiä, ja sen jälkeen soffa vetää taas puoleensa. Vielä on kuitenkin jäljellä tätä ihanaa, ansaittua viikonloppua. Nautitaan tästä!