Viime viikolla meinasin langeta vanhaan tuttuun joulustressiin. Kaksi viikkoa jouluun, eikä edes joulukortteja kirjoitettu. Istahdin sitten sohvalle ja nautin puoli lasia perspektiiviä, itse kehittelemääni monikirjoista multilääkettä, joka auttaa kaikenlaiseen alkavaan ahdistukseen. "Mitä tästä joulusta jäisi itse kunkin mieleen" -kysymys auttoi välittömästi. Pistin sohvalle pitkäkseni ja otin vartin päivätorkut, kun kerran väsytti. (Ja joulukortit ovat edelleen kirjoittamatta, vaikka kakkosluokan postituksen takaraja taisi jo mennä..)
Lasten joulumieltä tuskin latistaa jouluverhojen silittämättömyys tai sinapin ostaminen kaupasta itse keittämisen sijaan. Oma joulumieli sallii tai oikeastaan edellyttää vierailun kaupan pakastealtaalla, kiireisille (=lapsellisille) kokeille on onneksi valita asti monenmoisia oikopolkuja. Ja sitten ovat vielä myyjäiset ja stokkan herkkutiski, joista hankitut eineet voi hyvin syöttää joulukansalle "äidin tekeminä", kuten eräs ruokatalo markkinoi.
Oikopolkujen siunattuna aikana voi siis vapaasti valita joulupuuhista mieluisimmat ja keskittyä niihin. Tähän mennessä olemme lasten kanssa valinneet pipareiden leipomisen (valmistaikinasta tottakai) ja joululaulujen kuuntelun. Kynttilän valossa istuskelu tuo myös joulumieltä ja lukuisiin joulujuhliin ja -näytöksiin osallistuminen on ollut kaikille erittäin mieluista joulupuuhaa. Tällä rennolla joulumeiningillä voi aattona todeta vanhaa suomalaista sananlaskua tapaillen: se on joulu nyt, molemmat (äidin tekemät) silakat pöytään!
Ruokaa partiohengessä
Ruuasta kun kerran kirjoitin niin pysynpä aiheessa. Partioajoilta tulee mieleen muutamakin ruokamuisto, tässä yksi.
Olimme lukioiässä kolmen hengen tyttöporukalla partiotaitokisoissa. Koko päivä ja parikymmentä kilometriä (kilpailureitti harharetkineen) oli mennyt metsässä rinkka selässä, oli pahuksen väsy, kylmä ja nälkä. Saavuttiin vihdoin yöpymis- ja ruokarastille, aika hämärissä olosuhteissa eli illan suussa, liekö suunnistustaidolla osuutta asiaan. Odotimme peruseineksiä, joista loihtia pakissa nuotiolla nopsasti vatsan täytettä. Einesten tilalta saimme pussin perunoita. Lisuketta keittoon saisi hakea aitauksesta, joka oli leirin vieressä. Ja sieltä löytyi.. parvi kanoja. Mieleen ei ole jäänyt, kuka meistä juoksi kanan kiinni tai sai sen pois päiviltä (vai saimmeko virka-apua poikavartiolta), mutta itse muistan kynineeni höyheniä ja paloitelleeni lihoja taskulampun valossa. Vieläpä söimme keiton, mikä lienee urhoollisin osa suorituksesta..
Kuuluisia (?) potilaita..
2 vuotta sitten
4 kommenttia:
Kyllä muistot (joulumuistotkin) on tehty jostain aivan muusta kuin viimmesenpäälleitseväännetystägurmetista. Tunnelman voi saavuttaa hyvinkin yksinkertaisin välinein. Rakkaimpia lapsuuden makumuistojani oli ns. hopeateen litkiminen. Eikä tuota muistoa edes himmentänyt tuon salaisen reseptin paljastuminen myöhemmin - kuumaa vettä, liraus kurria (rasvatonta maitoa) ja lusikallinen sokeria. HOPEATEETÄ.
Haa -samaa juomaa on juotu. Hyvää oli myös kotona keitetty makaronivelli, joka nykyään mainitaan vain, kun halutaan kertoa nykyajan pullalapsille kuinka surkeaa kouluruokaa ennen vanhaan tarjottiin..
hiiiih tunnustan olleeni mukana samalla kanakeikalla .. ehkä villein partiomuisto ruokasaralla! pojat toimi teurastajana (vastoin kaikkia sääntöja, mutta ehkä sen nyt jo voi tunnustaa..) superhauskaa oli ja lautaset nuoltiin lopuksi - hyvää oli. mummo kanasensa niitylle ajoi...
Sinulla on nyt täysi oikeus suoda itsellesi niin paljon erivapauksia joulun valmisteluista kuin keksit, eikä turhasta hössöttämsiestä luopuminen tekisi pahaa terveemmillekään ihmisille. Nauti siis siitä, että kaupasta saa valmista ja ota päivätorkkuja valmistelujen keskellä juuri niin pitkään ja monesti kuin itse haluat!
Nautinnollista joulunodotusta!
Lähetä kommentti