naispaholaiset

Ystävä soitti illalla ja kysyi mitä olen päivän tehnyt.En mitään, sillä odotin puhelua.

Aamulla saateltiin nuorimmaisen kanssa hoitajatiimi junalle. Kotiinpäin ajeltiin hiljalleen, ettei moottorin melu vaan peittäisi puhelimen ääntä alleen. Kotiin tultua ei voitu jäädä pihalle leikkimään, sillä puhelin ei oikein tykkää kylmästä, se pätkii. Sisällä kuljetin puhelinta jopa vessaan, ja säännöllisin väliajoin tarkistin, ettei vaan olisi soitto mennyt ohi. Puhelin kun saattoi hetkeksi unohtua viereiseen huoneeseen. Pari kertaa tuli väärä hälytys: puhelu päiväkodista (vatsatautiepidemia alkaa siellä hellittää ja uskaltaisimme tulla valokuvaan) ja koululaisen peruspuhelu (saako mennä kaverille). Juu selvä kiitos hei hei. Puhelin ei saisi olla kauaa varattu. Vähän vaille neljä iltapäivällä olin jo luopunut toivosta, että lääkäri muistaisi lupauksensa soittaa minulle tarkemmista tuloksista. Mutta sitten pirahti.

Soittava lääkäri ei ollutkaan sama, jonka kanssa olin puhunut kotiutuspäivänä. Ensi töikseen tämä rauhallisen kuuloinen naisääni kyseli leikkauksen jälkeistä vointia, ja kertoi sitten että harmiksensa hänellä on huonoja uutisia: "Sairastat munasarjasyöpää". Ahaa. Siis hän luuli kertovansa minulle uutista. Jatkonkin olin jotenkin arvannut: tämä se vasta ärhäkkä syöpä onkin, ja valitettavasti levinnyt vatsan sisällä vaikkei imusolmukkeisiin. Nyt on syytä kuulema valjastaa voimavarat tämän taudin hillitsemiseen, rintasyöpää hoidettaisiin sitten myöhemmin.

Kannan siis kahta aggressiivista naispaholaista (voi estrogeeni!) kehossani, ja niille pitäisi antaa kyytiä. Samoin kuin ikävän kuuloisille elinikäennusteille ja uusiutumisriskeille ja muille aaveille. Siis lenkkarit jalkaan ja syyspimeään yöhön, kirjaimellisesti, taistelukuntoa hakemaan. Maltoin sentään vielä jättää juoksuaskeleet ottamatta..